Merkintöjä: Joel & Ethan Coen

Coenin veljesten uusin on antologia, joka koostuu kuudesta lyhäristä. Ne sijoittuvat villiin länteen ja pääosissa on Tim Blake Nelson, James Franco, Liam Neeson, Tom Waits, Zoe Kazan ja Tyne Daly. Elokuva sai kolme Oscar-ehdokkuutta - parhaasta kässäristä, parhaasta puvustuksesta sekä parhaasta laulusta.

Lyhärit ovat tasoltaan vähän eri laatuisia. Kaksi ensimmäistä pätkää ovat surkuhupaisan kauheita. Melkein teki mieli huutaa ääneen. Kolmas ja neljäs lyhäripätkä olivat tosi hyviä. Viides huono. Kuudes ja viimeinen loistava.

Kahdessa ensimmäisessä pätkässä on selvästi menty farssimainen huumori edellä. Valitettavasti se huumori oli kuitenkin kökköä ja tönkköä - jollain tapaa vanhanaikaista. Ne tuntuivat lapsen kynäilemiltä saduilta. Mutta erityisesti ensimmäisen pätkän Tim Blake Nelson vetää kyllä poikkeuksellisen vangitsevan roolityön. James Franco, toisessa lyhärissä, jää vähän etäisemmäksi.

Kolmannessa pätkässä Liam Neeson kuskaa Harry "Harry Potterin plösöserkku Dudley" Mellingiä ympäri tuppukyliä. Tällä kertaa Dudleylla ei ole käsiä eikä jalkoja. Hän esittää monologinomaista teatteria. Tilanne on kylmäävä. Dudleyn koko elämä on selkeästi täysin Liam Neesonin esittämän miehen varassa. Katsoja odottaa hermostuneena, että koska on se hetki, kun Liam Neesonin hahmo kyllästyy vetämään Dudleya mukanaa esiintymään yhä vain väheneville ja väheneville yleisöille. Yllätyin myös Harry Mellingin näyttelijäntaidoista. Todella hyytävä roolisuoritus.

Neljäs lyhäri kertoo Tom Waitsin esittämästä kullankaivajasta. Waits oli Oscar-ehdokkuuksien lisäksi syy, miksi leffan katsoin Netflixistä ja voi pojat, kyllä hän suoriutuukin. Maaginen roolityö. Hänellä ei ole edes liiemmin vastanäyttelijää, vaan pitää katsojan vangittuna ruudun ääreen täysin yksinään. Karisma.

Viidennessa lyhärissä en ihan päässyt sisälle. Zoe Kazanin roolisuoritus oli huono, en tiedä, miksi hän näytteli hahmonsa niin teennäisesti. Lisäksi juonessa ei ollut päätä taikka häntää. Tämän vuoksi on sinällään harmittavaa, että elokuva on nimenomaan antalogian muodossa, sillä nämä huonot pätkät vesittävät ne paremmat pätkät täysin.

Kuudes lyhäri on Tyne Dalyn taidonnäyte. Yksi vuoden parhaista roolisuorituksista. Hän tekee todella yksityiskohtaisia nyansseja ja naulitsee koomisen ajoituksensa täydelliseksi. Nauroin katketakseni hänen hahmoaan, mutta sen lisäksi istuin jännityksestä penkkini reunalla. Harvon yksikään roolisuoritus yhdistää tällaiset kaksi maailmaa näin saumattomasti yhteen.

En lähtökohtaisestikaan oikein pidä lyhytelokuvista, eikä niiden yhteen plänttääminen oikein auta asiaa. Hirveän epätasainen elokuva, joka jättää kysymysmerkkejä ilmaan paljon. Miksi tämä oli päätetty toteuttaa tällaisena aikuisten satuna? Ja miksi elokuva on kuvattu niin teennäisesti?

Mies ja mikrofoni. Anteeksi, siis kitara. Mies ja kitara. Ja kissa. Joel ja Ethan Coenin vuoden 2013 elokuva kertoo 1960-luvun folk-laulajasta Llewyn Davisista. Llewyn Davis on yrittänyt jo pidemmän aikaa saada läpimurtoaan. Takanaan hänellä on duo-yhtyeen ura itsemurhan tehneen Miken kanssa. Llewyn on köyhä ja nukkuu ystäviensä ja siskonsa sohvilla. Llewynia näyttelevä Oscar Isaac on upeassa läpimurtoroolissa. Hän ottaa katsojan haltuunsa heti ensimmäisistä sekunneista lähtien. Näytteleminen on sen luokan kaliiberia, että arvosteleminen on turhaa, roolisuoritus puhuu itsensä puolesta. Isaac saa Davisiin hiottua todella hienovaraisia nyansseja ja katoaa rooliinsa. Jokainen repliikki liikkuu hänen suussaan sulavasti ja hän saa vedettyä yhtenäisen viivan koskettavien laulusoolojen ja niiden ulkopuolisen näyttelemisen välille.

Joel ja Ethan Coen osoittavat huomattavan loistavaa makua elokuvallaan. Valojen ja varjojen käyttö on mestarillista. Lavastus ja tunnelma ovat sympaattisia, New York on ehdottomasti upeassa roolissa. Mikä tekee vielä suuren vaikutuksen, kaiken päälle on taivaallinen kuvaus. Se on ihastuttavan yksinkertainen ja siinä sen nerous piileekin, miten Coenit ovatkin osanneet tuoda omaa lisäänsä niin klassiseen tapaan kuvata. Se on koskettavaa. Käsikirjoitus on upea. En tiedä miten ylistää sitä tarpeeksi. Pidän elokuvan rakenteesta ja jokaikinen dialogi on nerokasta. Se on nerokasta. Repliikit sopivat toistensa päälle kuin valettu ja toivomisen varaa ei kerta kaikkiaan jätetä. Ainoa miinus tulee ehkä käsikirjoituksen ohjaamisesta. Coenit tuntuvat ehkä liikaa luottavan itsensä tekemään käsikirjoitukseen ja eivät tajua ohjata siitä toimivampaa. Se lukuun ottamatta elokuva on lähellä täydellisyyttä. Ohjaus itsessään on hämmästyttävää, jopa kaikki lauluosuudet on tehty niin dramaattisiksi, että katsoja imautuu elokuvaan suoranaisesti niiden kautta. Ääniraita on tietenkin elokuvan yksi vahvuuksista.

Carey Mulligan esittää Llewynin ystävää ja entistä rakastajaa. Heidän viha-rakkaus-suhteensa on elokuvan keskeisimpiä osia ja Coenit saavat siihen harkittua tunnelmaa. Mulligan itse yrittää ehkä liikaa tehdä hahmosta mustavalkoista, eikä hän hallitse hahmon aikaan liittämistä. Eli näyttelee hahmoaan kuin hän olisi nykyajan ihminen. Justin Timberlake esittää Mulliganin tulkitseman Jeanin avopuolisoa Jimiä ja on pienemmässä roolissa. Kaikki kolme ovat folk-laulajia ja onkin hyvä, että Timberlake roolitettiin elokuvaan ensinnäkin musiikkitaustansa vuoksi; hän saa lauluosuudet elokuvasta toimimaan. Hän näyttelee äänellään. Vaikuttavan roolisuorituksen tekee myös F. Murray Abraham. Abraham näyttelee levy-yhtiön johtajahahmoa ja saa siihen dynaamista voimaa, mielenkiintoista energiaa ja syvällistä komiikkaa.
Coenin veljesten nerokas 1960-luvn folk-draama on ehdottomasti antaumuksella tehty. Se on ajaton, klassisen yksinkertaisesti ja silti mestarillisesti kuvattu teos, joka osoittaa ohjaajien poikkeuksellisen loistavan maun. Oscar Isaac katoaa rooliinsa ja koskettaa syvällisellä lauluntulkinnallaan. Elokuvan tunnelma on rakastettava. Ironian käyttö elokuvassa on harvinaisen hallittua, kuten myös elokuvan äänimaailma. Elokuvan teema ja sen käsittelemä apaattinen surullisuus on toteutettu harkitusti. Elokuvaa ei juuri voi kehua liikaa, mutta sitä pitää kunnioittaa.

9 1/2