Arvostelu: Kingsman: The Golden Circle

Olen vähän kahden vaiheilla näiden Kingsman-leffojen kanssa. En ole sokea, joten en voi kieltää kuinka hienosti elokuvat on tehty, mutta osa minusta kyllä vähän kavahtaa niin järjetöntä väkivallalla mässäilyä. Ja itsehän siis ajoittain jopa kaipaan tiettyä raakuutta ja uskaliaisuutta elokuviin, mutta sen pitäisi olla perusteltua. Jos sitä käytetään vain viihdearvo tai jokin shokkielementti edellä, niin mielestäni tarpeetonta.

Eniten kuitenkin olen pettynyt siihen, kuinka vähän tässä käytetään hyväksi Taron Egertonia. Käsittämättömän lahjakas näyttelijä ja tulevaisuuden ehdottomia supertähtiä. Hän huokuu karismaa jokaisessa kohtauksessa, vaikka hänen ei edes anneta tehdä paljoa. Hänestä on yritetty leipoa jotain Tom Cruisea, kun ykkösessä hänen vielä annettiin oikeasti näytellä ja se teki maailmanluokan erotuksen.

Vaikka yksittäiset kohtaukset olivat todella hienoja - Matthew Vaughnin tyyli muistuttaa kuin musikaalia, kuinka tarkkaan hän asettelee jokaisen palan koreografiaansa - mutta elokuvan kokonaisarkki jäi vähän tyhjänpäiväiseksi. Julianne Moore ei toiminut elokuvan pahiksena tippaakaan - oli kuin hän olisi esittänyt itseään. Lisäksi koko pahiksen nerokas pikku suunnitelma oli täysin epärealistinen - mikä on tietysti sinänsä aika tyhjä lausunto ottaen huomioon kuinka uskottava elokuva itsessään on, mutta silti.

Siitä kuitenkin pidin, että tällä kertaa juonittelu maailman kohtaloksi oli itse asiassa jopa vähän filosofinen. Pahan puoli ei välttämättä ollut mustavalkoisesti paha, vaan sille puolelle asettuneet pystyivät jotenkin loogisesti perustelemaan oman kantansa.

Mutta muuten elokuva kyllä hajoaa täysin käsiin. Jotenkin pakka vain levähti, kun ykkösosassa pitkälti Britanniassa liikkunut juoni liikkuukin kakkososassa niin Lontooseen, Glastonburyyn, Teksasiin, New Yorkiin kuin jonnekin Kambodzan sademetsään. Ja hahmot taas vaihtoivat maisemaan niinkuin sormen näpäyttämällä.

Liian paljon painoarvoa annettiin myös Colin Firthille. En usko, että kukaan varsinaisesti kaipasi häntä takaisin kakkososaan eikä varmasti olisi jättänyt leffaan menemistä sen takia. Mutta leffan tekijät ilmeisesti ovat hyvinkin kiintyneitä hänen roolihahmoonsa, sillä valtaosa elokuvan ajasta käytetään hänen hahmonsa ympärillä suremiseen ja vatvomiseen ja tunnelmoimiseen - jolloin katsoja on vähän hämillään, että kukas heppu tämä Firth olikaan ja miksi minun pitäisi hänestä olla kiinnostunut. Tapa, miten hänet herätettiin henkiin on lisäksi täyttä huttua.

Ja puolestaan Halle Berry ja Channing Tatum - kaksi varmasti hintavaa näyttelijää - unohdetaan jonnekin ihan nukkumaan. Jos kerran näin nimekkäät tähdet saadaan leffaan, niin miksi heitä ei voi käyttää hyväksi?

Hienosti tehty, mutta ontoksi jää.

...=)

Arvostelu: Annihilation

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Garlandin edellinen, Ex Machina, teki lähtemättömän vaikutuksen. Hänen seuraava tekeleensä, Annihilation kiinnosti jo siis siitä asti, kun näyttelijäkaartiin luettiin kuuluvaksi Natalie Portman, Jennifer Jason Leigh, Gina Rodriguez ja Garlandin vakiokasvo Oscar Isaac. Jossain vaiheessa taisin kuitenkin räpyttää silmiäni ja sillä välin Netflix oli ehtinyt kaapata elokuvan omiin valikoimiinsa, tyypilliseen tapaansa ilman ennakkovaroitusta. Mutta ainakin se mahdollisti sen, että elokuva oli nyt helposti katsottavissa.

Leffa kertoo alien-hyökkäyksestä, joka jättää jälkeensä hitaasti leviävän energia-alueen, jonka sisällä tapahtuu omituisia asioita. Oscar Isaac esittää sotilasta, joka katoaa alueella ja perään lähtee vaimoke Natalie Portman mukanaan muita tutkijoita aina Jennifer Jason Leighista Tessa Thompsoniin.

Kuvaus oli todella kaunis. Liekö tässä ensi vuoden erikoistehoste-Oscarmatskua, en tiedä, mutta puolet elokuvan nautinnosta vähintään tulevat tästä scifimaailmasta, joka leikittelee katsojan aisteilla. Joku sanoo maailmaa myös pelottavaksi, mutta pyh plääh se mitään pelottava ollut. Olisin kaivannut jopa enemmän raakuutta tähän maailmaan. Nyt kaikki tuntui kuin ihmeen kaupalla menevän kuitenkin suht hyvin.

Ehdin jo jossain vaiheessa ilakoimaan, että kerrankin leffassa on myös läjäpäin naishahmoja ja vieläpä sellaisia, jotka ovat kylmäpäisiä, pelottomia ja koviksia. Klassisesti nuolaisin kuitenkin ennen kuin tipahti, ja jossain vaiheessahan sitten kerronta taas muuttaa naissankarit hysteerisiksi damsel-in-distress-kuvauksiksi. Turhauttavaa. Ja erityisen harmittavaa oli, kun yht'äkkiä kesken kaiken jokaiselle naishahmolle keksittiin joku tuulesta temmattu taustatarina, minkä takia he olivat lähteneet tälle vaaralliselle tutkimusmatkalle - ikään kuin he muuten eivät olisi lähteneet. Muutenkin siis nämä naiset löytävät tiensä alien-alueelle vasta monen vuoden jälkeen, kun lukuisat miehet ovat käyneet - vailla minkäänlaista taustatarinaa - tutkimassa ja seikkailemassa alueella vain haluna pelastaa maailma. Mutta sitten vasta kun miehet loppuneet kesken, niin sitten voi naiset lähettää alueelle - eipä kai tässä enää mitään menetettävää, vai miten se argumentti meni?

Mutta tälläiset ärsyttävät nipotukset sivuun jättäen - elokuva oli todella erilainen, virkistävä, hienosti tehty ja kauniisti kuvattu. Olisin kaivannut jopa enemmän vain uskallusta tehdä maailmasta vielä hullumpi ja mielikuvituksellisempi. Joku on sanonut tätä leffaa oudoksi ja arvoitukselliseksi, minusta olisi voinut olla jopa enemmän filosofisempi ja psykedeelisempi. Lopustakin olisin ehkä katkaissut osia pois, sillä minusta avoin loppu toimii paremmin, jos se on kunnolla kryptinen.

Erityisesti pidin Jennifer Jason Leighin roolisuorituksesta.

...=)

Arvostelu: I Don't Feel at Home in This World Anymore

Meillä kaikilla on niitä pieniä hetkiä arjessa, jokapäiväisessä elämässä, tavallisissa maanantaissa, joka vaan osuu jonnekin syvempään hermojärjestelmään kipinän lailla. Saatat jo muutenkin olla väsynyt pitkän päivän jälkeen. Ulkona on pimeää ja kylmää, et ole syönyt mitään tuntikausiin ja ihmiset ovat muutenkin suhteellisen ärsyttäviä toisinaan. Mutta sitten joku ääliö tekee jotain - ohittaa sinut ruokakaupan jonossa, bussikuski lyö ovet kiinni nenäsi edestä tai koiranulkoiluttaja ei poimi koiransa jätöksiä sinun nurmikoltasi.

Omalla kohdalla kyseessä on oviaukot. Useammin kuin kerran tai kaksi kertaa, olen yrittänyt kohteliaasti lähestyä tilannetta, jossa yhdestä oviaukosta yrittää samanaikaisesti molempiin suuntiin ihmiset vain marssia läpi. Minä kilttinä jään odottamaan omaa vuoroani ja en rynni oviaukosta sisään, kun joku pyrkii ulos. Kaiken maalaisjärjen mukaan, kun kiltisti odottaa vuoroaan, niin pitäisi päästä seuraavana kulkemaan oviaukosta läpi. Näin ei käy koskaan. Oviaukosta jatkaa ihmisvirta valumistaan vastaan ja sinä tuppina seisot siinä oviaukon ulkopuolella ja ennen kuin huomaatkaan täysikuu on noussut taivaalle ja olet odottanut vuoroasi kolme päivää. Lopulta viimein päätät, että nyt saa nämä ääliöt riittää, minä menen ovesta läpi. Ja sitten se yksi vastaantulija, joka on vasta lampsinut paikalle ja kuvittelee omistavansa maailman, mulkaisee sinua kuin olisit murhannut vastasyntyneen lapsen. Että kiitos vaan.

Sundancen indie-elokuvafestivaalilla palkittu I Don't Feel at Home in This World Anymore kertoo juuri tästä. Kamelin selän katkeamisesta. Kuinka ajattelemattomia ihmiset ovat. Ruth (Melanie Lynskey) on sairaanhoitaja, jonka päivään mahtuu todella töykeän potilaan kuolema, parkkipaikalla törtteilevä autoilija, ruokakaupan jonossa ohittava ääliö ja kotimurto. Se on viimeinen pisara ja yhdessä naapurinsa (Elijah Wood) kanssa, Ruth alkaa metsästämään syyllisiä.

Tämä oli jotain niin utopistista sekoboltseilua, että oksat pois. Pistin elokuvan päälle, koska toivoin sen olevan synkkä draama elämänhalun menettäneestä naisesta ja sitä se aluksi onkin. Ja samaistuin enemmän kuin voi uskoa tämän naisen koettelemuksiin, jossa tuntuu, että hän vain imee itseensä ihmisten ajattelemattomuutta. Muutenkin elämä on suhteellisen merkityksetöntä, joten kun joka käänteessä ihmiskunta ryntää murtamaan uskoasi ihmisyyteen, niin on aika vaikea löytää valoa risukasaan toisinaan.

Mutta elokuvan toisella puoliskolla meno alkaa kiristymään muttereissa jopa vähän liikaa, niin, että pelti menee ryttyyn ja kierteet vääntyvät. Tästä tulee joku skitsoileva slasher-kauhuelokuva, jossa juostaan murhaajaa pakoon metsässä. Myös jonkinsortin mustaa screwball-komediaa heitetään tähän soppaan sekaan. En tiedä vihasinko haaskattua mahdollisuutta alun draaman jälkeen vai rakastinko meiningin sekopäisyyttä.

Toivoin enemmän Melanie Lynskeyltä. Hän on hurmaava ja nappaa hyvin kiinni lakonisesta elämänasenteesta, joka on syntynyt vuosikausien mittaan siitä, kuin luotto ihmisiin on pikkuhiljaa murentunut aivan nanopartikkeleihin asti. Mutta hän tuntuu vähän liian uneliaalta siinäkin vaiheessa, kun elokuva yrittää virittää toista astetta silmään. Joku todella lahjakas näyttelijä olisi päässyt herkuttelemaan tälläisellä roolilla paljon enemmän.

Elijah Wood teki kunnioitettavan roolityön. Hän nappaa heti huomion sympaattisena, mutta vähän järkensä menettäneen tuntuiselta hullulta. Ja hän nimenomaan rökittelee menemään, leikkiessään hahmonsa äärimmäisillä tunnetiloilla, mitä uskon, että elokuvantekijät on tässä lähteneet hakemaankin. Pisteet siis hänelle.

I Don't Feel at Home in This World Anymore on älyttömän virkistävä ja todella poikkeuksellinen elokuva meille kaikille hulluille, jotka ovat nähneet tämän maailman molemmat puolet ja kolunneet synkimmistä kolkista läpi paikkaan, jota ei enää tunnista kodikseen.

...=)