Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty)

Kaikenkattava kauneus ei ole huono elokuva. Se on genre-elokuva. Se on puhdasta hömppää, parhaimmillaan. David Frankel (Paholainen pukeutuu Pradaan) on kyseisen genren helmiä. Hän osaa käyttää kuvaa ja tehdä siitä pehmeää. Hänen elokuvaansa on helppo katsoa. Se on eskapismia, keittiöpsykologiaa ja kevytfilosofiaa. Se käyttää elokuvatähtiä vain nimiensä, ei lahjojensa takia. Kaikki elokuvassa ovat rikkaita ja miljöö aina niin edustuksellinen New York.

Elokuva on saanut vastaansa ison kriitikkojen älämölyn, jokaisen erikseen haukkuessa elokuvan maan rakoon. Tällä kertaa voin vahvistaa säännön, että mitä enemmän kriitikko vihaa, sitä parempi elokuva on. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kriitikko ei tästä elokuvasta löydä järjenhiventäkään. Mutta kriitikon tulisi olla tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että hän ei todellakaan ole kohderyhmää. Elokuva on siirappinen, kliseinen, lälly, romanttinen, koristeinen, epäuskottava, hölmö, mutta siksi aivan täydellinen.

Will Smith on surutyötä tekevä isä, jonka kuusivuotias tytär on kuollut. Kate Winslet, aina yhtä loistava Michael Pena ja Edward Norton ovat työkavereita, jotka tarvitsevat pomonsa takaisin elämän ja kuoleman rajamailta keskittymään firman pystyssä pitämiseen. Helen Mirren, Keira Knightley, Jacob Latimore ovat näyttelijöitä, jotka työkaverit palkkaavat esittämään Kuolemaa, Rakkautta ja Aikaa Will Smithille, jotta hän saisi elämälleen taas merkityksen.

Elokuvaa katsoessa tajusin viimein, että en erityisemmin pidä Will Smithistä. Minusta hän on näyttelijänä liian reipas ja liian vilkas. Näyttelijän täytyisi kuitenkin omata tietty hippunen itsetuhoisuutta, melankoliaa ja haavoittuvaisuutta. Smith on ihan hyvä hymyilevänä naistenmiehenä, mutta rooleissa, jossa hänen täytyisi olla syvällinen... ei. Sen sijaan hän on oppinut muutaman maneerin ja käyttää näitä ilmeitä esittäessään muka-surullista. Hänestä olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä.

En ole myöskään suurin Naomie Harrisin fani. Ja minusta hän on erittäin osaava näyttelijä, mutta henkilökohtaisesti minusta hänen äänensä on vain kuolettavan tylsä. Edward Nortonista en ole koskaan pitänyt - liekö hän esittänyt yhden kerran liikaa ällöttävää roolia. Muista näyttelijöistä sitten taas pidinkin mahdottoman paljon.

Michael Penaa olen kehunut kerta toisensa jälkeen. Siinä, missä kenellä tahansa olisi hankaluuksia saada elokuvan kornit replat toimimaan Michael Pena hallitsee täydellisesti tekniikkansa. Esimerkiksi kun hänen täytyy saada imelä repliikki toimimaan, hän kuiskaa sen. Kun hän esittää surullista, hän ei Smithin tavoin imitoi surullista ilmettä, vaan näyttääkin välinpitämättömältä. Tämä luo hänestä mahdottoman aidon näyttelijän, sillä kuka ihminen muka näyttää toiselle ihmiselle surunsa tuosta noin vain? Ihminen on mahdottoman monimutkainen psykologiassaan ja pyrkii muun muassa peittämään tunteitaan.

Kate Winslet on jumala. Ja oli kertakaikkisen hauskaa nähdä hänet oikeana ihmisenä. Hihkahdin ääneen elokuvateatterissa kun hän hyppi taksista ulos ja ylös rappusia Will Smithin asunnon ovelle. Hän osaa oikein kävelläkin! Aikaisempien korsettirooliensa takia en ollut varma käveleeköhän itse, vai onko hänen vyötäröstä alaspäin pieni minionien armeija kantamassa hänen torsoaan paikasta toiseen.

Helen Mirrenillä on kaikkein hauskinta päästessään leikittelemään vähän höpsänän näyttelijäfriikin roolia, joka omaksuu Kuoleman roolinsa täysin sieluin. Keira Knightley on vain niin sympaattisen kaunis. Jacob Latimorella on vähiten tehtävää roolissaan, mutta haluan nähdä hänet uudestaa jossain oikeassa roolissa. Ann Dowd on harmillisen jämähtänyt parin kohtauksen sivurooleihin.

Oikein viihdyttävä elokuva. En edes tiedä olenko itse elokuvan pääasiallista kohderyhmää, joten luvata voin, että aidot hömppäfriikit hullaantunevat tästä siirappisesta kliseestä täysin. Elokuva voisi minun puolestani jopa voittaa puvustuksen ja lavastuksen, kuvauksen Oscarit. Näin herkullista elokuvamaailmaa saa etsiä kiven ja hakkuun kanssa välillä, kun mieli tekee vain ...niin, no ...roskaelokuva täydellisyyttä

...=)

Ant-Man (Ant-Man)

Olen jo useita kertoja jankuttanut omia perusteluitani näiden Marvelin supersankarileffojen turhaksi haukutulle olemassaololle. Nimittäin se hetki, kun olet mukavassa seurassa viettämässä lauantai-iltaa ja mietitte, että katsoisiko jonkun leffan vai pelaisiko vaikka jotain kivaa lautapeliä, täytyy sen katsottavan leffan olla tarpeeksi viihdyttävä, kaukana tylsästä ja jotain, minkä hyvyydestä pystyy sen katsottuaan jakamaan tunteita. Jos elokuva on huono ja puuduttava, kaikki luonnollisesti kyseenalaistavat päätöksen katsoa ylipäätänsä elokuvaa, kun olisi voinut käyttää ajan paremminkin. Yksin voi katsoa huonojakin elokuvia, sillä joka tapauksessa siitä saa sen taidekokemuksen. Mutta kun vietetään aikaa yhdessä, täytyy meitä, kuluttajina palvella niin, että saamme sen, mitä tilaamme. Marvel-leffoista saa sen, mitä haluaa.

Noin niinku muuten en ymmärrä yhtään, miksi tähän on pitänyt työntää Paul Rudd. Mies, jonka uraa muutenkin kyseenalaistan - hänen yksikään leffa ei ole oikein ollut mikään tulokuningas, eikä hän ole tehnyt yhtäkään edes kelvollista roolisuoritusta, niin sitten hänen pitäisi vielä käydä uskottavasta supersankarista. Sebastian Stanin, Chadwick Bosemanin, Jeremy Rennerin uskoo supersankarista, Paul Rudd... ei - vaan ei. Hän ei ole edes komea, karismaattinen eikä hauska, koskaan ollutkaan. Hänet vielä ehkä jotenkin hyväksyy toisluokkaisessa komediantekeleessä, mutta nyt ärsyynnyin hänen läsnäolostaan niin paljon, että haukkuisin hänet vuoden 2015 surkeimmaksi roolisuoritukseksi. Koska tälläisiä Ruddeja pyöritellään mahdollisuuksista toiseen, niin oikeasti lahjakkaat, vaikka mustaihoiset, tai aasialaiset tai naisnäyttelijät joutuvat kamppailemaan, että saavat puoliksikaan yhtää hyvää tilaisuutta kuin tälläinen maailmanlaajuinen ilmiö-elokuva.

Mutta silti pidin Ant-Manista. Se ei ollut liian kliimaksinen (ongelma, joka esim. Avengersilla paikoin on), vaan se oli rauhallisempi ja tasapainoisempi sekä harmonisempi elokuvakokonaisuus. Evangeline Lillyn hahmo oli ihan hauska, harmi vain, että hänelle on pitänyt antaa niin karmea peruukki. Michael Douglas sen sijaan oli tapansa mukaan loistava. Corey Stoll muistetaan muun muassa House of Cardsista, jossa hän oli loistava ja sopi kyllä roolinsa tässäkin. Michael Pena oli häikäisevä Crash-nimisessä elokuvassa ja on kuulunut siitä lähtien omiin suosikkeihini. Bobby Canavale on jäänyt pahasti jumiin tälläisten ääliöiden rooleihin.

Jo alkuasetelma Ant-Manissa kuulostaa kyllä täysin tuulesta temmatulta. Jollakulla on loppunut ideat supersankareille kesken ja ajatus muurahaisen kokoisesta miehestä on takuu varmasti tullut yön pimeimpinä tunteina. Silti, yllättävää kyllä, se saadaa elokuvassa toimimaan uskottavasti. Elokuvassa oli selvästi Inception-vaikutteita lavastetyöskentelyssä ja absurdin kuvauksen hakemisessa, kun yht-äkkiä ammeen tai vyönsoljen pitääkin olla unenomaisesti pilvenpiirtäjän kokoinen. Elokuvaa oli itse asiassa todella nautinnollista katsoa, sillä tässä ei niinkään kuljettu juoni edellä, vaan estetiikka ja harmonia. Myös Marvel-leffoille tunnusomainen kevyempi huumori ja naljailu on omiaan tekemään Ant-Manista hahmon, joka ei ota itseään liian vakavasti. Mutta siitä syntyykin itselle suurin ongelma tälle hahmolle, sillä Deadpoolin nähtyään, voi tätä pitää enintään vain esiasteena sille nerokkaalle hahmoluomukselle ja lopputulos on täten vaisu. Mikä osa tällä supersankarilla enää on Marvel -universumissa?

...=)

Loma (Vacation)

Yksi vuoden hauskimmista elokuvista. Mikä helpotus onkaan katsoa elokuvaa, josta voi nauttia alusta loppuun asti, revetä useampaan kertaan nauramaan täysillä todella onnistuneelle tilannekomiikalle ja täydelliselle ajoitukselle. Eritoten nautin kuinka hyvin tauot onnistuivat tässä elokuvassa. Kuinka tilanteiden annettiin muhia rauhassa ja niistä vedettiin kaikki irti ja usein ne vielä tulivat kokonaisiksi kohtauksiksi niitä seuranneen nolon hiljaisuuden jälkeen, joka tietenkin maksimoi komeedisen efektin.

Ed Helms on lentäjä ja perheenisä, joka haluaa viedä perheensä, Christina Applegate (äiti) ja kaksi poikaansa James (Skyler Gisondo) ja nuorempi Kevin (Steele Stebbins), automatkalle läpi Amerikan. Juoni saattaa olla moneen kertaa kynnetty, mutta elokuva tuntuu raikkaalta ja kuten todettu, onnistuu naurattamaan aidosti.

En edes pysty purkamaan kaikkia komedian tasoja, joita tämä elokuva saavuttaa naurattamisellaan. Perheen kemiat kohtaavat loistavasti. Ja sanonpahan vain, että perheen kuopusta esittävä Steele Stebbins on yksi parhaita lapsinäyttelijöitä, joita olen vähään aikaan nähnyt. Hänen ilmeensä ovat niin hauskoja ja sille hänen muovipussilleen taisin nauraa kaikkein eniten. Mutta erityisesti elokuva revittelee tilanteillaan, kuinka koomiseksi joku geneerinen moottoritiellä ajokin muuttuu, kun on näin taitavat tekijät puikoissa. Sanonpahan vain (taas), että Vin Diesel voi olla ihan kuinka lahjakas tekemään käsijarrukäännöksiä tahansa, pisteet kotiin vie Ed Helms (tämä referenssi elokuvan nähneille).

En ehkä ihan täysin kokenut, että Chris Hemsworthin roolihahmosta saatiin kaikki irti. Samaa asetelmaa on käytetty muun muassa Date Night-elokuvassa Mark Walhbergin ja Steve Carellin välillä, eikä se silloinkaan ollut sen loistavan komedian parasta antia. Olen myös hieman väsynyt Charlie Dayn kimittämiseen, jonka ilmeisesti pitäisi olla hauskaa... Hänen kohtauksensa on onneksi lyhyt... Mutta Ed Helms on täydellinen taitaja komediassaan ja saa hymyilemään jo pelkällä olemukselllaan elokuvassa. Christina Applegate saa paljon aikaiseksi kuitenkin asetelman vaniljaisimmassa roolissa ja onneksi Leslie Mannkin on pidetty aloillaan, eikä päästetty uikuttamaan samalla lailla kuin jossain The Other Womanissa, esimerkiksi.

Usein komediaelokuvissa on se, että siinä on yksi hauska vitsi ja siitä revitään kaikki hauskuus irti niin, ettei se naurata kahden tunnin jälkeen enää ketään. Tämä komedia kuitenkin liikkuu kovalla vauhdilla eteenpäin, lisää muutaman kierroksen, tylsää ei missän vaiheessa ole mahdollista tulla ja nauru senkuin kovenee loppua kohden. Välillä huumoria haetaan ylitseampuvista tilanteista, mutta mauttomuuden puoelle ei missään vaiheessa astuta ja siten elokuva onkin niin täydellisen, hysteerisen hauska.

Tämä elokuva oli niin hauska, se ottaa kaiken irti asetelmastaan niin, että ei haittaa yhtään vaikka tutulla aihealueella liikutaankin. Elokuvan näyttelijät todella hallitsevat pelinsä ja eniten hurmaa totta kai osuvat ja purevat tilanteet komediallaan. Tämän tulen ehdottomasti katsomaan uudelleen, piakkoin ja nauttimaan siitä aivan yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla.
P.s. lisähuomiona: kerrankin tämän komedian traileri on todella hauska ja silti onnistuu olematta käyttämättä kaikkia elokuvan vitsejä. Eli rauhassa voi nauttia siitäkin, jos haluaa varmistua elokuvan hauskuudesta...
P.p.s. En edes tajunnut että kyseessä on remake, mutta viittauksia alkuperäiseen tehdään läpi elokuvan ja joku minua älykkäämpi voi bongata Chevy Chasen tästäkin!

Tästä nuoresta herrasta kuullaan vielä!

Truth

...=)

Crash (Crash)

Paul Haggisin ohjaama Crash voitti vuoden 2005 parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Sen pääosissa on Sandra Bullock, Ryan Phillippe, Michael Pena, Don Cheadle, Thandie Newton, Matt Dillon, Terrence Howard, Brendan Fraser, Ludacris ja Jennifer Esposito.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Los Angelesiin, jossa eri yhteiskuntaluokkien ja rotujen ihmisten kohtalot törmäävät toisiinsa, aiheuttaen niin tuhoa kuin hyvää.

Crash on kaunis elokuva. Ehkä henkeäsalpaavin, mitä olen nähnyt. Minun taitoni elokuva-arvostelijana eivät edes riitä kuvaamaan niitä elokuvallisia ansioita, joista tämä kokonaisuus muodostuu. Täysin ansaitusti elokuva voitti kaikki Oscarinsa (parhaasta elokuvasta, käsikirjoituksesta ja leikkauksesta). Elokuvan musiikki on täydellisessä sopusoinnussa leikkauksen kanssa, ja kaikki nämä elementit ovat harmoniassa keskenään ja niistä jokaisesta muodostuu upea kokonaisuus. Elokuvaa ei tavallaan kannattele vain yhden näyttelijän läsnäolo tai hyvä käsikirjoitus tai joku sympaaattinen henkilöhahmo. Tämä on minun silmiini täydellinen elokuva.

Siksikin olen niin viehättynyt elokuvaan, koska sen viesti on niin syvällinen. Kuinka ennakkoluulot määrittävät tätä maailmaa ja kuinka sokeita me olemme ilman niitä, kuin myös niiden kanssa. Aihe on siis hankala, mutta elokuva käsittelee sitä mitä hienoimmalla otteella.

Kaikki näyttelijät antavat parastaan. Sandra Bullockin läsnäolo on tietysti elokuvassa kuin elokuvassa upeaa, mutta suurimman vaikutuksen tekee Michael Peña. Hänen näyttelemisensä tuo kyyneleet silmiini. Hän on aito ja samaan aikaan rehellinen. Harva näyttelijä pystyy koskettamaan vain pelkällä läsnäolollaan, sanattomalla viestinnällä, hahmonsa ruummillistamisella, mutta Kate Winsletin lisäksi, Michael Peña on yksi niistä harvoista.

...=)

Shooter - takaa-ajettu (Shooter)

Yksi lempinäytteljöistäni, Mark Wahlberg on valitettavasti hieman väärin roolitettuna tälläinen punaniskainen entinen sotilas, ehkä typerimmällä elokuvahahmon nimellä koskaan; Bob Lee Swagger - heti kaikki uskottavuus elokuvasta poissa. Siitä huolimatta, Wahlberg on aina mielenkiintoinen, vaikka onkin tässä ensimmäistä kertaa minun näkemänäni huono. Michael Penasta pidän. Hänellä on uskomaton taito varastaa elokuva mitä pienimmillä rooleilla. Hän on näyttelijänä erittäin aito. Isoa miinusta tuo elokuvaan Danny Gloverin läsnäolo, yksi näyttelijä, josta en puolestani pidä.

Shooter on täysin keskinkertainen elokuva tarkka-ampujista, joka ei järin uskottavuudella valloita. Sekin on suuri virhe, että juonen suurin yllätysmomentti paljastetaan jo melkein heti alkuun, jolloin loppu elokuvasta jääkin pelkäksi rymistelyksi. Tylsäksi ei meno kuitenkaan koskaan ylly, kuten ei yleensäkään Wahlbergin kanssa.

...=)