Arvostelu: Bridesmaids

En voi uskoa, etten ole koskaan tullut arvostelleeksi tätä modernin elokuvataiteen kiistatonta klassikkoa. Yhden käden sormilla ei pysty laskemaan niitä kertoja, kun olen tämän komediahelmen katsonut. Pelkästään viime viikonloppuna katsoin leffan kerran läpi, jonka jälkeen pistin sen uudestaan päälle. Toinen kerta sentään katkesi puolessa välissä, mutta kuitenkin. Jos et siis ole tätä vielä nähnyt, niin nyt aikuistut ja juokset kotiin, pistät television päälle, hyppäät peiton alle ja katsot tämän hömppäleffojen kuninkaan.

Annie Walker (myös elokuvan Oscar-ehdokkuuden arvoisesti käsikirjoittanut Kristen Wiig) on jämähtänyt synnyinseuduilleen Milwaukeen pikkukaupunkiin Chicagon kupeeseen. Löytyy epäonnistunutta leipomoyrittäjyyttä ja lampsimaan lähtenyttä sulhoa. Kuin rangaistukseksi omista epäonnistuneista valinnoistaan, Annie seukkaa narsistiääliö Tedin (Jon Hamm) kanssa, asustaa tunkeilevan sisarusparin (Rebel Wilson, Matt Lucas) kämppiksenä ja työskentelee paikallisessa kultakorumyymälässä inhottavien asiakkaiden ja alistavan pomon kanssa. BFF sentään vielä löytyy, mutta kun Lilian (Maya Rudolph) ilmoittaa menneensä kihloihin, joutuukin Annie jakamaan hänet sekä tulevan aviomiehen että kokonaisen morsiusseurueen (osastaan Oscar-ehdokkuuden ansainnut Melissa McCarthy, Ellie Kemper, Wendi McLendon-Covey ja Rose Byrne) kanssa. Erityisesti täydellinen Helen (Byrne) on omiaan ajamaan Annien hulluksi.

Parhaita hetkiä elokuvassa on nimenomaan ne, kun Helen onnistuu pääsemään Annien ihon alle. Niissä hetkissä en vaan voi olla nauramatta kerta toisensa jälkeen. Myös Jon Hammin esittämä itseriittoinen paskiainen on vaan niin kliseisen renttumainen, että se naurattaa. Elokuvassa on myös tietty määrä alapäähuumoria - mikäpä komedia sitä karttaisi - mutta tässä se on tehty niin hyvin, että sekin on jopa hauskaa. Varsinkin kun tässä se rinnastetaan tyypillisesti glamööreihin hääympäristöihin, niin pelkkä kontrasti on onnistunut. Bridesmaids on myös siitä harvinainen elokuva, että sen huumori kestää useamman katselukerran. Olen tainnut nauraa koviten vasta parin katselukerran jälkeen, kun on jo uskaltanut luottaa elokuvan tehoon. Muistan, että ensimmäisellä kerralla kun katsoin tämän, en lämmennyt tälle niin paljon. Vasta kun sattumalta näin tämän toisen kerran jossain television myöhäisillassa, sopivasti väsyneenä, tajusin kuinka antaumuksetta leffan seurassa saa nauraa.

Tylsintä antia elokuvassa on ehdottomasti Rebel Wilsonin ja Matt Lucasin toilailut. Ne kohdat hyppään aina yli.

Mutta huumorin lisäksi, leffa puhuttelee myös toisella tasolla. Se on myös romanttista hömppää ja tässä se on saatu toimimaan poikkeuksellisen hyvin. Ensinnäkin hahmona Annie on ihana. Hänen elämäänsä samaistuu, sillä hän ei ole tyypillinen romcomin pääosa, vaan kuin antiteesi. Hänen elämänsä on palasina. Ja itse ainakin tarvitse välillä elokuvia, joista voin löytää tällaisia samaistumispisteitä, kun tuntuu, että oma elämä ei etene minnekään.

Wiig myös esittää hahmonsa jopa hämmästyttävän arkisesti. Hän ei pyri kiillottamaan hahmoaan pätkääkään, vaan tulkitsee hänet hyvin aidoksi ihmiseksi. Komedia kun kyseessä tietysti on, on hahmon virheet tietysti korostettuja, eikä kukaan oikea ihminen noin käyttäytyisi, mutta Wiig saa silti jotenkin uskottavasti näyteltyä niinkin yliampuvan roolin, että hahmon voisi periaatteessa uskoa olevan oikeasti olemassa.

Myös muut näyttelijät osaavat kyllä roolinsa. Maya Rudolph synkkaa hyvin yhteen Wiigin kanssa. Rose Byrne on loistavasti roolitettu ja tämän leffan jälkeen vetänyt tällaisia jäätäviä nartturooleja komedian hengessä lisääkin. Melissa McCarthy vetää jotain omaa showtaan ja onnistuu kyllä vetämään huomiota itseensä. Sinänsä Oscar-ehdokkuus ei ole ihme. Myös Annien äitiä näyttelevä Jill Clayburgh, viimeisessä roolissaan, on mielenkiintoinen.

Chris O'Dowdin hahmon olisin roolittanut toisella näyttelijällä.

Mutta joka tapauksessa, yksi suosikkileffojani. Taas annan kaksi senttiäni Paul Feigin lahjakkuudesta ja totean, että hän on tehnyt muutamankin aivan suosikkileffoistani. Ja kunnioitan myös sitä, että Wiig ei ole kirjoittanut elokuvalle jatko-osaa, vaikka siitä on huhuttu paljon. Itse tietysti kaipaisin sitä kovastikin, mutta on mielestäni ihailtavan suoraselkäistä kieltäytyä siitä rahasta ja itsensä myymisestä. Jatko-osia on maailma jo täynnä ihan tarpeeksi. Tällaisenaan, Bridesmaids on täydellinen.

Arvostelu: The Meddler

Minä en ymmärtänyt elokuvaa. Voi olla, että kyseessä on Se, mikä on tottan tapainen tilanne, jossa en ensi-istumalta pystynytkään pääsemään sisälle, sillä käsiteltävät teemat ovat liian kypsiä minun varhaisoppineelle mielelleni. Mutta koska en elokuvaa ymmärrä, en voi antaa sille paljonkaan arvostusta. Tämä tietenkin sisältää option siihen, että myöhemmin voin muuttaa mielipiteeni jos ja kun elokuva avautuu minulle.

Leffa kertoo Marniesta (Susan Sarandon) hiljattain leskeytyneestä New Jerseyläisestä äidistä Lorille (Rose Byrne), joka muuttaa Los Angelesiin tyttärensä luokse ja sotkeutuu erittäin paljon tyttärensä elämään, joka on jo muutenkin aika lailla reunalla.

Tässä selvästi siis käsiteltiin jotain elämää suurempia teemoja, mutta ne liisivät täysin päälakeni ohi. Jotenkin surutyö, jota sekä Marnie että Lori kävivät tahoillaan ilmeisesti kehysti tarinaa jotenkin, mutta silti hahmojen tekemät valinnat eivät olleet kovinkaan mielenkiintoisia minulle. Ja tämä on sivistynyt tapa sanoa, että käsikirjoitus oli sekava hörhö.

Meille ei edes annettu syytä, miksi Marnie muutti Los Angelesiin, etenkin kun pääsemme vilkaisemaan hänen entistä elämäänsä New Yorkissa ja se vaikuttaa ihan yhtä onnelliselta ellei jopa onnelisemmalta kuin hänen uusi elämänsä Los Angelesissa. Toki se, että hänen miehensä kuoli ja hänen elämänsä pyöri pitkälti miehen ympärillä Nykissä saattaa olla syy, miksi hän koki tarpeen muuttaa, mutta tätä ei kyllä avata katsojalle sentin vertaa, joten tämä on täysin hypoteettista analyysia.

Kaikkein eniten hermo menee Lorin henkilöhahmoon. Täysin hysteerinen narsistipsykopaatti, jonka valinnoilla ei ole mitään järkeä. Yhdessä kohtauksessa hän nauttii siitä, että äiti pitää hänelle seuraa ja heti seuraavassa sekunnissa tämä raivoaa tälle kuin pikkulapsi, kuinka äiti on liian takertuvainen hänen elämässää ja kuinka säälittävä hän itse on, kun vielä viettää aikaa äitinsä kanssa. Tälläinen hahmotulkinta on jo itsessään erittäin pinnallista, kliseistä ja lapsellista, mutta se olisi ihan ok, jos sitten hahmo olisi johdonmukainen. Mutta suoraan sanottuna todella ärsyttävää, että hahmosta tulee äitiään miten sattuu riepotteleva pissisämmä.

En kyllä erityisemmin pisteitä anna edes Susan Sarandonin suuntaan. Aina yhtä säälittävää, kun tälläiset näyttelemisenikonit kaatuvat rähmälleen niin täydellisesti. Kauas on tultu Sarandonin kultaisista päiviltä 90-luvulta. Tämän siitä sitten saa, kun kerrankin elokuva, jossa on pääosassa 70+ nainen, niin eikö hän mene ja möhli sen. Hänen hahmokuvauksensa on suoraan sanottuna armottoman surkeaa. Hän vetää samalla väsyneellä kaavalla läpi elokuvan. Kohtauksissa, jossa hänen pitäisi vähän indikoida katsojalle jotain hahmonsa tunnetiloistaan, niin hän vetää samalla päälleliimatulla ilmeellä läpi, mitä pyörittää kaikissa muissakin kohtauksissa. Katsojalla ei ole mitään hajua pitääkö hänen hahmonsa oikeasti uudesta rakkaudenkohteesta (J.K. Simmons) tai miksi hahmo maksaa ventovieraan naisen (jonka nimeä hän ei muista) häät, koska Sarandon ei tee eleen elettä kertoakseen mitään hahmostaan. Aivan järkyttävän laiskaa näyttelemistä.

J.K. Simmons muistutti ihan Sam Elliottia, mikä oli todella outoa. Rose Byrnen ura on vielä oudompi kuin tuo fakta. En oikein tiedä, mikä hän on ja mitä hän tekee. Komedioissa (Paul Feigin kanssa) hän on tosi hauska, mutta sitten hän on tunnettu myös tv-tähtenä (Damages), toimintatähtenä (X-Men) ja tälläisissä oudoissa dramedioissa. En oikein tiedä, miksi hän valitsee ne roolit, mitkä hän valitsee. En pidä hyvänä näyttelijänä.

...=)

Naapurit 2 (Neighbors 2: Sorority Rising)

Jo komedia itsessään on melkein mahdoton taikatemppu toteuttaa, niin onnistuneen komedian jatko-osan veistäminen on jo yliluonnollista. Usein niistä paistaa läpi toivoton epätoivo vain lypsää lisää rahaa samasta kuluneesta vitsistä. Naapurit 2 ei tarjoa mitään uutta. Samalla idealla jatkettu ja tietysti toteutettu huonommin, kun siihen yritetty ympätä jotain uutta - mutta se vain luo vaikutelman, että ei ole oikeasti jaksettua miettiä mitään toimivaa, vaan kuten sanottu yritetty vain rahastaa samaa vitsiä. Odotin, että tässä olisi ollut edes jotain tilannekomiikkaa tai edes muutama hymyä aiheuttava hetki, mutta aika höttöiseksi tämä jäi. Kyllä tämän läpi katsoi, mutta siinäpä se. Ja se on surullista. Ainoa valopilkku oli mielestäni Zac Efron, joka kerta toisensa jälkeen yllättää omistautumiskyvyllään ja energiallaan näyttelijänä. Huudan vieläkin hänen yhteenroolittamisensa Kate Winsletin kanssa perään. Heissä on jokin sama rento rytmi, mutta silti sama panostuksen taso rooleihinsa sekä tietysti kyky olla niin tietoinen itsestään, että sitä pystyy hyväksikäyttämään.

...=)

Spy - vakoojan asussa (Spy)

Paul Feig on tuttu mies sellaisten menestyskomedioiden takaa kuten Morsiusneidot ja The Heat. Nyt hän on räjäyttänyt potin taas, uusimmallaan, toimintakomedialla Spy, pääosissa Feigin ilmeisesti luottonäyttelijä Melissa McCarthy, Jude Law, Jason Statham, Rose Byrne ja Miranda Hart. Melissa McCarthy on CIA:lle työskentelevä agentti, joka on jumiutunut lähinnä konttorihommiin. Kun kaikki muut järjestön kenttäagentit paljastuvat, lähetetään McCarthy kentälle ja hän pääsee vihdoin näyttämään taitonsa maailmalle.

Idea on siis käytännössä todella tuttu toisesta, hulvattomasta komediasta Get Smart / Salainen Agentti 86 (2008), jonka pääosassa oli Steve Carell. Vaikka näiden kahden komedian lähtötilanne, perusidea, on täysin sama, se ei suinkaan toimi elokuvia vastaan. Loppujen lopuksi kun ajattelee, ei näitä tälläisiä kevyitä, oikeasti hauskoja, aivot narikkaan-tyylisiä komedioita kasva missään puissa. Niitä on todella harvassa ja luojan kiitos siis Paul Feigistä, miehestä, joka on kerta toisensa jälkeen onnistuu naurattamaan ja viihdyttämään. Hän onkin nopeasti noussut yhdeksi lempiohjaajistani. Miksi ei? Komedia on niin vaikeaa ja hän onnistuu siinä jatkuvasti. Hän on upea nero!

Itse kyllä pidin enemmän Get Smartista ja Feigin edellisestä elokuvasta The Heatista, mutta se saattaa johtua myös siitä, että olen nähnyt näitä elokuvia enemmän kuin tätä Spy:ta, jonka olen nyt sitten nähnyt vasta kerran. Siitä huolimatta nauroin ääneen läpi koko tämän elokuvan.

En voi myöskään olla kuvittelematta, kuinka paremmin elokuva VIELÄ toimisi, jos McCarthyn roolissa olisi vaikka The Heatissa loistanut Sandra Bullock, jonka koominen ajoitus on vielä osuvampi kuin McCarthyn. Ei tule taaskaan kuitenkaan ymmärtää väärin, sillä rakastin McCarthya roolissaan ja hän nauratti minua kauttaaltaan.

Vertaukset James Bond-teemaan ovat oleelliset. Elokuva on tehty kuin suoraksi James Bond-parodiaksi. Mutta leffa toimii kuitenkin myös itsenäisenä komediana, eikä katsojan ole tarvinnut nähdä yhtäkään James Bond-elokuvaa ymmärtääkseen, miksi tämä leffa on hauska. Koska kyseessä on toimintakomedia, saa eniten tietenkin nauraa niissä toimintakohtauksissa, koska ne eivät sitten menekään "niin kuin elokuvissa". Myös monta muuta kuolemattoman hauskaa hetkeä elokuvasta löytyy. Tiedän, että toimintakomediat eivät ole kaikkien makuun, mutta suosittelen silti tätä leffaa. McCarthy on toimintaleffan pääosassa niin virkistävää, sillä yleensä pääosassa on joku mies, oli se sitten joku James Bond tai Johnny English.

En tiedä, mitä tässä enää sanoa. Tekisi mieli analysoida kaikkia elokuvan hauskoja hetkiä, mutta minulla ei yleensä ole ollut tapana spoilata elokuvaa liialti. Komedioissa on vielä se, että niistä ei halua tietää liikaa ennen kuin ne näkee. Tässä voisinkin varoittaa, että älkää missään nimessä katsoko tämän leffan traileria, ennen kuin näette itse elokuvan. Valitettavasti tämänkin leffan kohdalla, monet parhaista vitseistä on sinne traileriin spoilattu ja siksi ne eivät elokuvan kohdalla enää niin naurata, kun tietää, että ne ovat tulossa. Ylipäätänsäkin komedioiden kohdalla ei kannata trailereita juuri katsoa... tai arvosteluita lukea. Joten tämä riittää, menkää katsomaan se leffa! Oikeasti. Vaikka mieleni tekisi tässä vielä jäädä rupattelemaan kappale kaupalla, kuinka nerokas leffa on, niin annan sen puhua itse puolestaan. Hauska se on. On.

...=)

Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (This Is Where I Leave You)

Juuri tämänkaltaisia elokuvia rakastan. Kunnon peruspohjaista draamaa, jossa on juonikuvioita - on raskaaksi tullut ex-tyttöystävä ja on kuollut isä ja on sisko, joka on rakastunut mieheen, jolla on aivovaurio. Sen lisäksi uskalletaan käyttää musiikkia, niin, ettei katsoja joudu istumaan hiljaisuudessa -sitä pystyy tekemään ihan ilman elokuviakin. Erityisesti tämänkaltaiset family reunion-elokuvat lämmittävät mieltäni. Usein elokuvan lopussa on myös joku mieltäylentävä eteenpäin jatkaminen. Päähenkilön on täytynyt sovittaa menneisyytensä haavat kohdatakseen taas tulevan. Oih, kunnon elokuvaa.

...=)

Naapurit (Neighbors)

Tässä kesän kuumassa hittikomediassa, Rose Byrnen ja Seth Rogenin naapuriin muuttaa yliopiston veljeskunta, jota johtaa Zac Efron ja Dave Franco. Veljeskunnan järjestämät villit bileet eivät kuitenkaan sovi pientä vauvaa kasvattavan pariskunnan miljööseen ja tästä alkaa kostokierre - sota naapurien välillä.

Olin enemmän kuin yllättynyt, kun tajusin, että elokuvan keskiössä käsitellään jopa syvällisiä asioita. Totuudessa Rose Byrnen ja Seth Rogenin esittämä pariskunta käy läpi kriisiä, jossa heidän on vaikea sopeutua heidän uuteen elämäänäs lukittuna sisälle hoitamaan vauvaa ja Zac Efronin esittämä suosittu oppilas Teddy pelkää tulevaisuutta ja mitä hänelle käy, kun yliopisto loppuu ja hänellä ei ole veljeskunnan jätkiä ympärillään. Siitä huolimatta, nauroin ääneen ja paljon. Tämä on hauska.
     Olin erittäin innostunut elokuvasta, kun siitä ensi kertaa kuulin. Idea ja lähtäasetelma kuulostivat hauskoilta ja erityisesti trailerin nähtyäni, olin vakuuttunut elokuvan riemukkuudesta ja sitä se oli. Pienoinen pettymys oli elokuvan naurettavuuden määrä, sillä traileri antaa hieman erilaisen kuvan elokuvasta, mitä se oikeasti oli ja sen lisäksi tämä on yksi niistä elokuvista, jonka parhaat vitsit on jo trailerissa, mutta siltikin elokuvan komedisuus ei missään nimessä ollut huonoa tai tylsää. Suosittelen kuitenkin erityisesti katsomaan elokuvan ilman trailerin näkemistä, sillä ennakkoluulottomasti elokuva saattaa yllättää hauskuudellaan. Ehkä minä itse osasin odottaa sitä liikaa ja siksi odotin aina vain sitä parasta vitsiä. Naapurit naurattaa ääneen, mutta siitä huolimatta en tiedä, kannattaako komediaan yhdistää yhtään mittaa minkään näköistä draamaa, koska kuinka hyvin tahansa se on toteutettu, tuntuvat ne hetket aina pakostakin tylsiltä kun ei ole jotain vitsiä tai sketsiä mille nauraa, etenkään tämän sortin kesäkomediassa tälläinen ei toimi.

"Naapurit naurattaa ääneen"

     Kuten sanottu Naapureissa on paljon erittäin hauskaa ja komediana se toimii. Se ei ole paras komedia, jonka olen nähnyt, mutta toimii täysin hyvästä viihteestä. Elokuvan lähtöasetelma on hyvä - "tavallisen normaalin pariskunnan arki häiriintyy huonoista naapureista ja heidän välilleen syntyy skismaa". Olinkin siis yllättynyt, kun elokuva menikin eri suuntaan. Se ei suinkaan olen jatkuvaat jojottelua naapurien välillä, että kumpi on niskan päällä, vaan Rogenin ja Byrnen hahmot ottavat tilanteen haltuun jo melkein alkumetreiltä ja elokuva muistuttaakin enemmän jotain agentti -soluttautumis-elokuvaaa, peiteoperaatioineen ja juonineen. Elokuva kuitenkin keskittyy naapurien sotaa enemmän molempien naapurien yksityiselämään ja kummankin sopeutumiseen tilanteeseen.
     Seth Rogen on ehdottomasti elokuvan pääosa. Hän on hauska. Hän on komeedinen nero. Hän hallitsee oman hahmonsa ja tietää mitä tehdä, jotta saa siitä hauskan. Erityisesti hänen ja Byrnen suhde toimii ja elokuvan hauskimmat naurut tulevatkin heidän dialogistaan. Byrne on ollut jo monesti hyvissä komedioissa. Hän hallitsee tämän tyylilajin ja jotenkin osaa tehdä itsestään naurunalaisen ilman, että alistuisi tai tekisi itsestään millään lailla säälittävää. Hän on komedienne ja pitää omansa mieskollegoidensa rinnalla. Zac Efron on hyvä näyttelijä, mutta en ole varma, onko hän vedenpitävä koomikko. Hän hallitsee hahmonsa kevyen puolen, mutta on sen verran vakava näyttelijä, että painottaa selvästi enemmän hahmon syvälliseen puoleen ja totta puhuttana vakvavuus on tässä tapauksessa huono asia, sillä se tappaa naurun. Dave Franco on rento näyttelijä, joka heittää kaiken peliin. Välillä hän hapuilee näyttelemisellään, mutta loppujen lopuksi hänen näkemä intohimo rooliaan kohtaan ja hänen laittama panos hahmonsa hauskuuteen kannattaa ja hän suoriutuu hyvin.
    Naapurit on kesän hauskin komedia. Ohjaus on näyttelemisen suhteen vähän heikkoa, mutta komediana tämä onnistuu naurattamaan. En itse henkilökohtaisesti ymmärrä tarvetta tuoda draamaa komedian keskellä, koska se pakostakin tappaa naurun, mutta missään nimessä huonosta komediasta ei ole kyse.