Arvostelu: Spider-Man: Far From Home

Niin paljon kuin minäkin näistä Marvel-rainoista rutkutan, niin kappas vaan aina näköjään notkun niitäkin katsomassa. Mutta vannon, että yksin en olisi raahautunut tämänkään tekeleen vaikutuspiiriin.

Ykkösosa oli Homecoming, kakkonen Far From Home ja nyt kun Marvel käyttänyt saman verran rahaa kuin se vaatisi poistamaan nälänhädän maailmasta, ostaakseen Sonylta jatko-oikeudet miljoonanteen hämisleffaan, niin kolmannen osan titteliksi otetaan ehdotuksia vastaan. Vaihtoehdot ovat: 1) Spider-Man: Ain't No One Got No Home No More, 2) Spider-Man: Home? We Don't Need No Stinkin' Home in Our Home ja 3) Spider-Man: Homes, Homes, Homes; Way Too Many Homes.

Elokuvana tämä  on, tietysti, täysin turha. Marvel tulee kuitenkin paljastaneeksi oman liikesalaisuutensa Jake Gyllenhaalin esittämän Mysterion suulla, kun tämä tokaisee ihmismassoista: "At This Point They'll Believe Anything." En voinut olla tyrskähtämättä kun Marvelilla on oikeasti ollut pokkaa antaa käsikirjoittajan kirjoittaa kyseinen lause hahmon suuhun. Sillä pakostakin, ainakin oma mieli, alkoi ajattelemaan, että tuohon totuuteen kiteytyy koko Marvelin idea.

Samaa liukuhihnatuotettua elokuvaa, uuteen pakkaukseen tungettuna. Samat kliseet, laskelmoidut juonenkuljetukset ja ohuempaakin ohuemmat oikeutukset edes kutsua elokuvaa uudeksi elokuvaksi. Kaava on sama, ulkoasu saattaa muuttua. Tämänkään tapauksessa se ei muuttunut.

Myönnän, että tämä ei ole minun genreni. Ja se osaltaan aiheuttaa myrkyllistä asennetta näitä kohtaan. Kun näitä vielä ammutaan tykin suusta niin ripeään tahtiin, ettei ehdi kissaa sanomaan, ennen kuin pitäisi olla jo seuraavaa katsomassa. Mutta haluaisin uskoa ja pidän vaikka sitten tyhmän optimistisesti kiinni harhaluulostani, että myös supersankarielokuva voisi oikeasti olla elokuvallisesti parempaa tasoa kuin nämä kierrätetyt tusinatuotteet, millaisiksi nämä ovat muuttuneet. Mutta on niitä hyviäkin sarjakuvaleffoja tehty.

Tai ehkä olen vain elokuvankatsojana saavuttanut saturaatiopisteeni supersankarileffojen kanssa. Että vaikka sellainen olisi kuinka hyvä tahansa, niin aina näkisin sen vain genrensä edustajana ja siten geneerisenä kliseenä. Ehkä kuitenkin tyydyn komppaamaan Martin Scorsesea, joka hiljattain totesi, että nämä supersankarileffat eivät ole edes leffoja alun alkaenkaan. Vaan enemmän kuin huvipuistolaitteita. Samaa mieltä. Nämä eivät ole edes elokuvia.

Arvostelu: Avengers: Infinity War

Avengers tunnetaan niin hyvässä kuin pahassa. Maailman vaikutusvaltaisin elokuvabrändi tällä hetkellä. Marvelin koneisto on tuottanut elokuvia liukuhihnalta nyt reilun kymmenen vuotta ja Avengers: Infinity War on tämän ensimmäisen kauden jonkinnäköinen huipentuma. Siinä kaikki sarjan supersankarihahmot kerätään yhteen mittelöön universumin tuhoa havittelevaa Thanosta (Josh Brolin) vastaan.

Tässä kävi nyt niin kuin olen pelännyt jo pidemmän aikaa. Nimittäin kun tungetaan miljoona ja yksi hahmoa yhteen parin tunnin pätkään, tulee touhusta merkityksetöntä. Yhteenkään hahmoon emme pääse syventymään sen paremmin - lukuun ottamatta Zoe Saldanan näyttelemää Gamorraa, joka on Thanosin tytär. Hän onkin elokuvan onnistuja ja jatkuva muistutus siitä, ettei ole saanut taidoilleen vastaavia rooleja ainakaan liikaa. Kaikki muut hahmot puhuvat samalla suulla, vailla persoonaa, tuntui jopa, että vailla omia yksilöllisiä supervoimiaan. Loppupeleissä kaikki päätyivät samalla lailla takomaan nyrkkejään vihollisten nyrkkejä vastaan. Se oli ihan sama ketä hahmoista me kulloinkin kohtauksessa seurasimme. Hahmon olisi voinut vaihtaa kehen tahansa toiseen hahmoon, eikä sitä olisi kukaan ihmetellyt. Myös koko elokuvan mittasuhteet olivat mielestäni ihan pielessä. Esimerkiksi hahmojen kykeneväisyyden suhteen. Yhdessä kohtauksessa yksi hahmo pystyy pyyhkimään puolet universumista sormia napsauttamalla ja toisessa hän käy nyrkkitappelua CIA-agentin kanssa....

Harmittelin elokuvan kliimaksissa sitä, että hyviksiä vastaan oli taas pistetty örkkien joukkoarmeija. Kuka on joskus hyväksynyt lain, joka sallii tämänkaltaisen hahmokuvauksen. Mitään tylsempää en tiedä, kuin hyvän ja pahan välinen mittelö, jossa pahikset ovat vain aivottomia örkkejä, jotka rynnivät päälle sen suuremmin asiaa ajattelematta. Haluan nimiä pöytään.

Mutta sitten tajusin myös, että eihän tämän hyvisten armeija siitä kauheasti eroa. Samalla lailla hekin vain rymistävät taistelutantereella menemään, niin että katsoja ei pysy edes perässä kuka saa surmansa ja kuka ei. Ja tällaista hahmokuvausta pidän lähtökohtaisesti ongelmallisena.

Arvostelu sisältää juonipaljastuksia

Puhutaanko merkityksestä? Aikaisemmat Avengers-rymistelyt ja niiden teho on mielestäni perustunut siihen, että hahmoja on ollut monta yhdessä ja heillä on ollut uniikki asema ryhmädynamiikassa. Jokaisen luonne on noussut merkittävään osaan juonenkulun kanssa. Infinity Warin kanssa näin ei käy.

Eniten kuitenkin ärsyttää hahmojen kertakäytettävyys. Kun hahmoja on näin paljon - niitä voi surutta heittää myös romukoppaan, kun heitä ei jakseta enää pyörittää menossa mukana. Tämä olisi ihan fine, ja lukuisasti elokuvahistoriassa käytetty tehokeino. Hahmon kuolema on parhaimmillaan ihan parasta. Mutta kertakäytettävyydellä tarkoitan sitä, että todellista panostusta katsoja ei koskaan tule laittaneeksi tapahtumien päälle. Mielestäni tämä demonstroituu parhaiten tässäkin elokuvassa ihan sillä, että kun Loki (Tom Hiddleston) kuolee elokuvan alussa, ei Thor (Chris Hemsworth) itsekään jää sitä sen pahemmin suremaan. Hänen sanoin; Loki on kuollut ennenkin.

Niinpä. Ja kun koko Infinity War perustuu siihen premissiin, että puolet hahmoista muka pystyisivät edes poistumaan Marvelin elokuvallisesta universumista lopullisesti, oma reaktioni on haukotella isoäänisesti. Haistakaa ************

En pidä siitä, että katsojana minun tunteitani, reaktioitani ja mielialojani käytetään laskelmoidusti. Olen täysin varma, että käsikirjoittajat Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat entiseltä ammatiltaan matemaatikkoja. Nimittäin niin keinotekoisen systemaattinen on koko Avengers: Infinity Warin konsepti.

Sen lisäksi, että tämä elokuva ryöstää minulta minun aidot tunnekokemukseni, emotionaalisen panostukseni juonenkulkua sekä hahmoja kohtaan - se myös ryöstää minulta sen, mitä elokuvilta haen. Minä haluan uudenviehätystä, tutustua uusiin maailmoihin lapsen innostuksen lailla. Haluan hämmästellä mielikuvituksen laajuutta ja yllättyä positiivisesti. Tätä lähelle jo pääsin Black Pantherin kanssa. Mutta Avengers: Infinity War oli niin koluttua kauraa, että aina kun kohtauksessa lähti rymistelyt päälle tai lätkäistiin CGI-filtteri indikoimaan uutta ja "ihmeellistä" universumia, oma reaktioni oli vain tuhista teatterin penkissäni. Tässä sitä taas mennään. Samat temput uudestaan ja sama lopputulos. Mikä ei edes ole mikään lopputulos, kun se vielä jatkuu taas seuraavat kymmenen vuotta ja seuraavat kymmenen vuotta.

Halpaa elokuvantekemistä. Jos minulta ryöstetään hahmot, joihin samaistua. Käsikirjoitus, jonka mukana voisin kulkea. Emotionaalinen panostus juonenkulkuun. Sekä maailman mielikuvituksellisuus. Ei minulle jää hirveästi jäljelle, mistä antaa pisteitä. Tuotantoarvo oli korkea. Mutta sen sain paremmin selville siitä ihmisten määrässä CGI-efektiarmeijassa, joiden kaikkien nimet jouduin lukemaan lopputekstien aikana, kun odottelin pakollista post-creditkohtausta.

...=)

Spiderman: Homecoming (Spiderman: Homecoming)

Jo käsitteeksi muodostuneen Marvel Studiosin viimeisin, Spiderman: Homecoming on jo yksi vuoden menestyneimpiä elokuvia. Siitä tässä pidin, että tässä oltiin niin sanotusti ruohonjuuritasolla. Yleensä näissä Avengers-leffoissa liidetään suihkukoneilla paikasta toiseen ja jätetään muut siivoamaan jäljet. Mutta tässä oikeasti nyt näytettiin millaista elämä olisi Avengersien varjossa. Miten paikallisissa lukioissa näkyy Avengersien vaikutus jopa opetusohjelmaan.

Paikallisessa Queensin lukiossa opiskelee myös yksi kostajista, Peter Parker (Tom Holland), joka kärsimättömänä odottaa batman-signaalia, joka vetäisi hänet pois omasta maallisesta elämästään, kohti Avengersien tähtitaivasta. Kun Queensissa paikallinen pikkurosvo alkaa ryöstämään Avengerseja ja saamaan heidän välineillään paljon tuhoa aikaan, ottaa Peter tämän mahdollisuutena näyttää kokeneille kollegoilleen olevan virallisen Avenger-statuksen arvoinen.

Ei tämä nyt ihan miksikään suosikiksi MCU:n leffoista nouse. Paljon vaikeuksia tuotti jo tuon juoniselosteen kirjoittaminen tuohon katu-uskottavasti, mutta omasta mielestäni ainakin epäonnistuin siinä säälittävästi. Leffan juoni on parhaimmillaankin nimittäin erittäin hutera. Jonkinlainen coming-of-age-tarina tämä on, kun Peter yrittää sisäistää sankarina olemisen ja ennen kaikkea ymmärtää, millaista oikeasti on sankari, ja mikä tekee jostakin sankarin. Sinänsä ihan kiva viesti, mutta A) äärettömän kulunut B) äärettömän naiivi. Ja naiivilla tarkoitan myös yksinkertaista, mustavalkoista ja kliseistä. Joo, joo - jos et ole mitään ilman sankarinnaamiota, et ansaitse sankarinnaamiota alun alkaenkaan. Never heard that before.

Ja sitten elokuva vielä tallustaa aina niin tutulla lukiomaaperällä. Erityisesti jotenkin amerikkalaiseen kollektiiviseen alitajuntaan on paikallisesta lukiosta, "high schoolista", tullut jo elokuvataiteeseenkin vakiutunut käsite. Tämä amerikkalainen lukio on aina samanlainen. Siellä on aina ne samat nörtit, urheilijat, suositut ja epäsuositut, kaapit käytävän varrella ja espanjan opettaja, joka yrittää saada oppilaat keskittymään tulevaisuuteensa ja tietenkin se homecoming-tanssiaiset. Mitäpä tämän nimiseltä elokuvalta muuta odottaakaan? Useat kohtaukset vain valitettavasti tuntuvat kierrätetyiltä ja siten täysin ennalta-arvattavilta. Kun pojun pitää tehdä vaikutus ihastukseen, niin sitten kutsuukin sankarin hommat ja sitä rataa...

Elokuva pitää vielä sisällään ehkä maailmanhistorian ärsyttävimmän kohtauksen. Puoli vaiheilla leffaa hämis saa jälki-istuntoa. Arvostin vielä sitten hienoista ironiaa, mikä syntyy siitä, että jälki-istunnossa pahikset joutuvat katsomaan Kapteeni Amerikan nauhoittamaa videota moraalin tai muun vastaavan tärkeydestä, mutta siinä vaiheessa kun Peter suhahtaa pois jälki-istunnosta ja valvova opettaja mumisee jonkin estolauseen tapaisen ja antaa asian vain olla - oli kyllä niin epämääräisen ärsyttävän käsikirjoitettu kohtaus. Eikä siinä vielä, mikä tekee kohtauksesta ärsyttävän. Vaan se, että samaisessa jälki-istunnossa istuu seuraavalla pulpetilla Zendaya, joka ei edes ole saanut jälki-istuntoa. Omin sanojensa mukaan, hän vain tykkää istua siellä ja piirtää ihmisiä. Siinä vaiheessa aloin nähdä punaista. Inhoan tuollaista pikkuvanhaa, nenäkästä, kaikkitietävää neiti pikkutärkeä-hahmotyyppiä.

Mutta pidin huomattavan paljon Tom Hollandista. Hän on aivan täydellinen hämis. Pidin hänestä paljon jo edellisessä MCU-esiintymisessään ja tässä hän oikein omii itselleen paikan elokuvahistoriassa. Hän tuntuu niin luontaiselta, eikä tämä suinkaan ole helpoin rooli esittää. Hän jopa navigoi hienosti tyypilliset lukio-tropet eikä alistu vain näyttelemään siinä viitekehyksessä luokan nörttiä. Mikä olisikin ollut tylsää. Hän siis uhmaa geneerisyyttä näyttelemisellään ja se on tietenkin omaperäisen näyttelijän tunnusmerkki. Mutta sen lisäksi, että hänen karismaattinen olemuksensa viihdyttää, hän omaa myös huomattavan paljon syvyyttä. Yhdessä kohtauksessa etenkin hän on todella raaka, mikä oli vaikuttavaa seurata. Tässä on ehdottomasti tulevaisuuden hienoimpia tulkitsijoita.

Pidin myös todella paljon Marisa Tomeista, kuten jokaisessa roolissaan. Olisin halunnut nähdä paljon enemmän hänen ja Hollandin yhteisiä kohtauksia, sillä ne olivat minusta elokuvan mielenkiintoisimmat. Heidän suhteensa sai minut jopa harmistumaan, että elokuva loppui. Olisin halunnut päästä syvemmälle heidän todellisuuteensa. Pidin jotenkin kiehtovana heidän asuntoaan Queensin lähiössä ja kuinka persoonallinen heidän elämänsä oli verrattuna esim. luokan suositun tytön kuivaan ja siloteltuun kartanoelämään.

Pidin myös siitä, kuinka maadoitettu tämä supersankarileffa oli. Tapahtumat sijottuvat pitkälti Queensin kortteleihin ja tässä keskitytään paljon ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän kanssakäymisiin. Vaikka kuinka pidänkin siitä, että MCU on ottanut lipunkantajan tehtävän siinä, että tutustuttaa monta superia keskeänään samassa leffassa, sen tavallisen yhden sijaan - siinä on vaarana se, että homma lähtee käsistä ja ammutaan täysin yli. MCU:kin alkaa uhkaavasti navigoitua kohti ulkoavaruutta ja näitä ihme ikuisuuskivihärpäkkeitä, missä kohtaa oma kiinnostus ainakin simmuu heti. Captain America: Civil War ja Avengers ykkönen ovat ehkä suosikkejani näistä MCU-leffoista, ja ne toimivat niin hyvin siksi, että niissä piiri pyörii pitkälti maan kamaralla. Anyways, tuo on ehkä analyysia, jonka säästän näitä tulevia Infinity -sotia varten. Niitäkin tosin odotan kuin kuuta nousevaa. Ja tämäkin leffa oli hyvää pohjustusta sitä varten.

...=)

Captain America: Civil War (Captain America: Civil War)

Ilmeisesti jenkkikäsikirjoittajat ovat siinä luulossa, että Lontoon ja Zürichin välillä on maksimissaan kymmenen minuutin välimatka - niin kätevän näpsäkästi tuossa tuokiossa hahmot vaihtavat kulissia. En muutenkaan pitänyt käsikirjoituksen systemaattisuudesta. Emily Van Campin esittämä Sharon Carter pitää hienon hautajaispuheen, joka päätyy olemaan ei hautajaispuhe ollenkaan vaan kuin preppauspuhe päähenkilön motivaation löytymiselle. Ja kuinka ollakaan Avengersit yllättää pahisten päätös hyökätäkin valtavan kokoiseen, biologisia aseita pursuavaan tutkintolaitokseen, eikä paikallisen kylän pahaiseen pikkupankkiin - I did not see that coming! Vaikka älykäs nainen. Alfre Woodard varmasti onkin, ei hän varmasti ole pystynyt laskelmoimaan Tony Starkin vessa-aikatauluja, niin että kuin sattumalta yllättää tämän tarjoten oman henkilökohtaisen tarinansa Starkin hahmon motivaation löytymiselle... Inhottava myös marmattaa aina samoista asioista, mutta on mielestäni myös hyvä huomata, että tässä on kymmenen supermiestä ja vain kaksi, maksimissaan kolme supernaista. En pitänyt elokuvan pääasiallisen tematiikan löytymisen miehisen egon pullistelusta ja vastakkainiskusta, kun Iron Man ja Captain America päättävät, yllätys, yllätys, vähän pullistella machoilun taidonnäyteillään.

Kaikesta huolimatta, rakastin taas tätä. Kukaan ei voi kieltää, etteikö Marvelin Cinematic Universe olisi vienyt supersankarielokuvia aivan uudelle tasolle. Se, että hahmoja on monta ja heidän välisiä suhteita mitataan puntarissa - ei ole yksinomaan pahikset ja hyvkset, vaan tässäkin hyvikset voi olla vastakkain ja sitten näille leffoille tunnusomainen huumori on piirteitä, jotka saavat toivomaan, että tästä otteesta ei luovuta koskaan.

Minulla ei ole paljon positiivista sanottavaa Raimin hämis-trilogiasta. Inhosin niitä leffoja, vaikka siistejä sarjis-leffoja olivatkin. Ne olivat mielestäni kuivia, tosikkoja, kankeita ja jo ennen niiden näkemistä tuntui kuin olisit nähnyt ne. Erityisesti inhosin Tobey Maguiren Peter Parkeria, joka oli niin myötähäpeää aiheuttava, epäsympaattinen ja välittömän antireaktion aiheuttava sankari. Siksi pidinkin ratkaisua tuoda MCU:hun oikeasti toimiva, mielenkiintoinen, sympaattinen, hauska hämis (Tom Hollandin loistavasti luotsaamana) ja siten kuin sinetöidä tämä uusi sarjakuvaelokuvaamisen aikakausi.

Enpä tosiaan olisi uskonut joskus sanovani, että Spider-Man oli eittämättä kivoin ja hauskin ja siistein hahmo leffassa, jossa niitä olisi täysi laidallinen tarjolla muitakin. Toivon tosissaan, että Tom Holland olisi näyttelijä, jonka nimen tulisimme kuulemaan yhä enemmän lähitulevaisuudessa, hänellä on karismaa vaikka muille jakaa. Mikä on vielä vaikuttavampaa, että mielestäni kaikki aina Scarlett Johanssoneista Elizabeth Olseneihin on niin loistavasti roolitettu. Uusi tulokas on myös Chadwick Boseman, erittäin lahjakas ja lupaava näyttelijä.

Captain American kolmosta on siteerattu kuin Avengers-leffojen kolmanneksi osaksi ja yksi hahmojen runway tämä kuin onkin. En tiedä onko näillä termeillä enää niin edes väliä. Kaikki limittyvät vähän toisiinsa yhden suuren Marvel-nimikkeen alla. Hienoimmaksi kohtaukseksi nousee mielestäni tämän leffan kliimaksi siellä lentokentällä, kun kaikki hahmot astuvat samalle pelikentälle ja ottavat voimistaan mittaa. Muistan ajatelleeni jo silloin Raimin hämistä läpi puskiessani, että olisipa kiva, kun nämä kaikki superit saataisiin samaan leffaan.

Dreams do come true.

#elokuvahaaste2016 (30. Sarjakuvaan perustuva elokuva)

...=)