Aina välillä tulee vastaan niin tärkeitä tarinoita, että ne ovat luotu julistettaviksi.
Yhdysvaltain homoyhteisöä kohtasi 80-luvulla uudenlainen epidemia, myöhemmin HI-virukseksi paljastunut "rutto" oli tuhoisa tauti tappaen tuhansia ilman, että valtavirta halusi edes myöntää tartunnan olemassaoloa. The Normal Heart sijoittuu tähän ajan jaksoon, jolloin rohkeat naiset ja miehet kamppailivat saadakseen taudille oikeanlaista huomiota, pelastakseen itsensä ja toisensa varmalta kuolemalta. Käsittääkseni Larry Kramer kirjoitti alkuperäisen näytelmän The Normal Heart perustuen omiin kokemuksiinsa Gay Men's Health Crisis-järjestön perustamisesta. Teos ei kuitenkaan ole täysin omaelämäkerrallinen. Kramer on Oscar-ehdokkuuden ansainnut (Women in Love (1969)) käsikirjoittaja sekä ollut ehdolla myös Pulitser-palkintoon. Näytelmä, johon tämä tv-elokuva perustuu ilmestyi jo vuonna 1986.
Koska tämä draama perustuu teatterinäytelmään, ovat kohtaukset hieman yliampuvia, ylidramaattisia ja liian teatraalisia ja elokuvan rytmi muistuttaa täysin teatteriesitystä. Tämä ehkä ottaa joistakin kohtauksista tietyn terän pois, kun olemme jo nähneet jokaisen hahmon pitävän oman huutoesityksensä, useita kertoja. Siitä huolimatta kyseessä oli ehkä elämäni nopeimmat ja vaikuttavimmat kaksi tuntia. Ehkä kyse on siitä, että tämä on tv-elokuva, jossa elokuvantekijöille mahdollistuu paljon suuremmat vapaudet saada katsojasta irti jokainen mahdollinen tunne, sen sijaan, että täytyisi keskittyä elokuvan arkin rakentamiseen tai elokuvastudion miellyttämiseen. Mutta loppujen lopuksi tämän tv-draaman vahvin puoli on sen viesti. Ketään ei voi olla niin kylmäsydämminen tai kyyninen että pystyisi kääntämään selkänsä tämän luokan julistukselle. Näiden ihmisten kohtelu tuolloin, 80-luvulla, AIDS-epidemian riehuessa on sydäntä riipaisevaa. Miten ihmiset pystyivät vain kääntämään katseensa ja olemaan auttamatta?
"näin upeaa näyttelijäkaartia saa etsiä"
Yhteenvetona, The Normal Heart on rytmiltään yliteatraalinen, mutta sen taiteellisesti toteutettu rakenne on koskettava ja vaikuttava, puhumattakaan sen aiheesta. Tällöin tietenkin on myös näytteljöillä elämänsä tilaisuus päästä tulkitemaan koko skaala tunnetta. Tähän jokainen The Normal Heartin näyttelijä kykeenkin. Jokaisella hahmolla on tilaisuus päästä esiin ja kukaan ei jää juuri toissijaiseksi hahmoksi. Elokuva on roolitettu täydellisesti ja näin upeaa näyttelijäkaartia saa etsiä. Kaikki näyttelevät toistaan paremmin.
Mark Ruffalo en elokuvan päähenkilö, Ned Weeks, etäisesti Larry Krameriin perustuva hahmo, joka on näytelmäkirjailija. Hän perustaa Gay Men's Healt Crisis-järjestön ja on sen vimmaisin puolesta puhuja. Lopulta hänen kamppailunsa käy niin rankaksi, että se käy haitaksi järjestölle. On tiedettävä milloin huutaa ja milloin puhua hiljaa, aina ei voi huutaa ja siihen Ned sortuu. Hän on epätoivoinen, koska haluaa nähdä tilanteen paranevan ja ihmiset kääntävät hänelle selkänsä. Ruffalon näytteleminen on sulavaa. Hän on ehdottomasti yksi parhaita miesnäyttelijöitä tällä hetkellä Hollywoodissa. Etenkin elokuvan alku, jossa hän tulkitsee hahmon luonnetta on äärettömän syvällistä tulkitsemista. Loppupuolella, hän joutuu todella varomaan itsensä kanssa, jotta ei sorru ylidramaattisuuteen, mutta loppujen lopuksi selviää tästä vaikeasta roolista kunnialla.
Julia Roberts on ehkä elokuvan häikäisevin näyttelijä, sillä hänellä on harvinainen kyky tehdä syvällistä tulkintaa elokuvarooleissaa siten, että kukaan muu ei siihen pysty. Hän osaa olla yhtäaikaa vaikuttava, palava ja syvällinen ja aito. Hän ei varmaan edes pystyisi teatraalisuuteen, sillä hänen työnsä on niin monitahoisen sulavaa, että hän ei tulkitse vain yhtä mielialaa, vaan hahmoa. Hänen näyttelemä lääkäri Emma Brookner, on yksi anoita sairautta tutkivia lääkäreitä. Hän on itse sairastanut polion ja siksi pyörätuolissa. Robertsin eläväinen tulkinta hahmon olemuksesta on syvällistä näyttelemistä.
Taylor Kitsch on nerokas. Hän on täydellisen dramaattisen näyttelijän ruumiillistuma. Hän saa roolihenkilöönsä niin laajan kattauksen tunnetta, hän tekee siitä kolmiuloitteisen ja aidon. Hän on Ned Weeksin ystävä ja Gay Men's Health Crisis-järjestön perustajajäseniä ja sen presidentti. Kitsch on ennakkoluuloton, peloton, avoin ja jatkuvasti ajan tasalla. Hän on valpas näyttelijä ja hänestä huokuu aitoa omistautumista. Ainoa asia, mikä ehkä estää hänen hahmoonsa uskomista, on että hän on kuin suora kopio Skyfallin Javier Bardemin esittämästä Raoul Silvasta.
Jim Parsons on myös tulessa. Hän on häikäisevä näytteljä, joka ei pelkää tehdä hahmoja henkilökohtaisesti. Hän heittää itsensä likoon sataprosenttisesti ja siten lopputuloksesta tulee virheetön. Enemmän kuin virheetön, sillä Parsons ei tyydy näyttelemään vuorosanoja, vaan hioo roolihahmosta aitoa, syvällistä henkilöä, joka odottaa hänen tulkintaa herätäkseen eloon. Matt Bomer on omistautunut rooliinsa Nedin rakastajana, sillä hänen fyysinen muodonmuuton on ajatuksia herättävä, jos ei muuta. Mutta hän onnistuu vastaamaan emotionaalisesti tähän fyysiseen näyttelemiseensä koko rahalla, sillä hänen hahmonsa on koskettava, tunteisiin vetoava ja inhimillinen. Olin myös positiivisesti yllättynyt kun näin House of Cardsissa itsensä läpi lyöneen Corey Stollin hänelle sopivassa roolissa. Hän on lahjakas näyttelijä, joka on ennakkoluuloton, hyvin heittäytyvä ja läsnä.
The Normal Heart on yksi moniulotteisimpia, vaikuttavimpia, koskettavimpia ja parhaiten näyteltyjä tv-elokuvia, joita olen nähnyt. Tämä on elokuva, joka on katsomisen arvoinen.
Konservatiivinen elokuva, kaikin puolin. Suurimman vaikutuksen tekee ääniosasto; säveltäjä Justin Hurwitz, äänisuunnittelijat Ai-Ling Lee, Mildred Iatrou Morgan sekä äänimiksaajat Jon Taylor ja Frank Montaño. Ja se ei ole kehu elokuvan muita tekijöitä kohtaan, että ääniosasto varastaa shown. Minulla olisi paljonkin sanottavaa elokuvasta, mutta en halua omistaa sille enempää aikaa. Ehkä palaan joskus mietteisiini siitä, millaista on katsoa näin vanhanaikaista elokuvaa, ehkä en.
Olen jo useita kertoja jankuttanut omia perusteluitani näiden Marvelin supersankarileffojen turhaksi haukutulle olemassaololle. Nimittäin se hetki, kun olet mukavassa seurassa viettämässä lauantai-iltaa ja mietitte, että katsoisiko jonkun leffan vai pelaisiko vaikka jotain kivaa lautapeliä, täytyy sen katsottavan leffan olla tarpeeksi viihdyttävä, kaukana tylsästä ja jotain, minkä hyvyydestä pystyy sen katsottuaan jakamaan tunteita. Jos elokuva on huono ja puuduttava, kaikki luonnollisesti kyseenalaistavat päätöksen katsoa ylipäätänsä elokuvaa, kun olisi voinut käyttää ajan paremminkin. Yksin voi katsoa huonojakin elokuvia, sillä joka tapauksessa siitä saa sen taidekokemuksen. Mutta kun vietetään aikaa yhdessä, täytyy meitä, kuluttajina palvella niin, että saamme sen, mitä tilaamme. Marvel-leffoista saa sen, mitä haluaa.
Juuri tämänkaltaisia elokuvia rakastan. Kunnon peruspohjaista draamaa, jossa on juonikuvioita - on raskaaksi tullut ex-tyttöystävä ja on kuollut isä ja on sisko, joka on rakastunut mieheen, jolla on aivovaurio. Sen lisäksi uskalletaan käyttää musiikkia, niin, ettei katsoja joudu istumaan hiljaisuudessa -sitä pystyy tekemään ihan ilman elokuviakin. Erityisesti tämänkaltaiset family reunion-elokuvat lämmittävät mieltäni. Usein elokuvan lopussa on myös joku mieltäylentävä eteenpäin jatkaminen. Päähenkilön on täytynyt sovittaa menneisyytensä haavat kohdatakseen taas tulevan. Oih, kunnon elokuvaa.
