Arvostelu: Kaikki tietävät

Ohjaaja Asghar Farhadi kuuluu niihin nimiin, joiden edessä kriitikot säännömukaisesti pyörtyvät. Lyhyen uransa aikana poika on ennättänyt jo käydä juoksemassa Oscar-lavalla kahdesti. Ei siis ollut ihme, että hänen uutuutensa Kaikki tietävät sai Suomessa oikein elokuvateatterilevityksen, vaikka espanjankielinen taideleffa onkin. Pitihän näin harvinainen helmi sitten käydä katsomassa, kun sellaisen kerran nenän eteensä saa.

Leffa kertoo Penelope Cruzin esittämästä naisesta, joka palaa Argentiinasta kotimaahansa Espanjaan perhepiirissä tapahtuvia häitä varten. Synnyinseudulta löytyy myös taakse jäänyt nuoruudensulho Javier Bardemin esittämänä. Tunnelma kiristyy myös negatiivisella tavalla, kun joku katoaa kesken häämelskeiden ja vanhat, haudatut sukusalaisuudet, kaunat ja verivelat nousevat pintaan.

Oikeassakin elämässä toistensa mielitietyt, Cruz ja Bardem tihkuvat niin paljon karismaa valkokankaalta, että teatterin penkkiin melkein pakahtuu. He ovatkin pääsyy elokuvan katsomiselle. Ja niin ollen myös ainoa. Eikä elokuva tee edes heidän taidoilleen oikeutta. Heidän annetaan kiertää toisensa kaukaa koko elokuvan ajan, eikä välillä tiristyvä jännite koskaan purkaudu. Mikä pettymys. Lopulta he ovat vain kaksi näyttelijää, jotka ovat sattumalta samassa leffassa. Miksi heidän keskinäistä karismaa ei ole käytetty tässä hyväksi?

En ole Farhadin muita elokuvia nähnyt, eikä kyllä tämän perusteella tee mielikään. Pakko vähän ihmetellä pokattuja palkintoja hyllyssään. Elokuvan alussa tunnelma on niin korni, että naurahdin oikein ääneen. Olinko eksynyt Kaunareista tehdyn elokuvaversion näytökseen. Tai vielä pahempaa; jonkun latinalaisen telenovelan? Elokuvan loppupuolella oli jopa naurunaiheet vähissä. Kamalan vettynyttä ja pahvista menoa, eikä katsojana pystynyt enää kauheasti keksiä syitä välittää elokuvasta.

Juonenkäänteet ovat ennalta-arvattavia ja melodramaattisia. Pinnan alta väkisin kaivetut salaisuudet tekodramaattisia ja epäuskottavia. Eikä tässä nyt niin syvältä edes jaksettu kaivaa. Sinänsä pidän siitä, että Farhadi on lähtenyt tekemään tällaista melodraamaa, eikä siis suunnannut aina vain sinne tyypilliset raakuusosastolle, jossa usein elokuvantekijöiden täytyy vain klikata kamerasta on-nappi päälle ja teos vakuuttaa jo aiheensa voimakkuudella. Kaikki tietävät -tyylisen elokuvan kanssa joutuu jo vähän kikkailemaan, että saa kaikki palaset toimimaan. Ja kuten tämä toteutus on osoituksena - aina ei onnistuta.

Cruzia ja Bardemia katsoisin yhdessä vaikka ajan loppuun asti, joten sinänsä elokuvassa oli potentiaalia. Mutta tämä leffa kyllä lässähtää sen kanssa täysin. Tämä ei muotoudu intensiiviseksi trilleriksi, ei tutkielmaksi vaietuista perhesalaisuuksista, eikä kihelmöiväksi romanssiksikaan. Tämä oli melodraamaa, saippuaoopperaa ja kesäteatteria.

Mother! (Mother!)

Nainen (Jennifer Lawrence) ja mies (Javier Bardem) jakavat vuoteen isossa maalaiskartanossa. Kun nainen herää uuteen päivään, hän huomaa miehensä poistuneen aviovuoteesta. Hän lähtee etsimään miestään pitkin aavemaisen talon ontohkoja käytäviä. Astuessaan ulos terassille ja hetkeksi huumaannuttuaan paratiisin lintujen laulusta kesäisessä peltomaisemassa, ilmestyykin mies hänen taakseen. Näin ohjaaja-visionääri Darren Aronofsky aloittaa uuden elokuvansa Mother!

Avioparin päivät täyttyvät rauhallisesta yhteisolosta. Nainen muokkaa kodista unenomaista idylliä, nauttii täydellisyyden tavoittelusta ja mies yrittää luoda aiemmin menestyneelle runoteokselleen jatko-osaa. Heidän rauhan tyyssijansa rikkoo Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin esittämät tunkeilijat, jotka löytyvät eräänä päivänä oven takaa kolkuttelemassa. Ajattele Rosemary's Baby- tai Who's Afraid of Virgnia Woolf? -elokuvia. Elokuvan ensimmäinen puolisko on intensiivistä jännityselokuvaa, jatkuvaa psykologista painajaista, jossa tunkeilijoiden läsnäolo jatkuvasti vain eskaloituu.

Elokuvan toinen puolisko muuttuu jopa farssin omaiseksi helvetin pyörremyrskyksi. Ajattele Children of Men- tai Arrival -elokuvia.Pohjasävyltään Mother! on kuitenkin fundamentalistisesti pessimistisempi ja nihilistisempi. Elokuvan kohtalona on varmasti joutua väärinymmärretyksi, ajattele The Neon Demon- tai I ♥ Huckabees - elokuvia, mutta jos kunnioitat Aronofskyn taitelijuutta tarpeeksi, saatat ehkä jaksaa keskittyä elokuvaan huomataksesi, että erityisesti ekologinen vertauskuvallisuus on erittäinkin läsnä. Erityisen kiinteään asemaan laitetaan ihmisen ego, kuinka se ajaa paratiisin tuhoon.

Yhdessä kohtauksessa, kun Lawrence asettuu makaamaan sängylle, sain välittömän mielleyhtymän renesanssiajan maalausten naisiin. En ollut aiemmin tehnyt tätä kytköstä, mutta se sai minut näkemään Lawrencen erilaisessa valossa kuin aiemmin. Jos mahdollista, niin Lawrence on vielä ylittänyt itsensä ja saavuttanut tietyn ajattomuuden ammattitaitonsa jalostamisessa. Myös referenssit raamattuun ovat todella framilla. Tässä omena on vain vaihtunut timanttiin, tulva lavuaariin ja viittauksia tehdään niin apokalypsiin, messiaaseen kuin Jeesus-lapseen.

Arofnosky liikuttelee palapelin osiaan sellaisella huolettomuudella, että niistä on vaikea saada kiinni. Elokuvan on helppo ajatella olevan sekasotku, jossa Aronofsky on antanut oman taiteellisen näkemyksensä tulla tarinansa ja henkilöhahmojensa tielle. Olen kuitenkin tyystin eri mieltä. Vaikka elokuvaa on vaikea tulkita, vaikka sitä ei ymmärtäisi, ei tarkoita, että se olisi huono. Hahmot saattavat tuntua tietynlaisilta, mutta oikeasti niillä on syvempi merkitys, ne eivät ole yksiselittäisiä.

Harvoin olen kuitenkaan nähnyt yhtä ajankohtaista psykologista kauhukuvausta, joka kertoisi maailmasta yhtä pessimistisen realistiseen sävyyn. Siksi on vielä ironisempaa, että suurin osa ei tule ymmärtämään tätä elokuvaa. Miksi ymmärtisivätkään, kun me olemme osa elokuvan kritiikin kohdetta?

On tietenkin mielenkiintoista, mitä tässä saavutetaan tunnelman puolesta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan elokuvateatterissa, kodin äänentoistojärjestelmästä tästä ei saa paljoakaan irti. Johanssonin musiikki tukee Libatiquen kuvaa ja Aronofskyn vahva ohjausjälki kaikki tukee kokonaisarkkia. Jopa kliimaksin näennäisen kaoottiselta tuntuva tuhoisa katastrofikohtaus on oikeasti hengästyttävän harkitusti tehty.

Kaikessa on tasapaino. Se jäi minulta käteen elokuvan loputtua. Ed Harris yksinään tuntuu vielä oudon irrationaaliselta elementiltä tarinassa, mutta kun Michelle Pfeiffer saadaan mukaan ruutuun (mitä edesauttaa epäilemättä uran paras roolisuoritus), juoni tuntuu liikkuvan eteenpäin. Tuhon seurana on rakkaus. Himon seurana turvallisuus. Melun jälkeen hiljaisuus. Kuoleman jälkeen uudelleensyntyminen.

Yhtä omaperäistä elokuvaa on vaikea löytää elokuvateatterista. Jatko-osien luvattuna kulta-aikana on aina yhtä valaistavaa päästä katsomaan tälläisiä elokuvahelmiä, jotka tuntuvat oikeasti kertovan jotain jostain - eivätkä ole valmiiksi alleviivattuja. Tässäkin tarina voi olla komedia tai tragedia, kauhu tai draama, raamatullinen tai ekologinen allegoria, synkkä kuvaus narsisistisesta jumalasta, luontoäidin piinasta ilmastonmuutoksen uhan alla tai ei mitään näistä. Elokuvan on tarkoitus ahdistaa, pistää miettimään, haastaa ja jopa uhata. Ei helpoin, ei palkitsevin, mutta yksi mestarillisimmista.

 ...=)

Vicky Cristina Barcelona (Vicky Cristina Barcelona)

Vicky Cristina Barcelona on Woody Allenin romanttinen komedia-draamaelokuva vuodelta 2008. Elokuva tuotti yhteensä 96 miljoonaa dollaria, tehden siitä yhden Allenin menestyneimmistä elokuvista. Elokuvaa tähditti Scarlett Johansson, Rebecca Hall, Javier Bardem, Penelope Cruz, Patricia Clarkson, Chris Messina ja Kevin Dunn. Cruz voitti roolistaan Maria Elenana Oscarin parhaasta naissivuosasta.
    Vicky Cristina Barcelona kertoo Vickysta (Rebecca Hall) ja Cristinasta (Scarlett Johansson), jotka matkustavat kesäksi Espanjaan. He asuvat Vickyn sukulaisten Judyn (Patricia Clarkson) ja Markin (Kevin Dunn) luona. Judy valmistelee maisterin tutkintoaan Kataloniasta. Hän on järkevä ja perinteinen. Cristina on spontaani, estoton ja vaapamielinen, tietää mitä ei halua, mutta ei tiedä mitä haluaa. Hän lähti Vickyn mukaan Espanjaan sitä etsimään, saatuaan valmiiksi 12-minuuttisen lyhytelokuvan, jota teki puoli vuotta ja sitten heitti sen pois kun vihasi sitä. Espanjassa he tapaavat taiteilijan nimeltä Juan Antonio (Javier Bardem), joka vie heidät viikonlopuksi Oviedon kaupunkiin. Molemmat tytöt ihastuvat Juan Antonioon, mutta Cristina ei tiedä Vickyn tunteista ja lopulta Cristina muuttaa yhteen Juan Antonion kanssa. Juan Antoniolla on kuitenkin tulinen ex-vaimo, Maria Elena, jota hän rakastaa, mutta he eivät voi elää toistensa kanssa. Maria Elena ja Juan Antonio kuitenkin tulevat toimeen keskenään kun Cristina on mukana suhteessa. Vicky yrittää järkeillä itsensä pois tunteistaan Juan Antoniota kohtaan ja menee naimisiin Dougin (Chris Messina) kanssa, joka on jalat maassa oleva, säännöllistä työtä tekevä, perinteinen aviomies. Judy huomaa Vickyn epäilykset Dougia kohtaan ja kannustaa tätä jättämään tämän, koska on itse onnettomassa avioliitossa Markin kanssa, joka on kuin vanhempi versio Dougista.
     Vicky Cristina Barcelona on Woody Allenin nerokas pikku juonisykäelmä, johon katsoja auttamattaan ihastuu. Vicky Cristina Barcelona on rento, tutkiva, leppoisa ja hyvänmielinen. Se kertoo rakkaudesta. Se kertoo rakkaudesta ihmisten välissä. Allen käyttää hahmoja nerokkaasti hyväkseen ja luo todella ainutlaatuista, pisteliästä juonta. Elokuva on inspiroiva, lämmin ja taiteellinen luomus. Woody Allen on oman alansa nero. Hän on uniikki komedian mestari. Vicky Cristina Barcelona koskettaa niin syvästi, että Allen todistaa taitonsa. Hän on Woody Allen. Kukaan ei pystyisi tällä voimalla ottamaan elokuvaa ja asettamaan sitä omaan ulottuvuuteen, kuten hän. Elokuva on monitulkintainen, syvällinen, hauska, järjetön, järkevä, merkittävä ja... Woody Allenmainen, mikä on suurin kohteliaisuus, jonka elokuva voi saada. Woody Allen on mielestäni kaikkien aikojen paras ohjaaja. Hänellä on harvinainen taito luoda puhdasta komediaa ja heittää kaikki likoon, ilman, että yrittää liikaa.

     Kaikki elokuvan roolisuoritukset ovat loistavia! Rebecca Hall nousee esiin tavallaan naispuolisena Woody Allenina. Javier Bardem on uskottava. Huomion elokuvassa vie Penelope Cruz. Hän on tulessa valkokankaalla ja johdattaa elokuvan uusiin syvyyksiin. Hän hyödyntää kaikki parhaat puolensa näyttelijänä ja luo valloittavan hahmon, jota katsoja seuraa silmät hohtaen. Hänen karismansa on huippuluokkaa ja hän iskee valkokankaan läpi uskottavuutta, luontevuutta ja hohtoa. Cruz on hysteerinen, intohimoinen ja roolisuoritus on täynnä nerokkaita vivahteita ja Cruz paljastaa hänen koko näyttelijäntaitopalettinsa ja luo täydellisen sekoituksen sävyjä. Cruz tuo esiin kypsyyttä ja Allen käyttää sen hyväkseen kääntäen sitä niin paljon väärinpäin kuin mahdollista.
    Vicky Cristina Barcelona on koomisen neron aivojen sopukoista syntynyt poikkeuksellinen elokuva. Allen on tulessa ja osoittaa huomattavaa taitoa luoda käsikirjoitus ja ohjata elokuva ja tehdä se niin omalaatuisesti kuin Woody Allen. Elokuva on juuri siksi niin täydellinen, koska siinä on Penelope Cruz ja Woody Allen.

9+

   

...=)