Arvostelu: Avengers: Infinity War

Avengers tunnetaan niin hyvässä kuin pahassa. Maailman vaikutusvaltaisin elokuvabrändi tällä hetkellä. Marvelin koneisto on tuottanut elokuvia liukuhihnalta nyt reilun kymmenen vuotta ja Avengers: Infinity War on tämän ensimmäisen kauden jonkinnäköinen huipentuma. Siinä kaikki sarjan supersankarihahmot kerätään yhteen mittelöön universumin tuhoa havittelevaa Thanosta (Josh Brolin) vastaan.

Tässä kävi nyt niin kuin olen pelännyt jo pidemmän aikaa. Nimittäin kun tungetaan miljoona ja yksi hahmoa yhteen parin tunnin pätkään, tulee touhusta merkityksetöntä. Yhteenkään hahmoon emme pääse syventymään sen paremmin - lukuun ottamatta Zoe Saldanan näyttelemää Gamorraa, joka on Thanosin tytär. Hän onkin elokuvan onnistuja ja jatkuva muistutus siitä, ettei ole saanut taidoilleen vastaavia rooleja ainakaan liikaa. Kaikki muut hahmot puhuvat samalla suulla, vailla persoonaa, tuntui jopa, että vailla omia yksilöllisiä supervoimiaan. Loppupeleissä kaikki päätyivät samalla lailla takomaan nyrkkejään vihollisten nyrkkejä vastaan. Se oli ihan sama ketä hahmoista me kulloinkin kohtauksessa seurasimme. Hahmon olisi voinut vaihtaa kehen tahansa toiseen hahmoon, eikä sitä olisi kukaan ihmetellyt. Myös koko elokuvan mittasuhteet olivat mielestäni ihan pielessä. Esimerkiksi hahmojen kykeneväisyyden suhteen. Yhdessä kohtauksessa yksi hahmo pystyy pyyhkimään puolet universumista sormia napsauttamalla ja toisessa hän käy nyrkkitappelua CIA-agentin kanssa....

Harmittelin elokuvan kliimaksissa sitä, että hyviksiä vastaan oli taas pistetty örkkien joukkoarmeija. Kuka on joskus hyväksynyt lain, joka sallii tämänkaltaisen hahmokuvauksen. Mitään tylsempää en tiedä, kuin hyvän ja pahan välinen mittelö, jossa pahikset ovat vain aivottomia örkkejä, jotka rynnivät päälle sen suuremmin asiaa ajattelematta. Haluan nimiä pöytään.

Mutta sitten tajusin myös, että eihän tämän hyvisten armeija siitä kauheasti eroa. Samalla lailla hekin vain rymistävät taistelutantereella menemään, niin että katsoja ei pysy edes perässä kuka saa surmansa ja kuka ei. Ja tällaista hahmokuvausta pidän lähtökohtaisesti ongelmallisena.

Arvostelu sisältää juonipaljastuksia

Puhutaanko merkityksestä? Aikaisemmat Avengers-rymistelyt ja niiden teho on mielestäni perustunut siihen, että hahmoja on ollut monta yhdessä ja heillä on ollut uniikki asema ryhmädynamiikassa. Jokaisen luonne on noussut merkittävään osaan juonenkulun kanssa. Infinity Warin kanssa näin ei käy.

Eniten kuitenkin ärsyttää hahmojen kertakäytettävyys. Kun hahmoja on näin paljon - niitä voi surutta heittää myös romukoppaan, kun heitä ei jakseta enää pyörittää menossa mukana. Tämä olisi ihan fine, ja lukuisasti elokuvahistoriassa käytetty tehokeino. Hahmon kuolema on parhaimmillaan ihan parasta. Mutta kertakäytettävyydellä tarkoitan sitä, että todellista panostusta katsoja ei koskaan tule laittaneeksi tapahtumien päälle. Mielestäni tämä demonstroituu parhaiten tässäkin elokuvassa ihan sillä, että kun Loki (Tom Hiddleston) kuolee elokuvan alussa, ei Thor (Chris Hemsworth) itsekään jää sitä sen pahemmin suremaan. Hänen sanoin; Loki on kuollut ennenkin.

Niinpä. Ja kun koko Infinity War perustuu siihen premissiin, että puolet hahmoista muka pystyisivät edes poistumaan Marvelin elokuvallisesta universumista lopullisesti, oma reaktioni on haukotella isoäänisesti. Haistakaa ************

En pidä siitä, että katsojana minun tunteitani, reaktioitani ja mielialojani käytetään laskelmoidusti. Olen täysin varma, että käsikirjoittajat Christopher Markus ja Stephen McFeely ovat entiseltä ammatiltaan matemaatikkoja. Nimittäin niin keinotekoisen systemaattinen on koko Avengers: Infinity Warin konsepti.

Sen lisäksi, että tämä elokuva ryöstää minulta minun aidot tunnekokemukseni, emotionaalisen panostukseni juonenkulkua sekä hahmoja kohtaan - se myös ryöstää minulta sen, mitä elokuvilta haen. Minä haluan uudenviehätystä, tutustua uusiin maailmoihin lapsen innostuksen lailla. Haluan hämmästellä mielikuvituksen laajuutta ja yllättyä positiivisesti. Tätä lähelle jo pääsin Black Pantherin kanssa. Mutta Avengers: Infinity War oli niin koluttua kauraa, että aina kun kohtauksessa lähti rymistelyt päälle tai lätkäistiin CGI-filtteri indikoimaan uutta ja "ihmeellistä" universumia, oma reaktioni oli vain tuhista teatterin penkissäni. Tässä sitä taas mennään. Samat temput uudestaan ja sama lopputulos. Mikä ei edes ole mikään lopputulos, kun se vielä jatkuu taas seuraavat kymmenen vuotta ja seuraavat kymmenen vuotta.

Halpaa elokuvantekemistä. Jos minulta ryöstetään hahmot, joihin samaistua. Käsikirjoitus, jonka mukana voisin kulkea. Emotionaalinen panostus juonenkulkuun. Sekä maailman mielikuvituksellisuus. Ei minulle jää hirveästi jäljelle, mistä antaa pisteitä. Tuotantoarvo oli korkea. Mutta sen sain paremmin selville siitä ihmisten määrässä CGI-efektiarmeijassa, joiden kaikkien nimet jouduin lukemaan lopputekstien aikana, kun odottelin pakollista post-creditkohtausta.

...=)

Arvostelu: The Post

Moninkertaisesti Oscar-palkitut Meryl Streep ja Tom Hanks esittävät ohjaajalegenda Steven Spielbergin 70-luvulle sijoittuvassa draamassa The Washington Post - sanomalehden johtohahmoja, joilla on käsissään suuri päätös tehtävänä. Julkaistako Pentagonin papereina tunnetut valtiollisia salaisuuksia paljastavat asiakirjat, joista käy ilmi, että USA:n sota Vietnamia vastaan oli tuomittu häviöön alusta alkaen?

Tom Hanks pelaa loistavasti yhteen Meryl Streepin kanssa, joka puolestaan pelastaa elokuvan suurissa määrin. Hänen kameleonttimainen pääosansa sykkii elinvoimaa muuten vähän nihkeästi puksuttavaan koneistoon, jonka Spielberg on tästä elokuvasta rakentanut. Streep tuntuu kuin kahlitsevan kameran huomion itseensä vain vähän pidemmäksi aikaa kuin kaikkiin muihin hahmoihin, jotta hän saisi elokuvaan mukaan inhimillisyyden tematiikan. Ilman Streepin kuvausta naisesta, joka kasvaa päättäjän saappaisiin elokuvan aikana, The Post olisi harmillisen kylmäkiskoinen ja kankea kuvaus ihmisten kuorista, joita kamera kuvaa vain, jotta juoni liikkuisi eteenpäin.

Sen sanottuani, myös Carrie Coon tekee lähtemättömän vaikutuksen. En tiennyt kuka hän oli elokuvaa katsoessani, enkä ole häntä koskaan missään aikaisemmin nähnyt, mutta jo elokuvaa seuratessani huomioni kiinnittyi koko ajan häneen ja hänen voimakkaaseen, terävään ja karismaattiseen roolisuoritukseen, mikä on sinänsä saavutus, sillä hänen hahmolleen ei paljon tilaa anneta. Elokuvan lopputekstien lähtiessä rullaamaan, yhdistin vasta näyttelijän roolihenkilöön ja tajusin, että sama nainen kyseessä, joka keräsi huomattavasti ylistystä roolistaan tv-sarjassa The Leftovers ja nyt ymmärrän miksi.

Järjestelmällisesti kaikki muut elokuvan henkilöt voisivat yhtä hyvin olla hammaspyöriä, jotka ovat olemassa vain ja ainoastaan siksi, että seuraava pyörä pyörisi myöskin. Minulla ei ole mitään käryä keitä he olivat ja vielä tärkeämmin millaisia he ovat. Katsoin käytännössä kaksi tuntia ihmisiä, jotka varmasti jokainen yrittäjä haluaisi pestata omaan yritykseen töihin, sillä nämä ihmiset eivät tarvinneet unta, lepoa, edes hengitystaukoa, eivät valittaneet juuri kahdella sanalla enempää. He vain kirjoittivat kuin zombit eteensä laitetulla kirjoituskoneella tai juoksivat kuin maratoonarit milloin mihinkin kohteeseen, josta piti kirjoittaa. Yhdelläkään heistä ei ollut yksilöllistä ajatusta päässään. Ja nämä näyttelijät ovat vielä suhteellisen nimekkäitä sankareita Bob Odenkirkista Michael Stuhlbargiin ja Sarah Paulsonista Jesse Plemonsiin.

Itse käsikirjoitus on huono. Sen lisäksi, että se pyörittää mukana näin monta turhaa hahmontekelettä, se ei tunnu olevan kiinnostunut mistään muusta kuin lopputuloksen saamisesta ja mitä tapahtuu, kun viimein pääsemme sinne oikeussaliin, jossa tämä historiallinen lehdistönvapauden kysymyksestä päättävä päätös langetetaan? Kerronta hyppää sen yli. Älä kysy miksi. Minä en tiedä.

Janusz Kaminskin kamera on varmaan 70-luvulta peräisin, niin keltaisen hapertunutta ja haalean harmaata kuvaa se meille tarjoaa, että hyvä, etten nukahtanut pelkästään sitä katsoessani. John Williamsin unelias sävellys ei juuri auta asiaa. Mutta suurimman pettymyksen tarjoaa herra Steven Spielberg. Ja nyt, kun olen jo näin monen kappaleen verran pakottanut itseni välttämään Spotlight-vertauksia, tuon sen viimeistään esille. Siinä elokuvassa ohjaaja on lähestulkoon näkymätön. Kaikki huomio on luovutettu hyvin kulkevalle tarinalle, ammattitaitoisille näyttelijöille (niille jokaikiselle), loistavalle kuvaajalle (Masanobu Takayanagi) sekä niin kekseliäälle säveltäjälle kuin Howard Shore. Mutta The Postin jokaikinen millisekunti huokuu Spielbergin omahyväistä egoa. On kuin hän olisi huohottanut jokaisen elokuvan kaartilaisen niskaan.

Typerät kameraotokset jostain rakennuksen seinästä viestivät minulle vain sitä, että herra Spielberg on ollut ylpeä rakentaessaan niin totuudenmukaisen ajankuvan. Mitään pointtia kyseisellä otoksella ei tarinan kannalta ole. Se, että elokuva alkaa jostain Vietnamin metsästä, on surkea johdanto tarinaan - se on hätiköity, kliseinen ja liian ilmiselvä. On kuin Spielberg haluaisi työntää katsojan nenään sen tosiasian, että hän tykkää kuvata sotakoneitaan. Läpi elokuvan hahmot tiputtavat "vahingossa" erilaisia asioita, mikä sekin alkoi tuntumaan ärsyttävän harjoitellulta elementiltä elokuvassa. Nämä vahingot tapahtuvat erittäin laskelmoidusti ja jossain vaiheessa elokuvaa hahmojen vahingonalttius vain katoaa - muun muassa silloin kun pikkutyttö rymistää sitruunamehukannun kanssa tärkeiden paperien täyttämässä huoneessa tai kun henkilö polttaa tupakkaa samalla kädellä, jolla pitää kiinni vain yhden kopion omaavasta asiakirjasta. Täten se, että henkilölle tapahtui vahinkoja olikin vain hauska pikku, teennäinen temppu, jolla yritettiin saada aitoutta mukaan elokuvaan - avainsana: yrittää.

Elokuva on siis aivan liian itseääntiedostava, liian laskelmoitu ja hiottu, jotta sillä olisi minkäänlaista sielua. Eikä tarinan arkkikaan toimi. En tiedä haluttiinko tässä kertoa siitä, että Washington Post jäljitti nämä salaiset asiakirjat, vai siitä, että Washington Post julkaisi nämä asiakirjat, vai siitä, että korkein oikeus sitten teki päätöksen näiden salaisten asiakirjojen julkaisemisesta. Kaikki nämä asiat tuntuvat olevan elokuvan tärkeimpiä asioita, mutta yhdestäkään ei olla kiinnostuneita sen enempää. Elokuvan viestin halutaan olevan lehdistönvapaus, mutta meille ei anneta syytä, miksi meidän pitäisi olla siitä kiinnostuneita. Tietenkin olemme, mutta vain itseisarvoisesti - ei elokuvan ansioiden takia. Taas yksi syy, miksi Spotlight toimii täydellisenä esimerkkinä tämän tyylilajin elokuvalle on, koska se esitteli meille tärkeän sidosryhmän, josta meidän pitäisi välittää ja jota kannustamme elokuvassa ja jonka takia olemme sitoutuneita elokuvan juonenkulkuun; uhrit. The Postin kanssa tälläistä kuvausta emme saa.

Hyvä idea olisi ollut vaikka esittää perheitä, joiden pojat ovat kuolleet turhan päiten turhassa sodassa. Mutta Spielgin mielestä tämä ei ilmeisesti ollut tarpeellista, tai ainakaan yhtä tarpeellista kuin käyttää tuhottomasti aikaa 70-luvun maailman jokaisen yksityiskohdan täsmentämiseen. Täten en välitä elokuvastakaan. Ehkä tässä kohtaa tulee myös ylipatrioottinen holhoavuus kyseeseen. Spielberg ei selvästikään halua kritisoida rakasta kotimaataan, vaikka se olisi syyllinen niin kammottavaan asiaan kuin turha Vietnamin sota. Minkä takia hän oli luultavasti surkein mahdollinen valinta tämän elokuvan ohjaajaksi, sillä tämän elokuvan, jos jonkun, pitäisi pystyä olemaan sitoutumaton kritiikin tarjoaja - joku, joka laittaisi faktat pöytään.

 ...=)