Mother! (Mother!)

Nainen (Jennifer Lawrence) ja mies (Javier Bardem) jakavat vuoteen isossa maalaiskartanossa. Kun nainen herää uuteen päivään, hän huomaa miehensä poistuneen aviovuoteesta. Hän lähtee etsimään miestään pitkin aavemaisen talon ontohkoja käytäviä. Astuessaan ulos terassille ja hetkeksi huumaannuttuaan paratiisin lintujen laulusta kesäisessä peltomaisemassa, ilmestyykin mies hänen taakseen. Näin ohjaaja-visionääri Darren Aronofsky aloittaa uuden elokuvansa Mother!

Avioparin päivät täyttyvät rauhallisesta yhteisolosta. Nainen muokkaa kodista unenomaista idylliä, nauttii täydellisyyden tavoittelusta ja mies yrittää luoda aiemmin menestyneelle runoteokselleen jatko-osaa. Heidän rauhan tyyssijansa rikkoo Ed Harrisin ja Michelle Pfeifferin esittämät tunkeilijat, jotka löytyvät eräänä päivänä oven takaa kolkuttelemassa. Ajattele Rosemary's Baby- tai Who's Afraid of Virgnia Woolf? -elokuvia. Elokuvan ensimmäinen puolisko on intensiivistä jännityselokuvaa, jatkuvaa psykologista painajaista, jossa tunkeilijoiden läsnäolo jatkuvasti vain eskaloituu.

Elokuvan toinen puolisko muuttuu jopa farssin omaiseksi helvetin pyörremyrskyksi. Ajattele Children of Men- tai Arrival -elokuvia.Pohjasävyltään Mother! on kuitenkin fundamentalistisesti pessimistisempi ja nihilistisempi. Elokuvan kohtalona on varmasti joutua väärinymmärretyksi, ajattele The Neon Demon- tai I ♥ Huckabees - elokuvia, mutta jos kunnioitat Aronofskyn taitelijuutta tarpeeksi, saatat ehkä jaksaa keskittyä elokuvaan huomataksesi, että erityisesti ekologinen vertauskuvallisuus on erittäinkin läsnä. Erityisen kiinteään asemaan laitetaan ihmisen ego, kuinka se ajaa paratiisin tuhoon.

Yhdessä kohtauksessa, kun Lawrence asettuu makaamaan sängylle, sain välittömän mielleyhtymän renesanssiajan maalausten naisiin. En ollut aiemmin tehnyt tätä kytköstä, mutta se sai minut näkemään Lawrencen erilaisessa valossa kuin aiemmin. Jos mahdollista, niin Lawrence on vielä ylittänyt itsensä ja saavuttanut tietyn ajattomuuden ammattitaitonsa jalostamisessa. Myös referenssit raamattuun ovat todella framilla. Tässä omena on vain vaihtunut timanttiin, tulva lavuaariin ja viittauksia tehdään niin apokalypsiin, messiaaseen kuin Jeesus-lapseen.

Arofnosky liikuttelee palapelin osiaan sellaisella huolettomuudella, että niistä on vaikea saada kiinni. Elokuvan on helppo ajatella olevan sekasotku, jossa Aronofsky on antanut oman taiteellisen näkemyksensä tulla tarinansa ja henkilöhahmojensa tielle. Olen kuitenkin tyystin eri mieltä. Vaikka elokuvaa on vaikea tulkita, vaikka sitä ei ymmärtäisi, ei tarkoita, että se olisi huono. Hahmot saattavat tuntua tietynlaisilta, mutta oikeasti niillä on syvempi merkitys, ne eivät ole yksiselittäisiä.

Harvoin olen kuitenkaan nähnyt yhtä ajankohtaista psykologista kauhukuvausta, joka kertoisi maailmasta yhtä pessimistisen realistiseen sävyyn. Siksi on vielä ironisempaa, että suurin osa ei tule ymmärtämään tätä elokuvaa. Miksi ymmärtisivätkään, kun me olemme osa elokuvan kritiikin kohdetta?

On tietenkin mielenkiintoista, mitä tässä saavutetaan tunnelman puolesta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan elokuvateatterissa, kodin äänentoistojärjestelmästä tästä ei saa paljoakaan irti. Johanssonin musiikki tukee Libatiquen kuvaa ja Aronofskyn vahva ohjausjälki kaikki tukee kokonaisarkkia. Jopa kliimaksin näennäisen kaoottiselta tuntuva tuhoisa katastrofikohtaus on oikeasti hengästyttävän harkitusti tehty.

Kaikessa on tasapaino. Se jäi minulta käteen elokuvan loputtua. Ed Harris yksinään tuntuu vielä oudon irrationaaliselta elementiltä tarinassa, mutta kun Michelle Pfeiffer saadaan mukaan ruutuun (mitä edesauttaa epäilemättä uran paras roolisuoritus), juoni tuntuu liikkuvan eteenpäin. Tuhon seurana on rakkaus. Himon seurana turvallisuus. Melun jälkeen hiljaisuus. Kuoleman jälkeen uudelleensyntyminen.

Yhtä omaperäistä elokuvaa on vaikea löytää elokuvateatterista. Jatko-osien luvattuna kulta-aikana on aina yhtä valaistavaa päästä katsomaan tälläisiä elokuvahelmiä, jotka tuntuvat oikeasti kertovan jotain jostain - eivätkä ole valmiiksi alleviivattuja. Tässäkin tarina voi olla komedia tai tragedia, kauhu tai draama, raamatullinen tai ekologinen allegoria, synkkä kuvaus narsisistisesta jumalasta, luontoäidin piinasta ilmastonmuutoksen uhan alla tai ei mitään näistä. Elokuvan on tarkoitus ahdistaa, pistää miettimään, haastaa ja jopa uhata. Ei helpoin, ei palkitsevin, mutta yksi mestarillisimmista.

 ...=)

Westworld, 1. tuotantokausi

Westworldia on verrattu Game of Thronesiin. Siksi minulla ei alun alkaen ollutkaan juuri kiinnostusta sarjaa kohtaan, kun olen vähän väsynyt Game of Thronesiinkin. Mutta kun HBO Nordicin ilmaisen kuukauden päätin käyttää hyväksi, niin ajattelin ottaa kaiken hyödyn irti. Jos olisin vain tiennyt, että Westworld on kaikkea, mitä Game of Thrones ei ole, olisin katsonut tämän jo paljon aikaisemmin.

Westworldissa on yhdeksän tunnin mittaista jaksoa ja puolentoista tunnin finaalijakso eli mikään kevyt rupeama tämä ei ollut katsoa. Mutta luultavasti sinulle käy kuten allekirjoittaneelle, että on niin sarjan pauloissa, että katsoo koko kauden putkeen. Erityisesti sarjan loppua kohden, en vain pystynyt lopettamaan jaksojen katsomista, kun halusin niin paljon päästä loppuun ja saada selville palapelin viimeisen palasen. Westworld on yksi kaikkien aikojen kryptisimmistä sarjoista, joka punoo itsensä sellaiseen labyrinttiin, että katsoja alkaa jo epäillä, että päästänkö sieltä koskaan pois. Mutta finaalin viimeiset hetket ovat todellakin odotuksen arvoiset. Kuva selkenee ja kaikki käy järkeen. Hatunnosto tekijöille, että ovat näin pieteetillä hioneet niin monitahoisen juonen, että katsoja pakostakin uppoutuu sarjaan sisälle.

Westworld pähkinänkuoressa kertoo tulevaisuuden teemapuistosta, johon turistit menevät elämään tekoälyjen keskelle. Teema puistossa on villi länsi ja käytännössä he voivat tehdä tässä todellisuudessa mitä vaan: tappaa, raiskata, olla sankari tai roisto. Teemapuistoa pyörittää salaperäinen yritys, jossa on myös omat mysteerinsä ja juonenkulkunsa. Esimerkiksi Evan Rachel Wood, Thandie Newton, James Marsden ovat robottitekoälyjä sidottu elämään teemapuiston todellisuudessa vain turistien mielihaluja tyydyttääkseen ja Anthony Hopkins, Luke Hemsworth, Jeffrey Wright ovat teemapuiston taustatyöntekijöitä vetelemässä marionettien naruja.

Jo ensimmäinen jakso teki selväksi, että tässä haetaan jotain enemmän, mitä Game of Thrones voi esimerkiksi antaa. Ja puhun vain Game of Thronesista tässä yhteydessä siksi, että se on looginen vertailukohta. Maailmat ovat jokseenkin samankaltaiset. Vaikka kuinka ihailen Game of Thronesin laajaa ja kattavaa universumia, on se jättänyt minut jokseenkin kylmäksi, kun olen tajunnut, että sielläkin vain pyörä pieni pyörii, eikä mikään koskaan ratkea. Westworld puolestaan paljastaa kaikelle syvemmän merkityksen. Tämän maailman taustalla on mysteeri jos toinenkin, kaikilla salattu taka-ajatus tai piilotettu suunnitelma tulevaisuuden varalle. Jokainen hahmo yrittää selvittää jotain maailmastaan tai itsestään. Tavallaan Westworld on kuin Game of Thrones kohtaisi Ex Machinan, mutta ei sinne päinkään. Westworld on yksi kokonaisvaltaisimmista sarjoista, mitä olen nähnyt.

Tavallaan on harmikin, että tässä on päädytty televisiosarja formaattiin. Se avittaa tarinankerrontaa, kun sille uhrataan paljon aikaa, jopa 10,5 tuntia, mutta jos sarja olisi typistetty vaikka kolmen tunnin elokuvaan, olisi se ollut hitonmoinen elokuva. Sarja nimittäin on aika elokuvallinen. Sillä on hieno juoniarkki ja kaunis tematiikka, jonka varaan kaikki rakentuu sarjassa. Ensimmäiset jaksot eivät vielä tarjoa juurikaan cliffhangereita, mutta sanoisin, että ainakin kolmannesta jaksosta eteenpäin, jokaisessa jaksossa paljastetaan syvempi tarinan taso, joka vain aiheuttaa halun tietää enemmän ja päästä syvemmälle tarinaan... rakastan, rakastan, rakastan näin huolella tehtyä tarinankerrontaa!

Ironista, että sarjassa puhutaan niin paljon jumalista, sillä sellaisiksi haluaisin kutsua sarjan tekijöitä. Kaikki yksityiskohdat aina visuaalisesta maailmasta, hahmoista, tarinan syvemmästä merkityksestä, tarinan piilotetuista kerroksista aina dialogiin asti on niin hemmetin hienoa. Sarjassa on useita kohtauksia läpi kaikkien jaksojen, joista voisi mistä tahansa kehystää mietelausetaulun. Oma suosikkini on:


"Ah, my father used to say that only boring people get bored."
"Mine, too. I used to think it's only boring people who don't feel boredom, so cannot conceive of it in others."

Heti alusta alkaen suosikkihahmokseni nousi Maeve, jota esittää niin suurella intohimolla taianomainen Thandie Newton. Antakaa tälle naiselle kaikki maailman palkinnot. Hän on samalla aikaa mahdottoman karismaattinen, raaka sekä kykenevä niin puhtaaseen emootioon, että hän vetää jalat pois alta. Myös Anthony Hopkins muistuttaa, miksi on aikanaan noussut jollain Hannibal Lectereillä niin mestarilliseksi näyttelijäksi. Jeffrey Wright oikeastaan avautui minulle tämän sarjan myötä. Sarjassa on monta näyttelijää, josta en niin välitä, kuten Evan Rachel Wood, Ben Barnes, Tessa Thompson ja Jimmi Simpson, mutta ei heidänkään ontohko näytteleminen haittaa. Ed Harris, Luke Hemsworth ja James Marsden ovat suhteellisen vähänpuhuvissa rooleissa, ainakaan minua ei hirveästi heidän hahmonsa kiinnostanut. Mutta ihailen kyllä tätä kattavaa maailmaa, mikä hahmoilla on luotu. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta sarjan juonen perille pääseminen on todella vaivatonta, mutta kuitenkin mielenkiintoista.

En tiedä, kuinka kykenevä olen edes jaksamaan ylistää tätä sarjaa. Sen saavutusten luetteleminen on jo uuvuttavaa. Tälläiset mestariteokset ovat tarkoitettu kaikkien nähtäväksi. Ajoittain sarjan graafinen väkivalta kävi vähän liiaksi ainakin minulle, mutta muuta valitettavaa en sarjasta keksi. Jonathan Nolanin kynästähän tämä sarja on käsittääkseni syntynyt, eli sekin toiminne suosituksena joillekin, ketä Nolanien töitä on joskus ihailleet. Mitä minä kuitenkin aina etsin elokuvista ja tv-sarjoista on jokin alla makaava jännite tai dramatiikka, josta saisi sitä syvällisyyttä narratiivisen juonen tapahtumille. Westworldissa sitä syvyyttä on vaikka muille jakaa. Ihan konkreettisestikin tämän villin lännen maailman alla tapahtuu yhtä sun toista. Mutta jos etsit älyllistä viihdettä, jossa pohditaan ihan kaikkea aina yksilön identiteetistä, olemassaolosta, elämän merkityksestä ja sen lisäksi jotain, minkä parissa voi viettää aikaa ja uppoutua viihteeseen antaumuksetta, Westworld on sarja sinulle. Toisin sanoen Westworld on sarja kaikille.

...=)

Truman Show (The Truman Show)

Meh.

Täysin ylihypetetty. Ehkä elokuvan hohdosta vei osan pois se, että tiesin, mistä on kyse, mutta aika aikaisessa vaiheessa se paljastetaan jo katsojalle, joten loppuelokuva on täysin turha. Elokuvasta olisi saanut paremman, jos olisi vähän vienyt skenaariota pidemmälle. Jim Carreyn olematon tulkinta ei auttanut asiaa. Olisi ollut ihan vaikuttavaa nähdä oikeat seuraukset mielenterveydelle tai ihmisen psyykeelle, mitä tälläinen tilanne aiheuttaisi.

Ed Harrisin pahis sentään vaikutti oikeasti loppuun ajatellulta hahmolta, jonka motiivit näyttelivät osaa tarinassa. Mutta muuten tämä jäi tälläiseksi leikiksi...

...=)

Aina vierelläsi! (Stepmom)

Chris Columbus ohjasi vuonna 1998 elokuvan Aina vierelläsi, jonkä tähtinä ovat Oscar-voittaja Julia Roberts, Oscar-voittaja Susan Sarandon ja Oscar-ehdokas Ed Harris. Elokuva tuotti yli 159 miljoonaa dollaria ja Sarandon voitti roolisuorituksestaan San Diego elokuvakriikoiden yhdistyksen palkinnon parhaalle näyttelijälle.
      Elokuva kertoo Jackiesta (Sarandon) ja Lukesta (Ed Harris), eronnut aviopari, jolla on kaksi lasta. Lukella on uusi naisystävä, nuorempi Isabel (Julia Roberts), joka ei tunnu saavan yhteyttä Luken ja Jackien lapsiin. Lapset pitävät äitään täydellisenä. Jackie sairastuu kuitenkin syöpään ja Isabel samaan aikaan Isabel ja lapset alkavat kiintyä toisiinsa.
      Aina vierelläsi on täysin turhantärkeä elokuva. Se on tungettu täyteen kliseitä ja kliimakseja ja selvästi yritetty vedota amerikkalaiseen keskivertoyleisöön, jotka haluavat kantaa nenäliinapaketteja elokuvateatteriin. Elokuva onnistuu kaikessa turhamaisuudessaan ja teennäisyydessään nyyhkyttämään joitakin katsojia varmasti, onhan siihen heitetty lähes kaikki perinteiset kliseet, joilla vetisyttää katsojien silmät. Mukana on tylsää lämpöä ja kevyttä draamaa. Elokuva ei siis minun mielestäni ole mikään mullistus vaan täysin mitäänsanomaton tusinatuote. Kaiken lisäksi se on tylsä.
      Susan Sarandon ei huonoon roolisuoritukseen varmaan pystykään. Tämänkin tason elokuvassa hän onnistuu tuomaan valkokankaalle rehellistä tunnetta sekä aitoa draamaa. Hän on syvällinen ja tulkitseva. Hänen näyttelemisensä on hyvin älykästä että intohimoispitoista.
     Ed Harris on lähes turhassa roolissa. Hänen hahmollaan on säälittävä määrä kohtauksia, mutta ne hän esittää ihan kunnialla läpi. Hän on hyvin määrätietoinen ja keskittynyt. Harris on omaksuva näyttelijä ja on Sarandonin tavoin älykäs. Heidän kemiansa kohtaavatkin todella hyvin, entisenä avioparina...
     Julia Roberts ei saa juuri mitään aikaan. Hän ihmettelee elokuvan läpi ja on aivan hukassa. Hänessä ei ole mitään mielenkiintoista ja hän luo niin kliseisen roolisuorituksen, että sitä on tuskallista katsoa. Kuitenkin hänen elokuvakarismansa ja energiansa pelastaa hieman.
     Aina vieralläsi ei ole hyvä elokuva. Se käy lauantai-iltapäivän viihteestä ihan hyvin ja älytöntä olentoa se varmaan kiinnostaa ja vaikuttaa tähän hyvin paljon. Ei edes karismaattinen näyttelijäkaarti pysty tuomaan tähän tusinatuotteeseen mitään kiinnostavaa.

6+

...=)