Arvostelu: Kong: Skull Island

Kaksi asiaa: Netflix ja Oscar-ehdokkuus. Välillä sitä ajautuu elokuvia katsomaan, vaikka ei todellakaan olisi millään tasolla kiinnostunut itse elokuvasta. Taas miljoonannes Kong-filmatisointi on mielestäni jopa vähän turha. Ajattelin pistäväni elokuvan vain taustalle pyörimään, kun tein itse jotain muuta, mutta se oli alusta lähtien niin mukaansatempaava, että oli ihan pakko laskea läppäri pois sylistä ja antaa kaikki huomio tv-ruutua kohtaan. Että sinänsä positiivinen yllätys.

Tämän version pääosassa on Tom Hiddleston, Brie Larson, Grace & Frankie-näyttelijä Eugene Cordero, ihana Richard Jenkins, John C. Reilly, John Goodman ja Samuel L. Jackson, josta on viimeaikoina tullut yksi iso punainen varoitusmerkki. Se on nykyään nopea päätös jättää elokuva katsomatta, jos siinä on herra Jackson. Mutta tässä hän vetää aika hyvän roolin jopa. Hänet on roolitettu juuri oikein - kunnon pahikseksi, jota haluaa inhota jokaisella solullaan kehossaan.

Brie Larson oli täysi statisti ja yllätyin, että näinkin äänekäs naisten aseman puolesta puhuja ja feminismin lipun heiluttaja on ottanut näin kliseisen damsel-in-distress-roolin. Tom Hiddlestonkaan ei erityisemmin avannut roolihahmoaan. Parhaimman roolisuorituksen vetää viidakossa 28 vuotta eleskellyt John C. Reilly ja se on elokuvalta melkoinen riman alitus, että parhaimman roolin vetää juuri tämä seinäryijy.

En avaa juonta sen enempää, koska oikeasti - tarvitseeko minun edes? Mutta yksi asia juonessa häiritsi todella paljon. Kun tämä tyypillinen tutkijakavalkaadi lentää isolla armeijasaattueella Kongin valtakuntaan, niin ne kaikki helikopterit jäävät pyörimään sen valtavan gorillan ympärille. Yksikään ei tajua ottaa nokkasuunnaksi, niin kuin sellaista, kuin... enpä tiedä, pois päin!? Arvata saattaa, että jokaikinen kopteri sitten putoaa alas ja taas ollaan niin eristyksissä Kongin armoilla.

Mutta eipä elokuva juuri uskottavuudella korttipeliä pelaakaan. Tässä mennään täysin viihdearvot edellä. Ja ne ovatkin kyllä huipussaan. Erikoistehoisteista pläjähtänyttä Oscar-ehdokkuutta en ihmettele ollenkaan. Sen verran hypnoottinen on tämä fantasiamaailma. Lisäksi nautin suunnattomasti siitä, että elokuva ei ottanut itseään liian tosissaan. Välillä sitä saattoi hahmo jos toinenkin yht-äkkiä jäädä jättiläisolennon liiskaamaksi, ja nämä hetket olivat vähintäänkin koomisia.

Myös jännitystä elokuvassa on ja paljon. Ihan sai penkin reunalla olla hengittämättä. Parin jump scare-kohtauksen olisin itse jättänyt pois katsojaa kiusaamasta, mutta onneksi kukaan ei saanut sydäriä - vaikka lähellä oli. Lisäksi elokuva on todella mukaansatempaava. Itse rakastan tälläisiä klassisia seikkailuelokuvia, joita katsoessa tuntuu oikeasti seuraavan elokuvaa, jolla on joku tarkoitus. Tässä ei hahmot vain eleskele ja katsoja ei joudu raapimaan päätään, että mitäs sain irti tämn leffan katsomisesta. Todella hyvin tehty siis, viihdyttävä seikkailuelokuva, juuri oikeat arvot edellä.

 ...=)

Inside Llewyn Davis (Inside Llewyn Davis)

Mies ja mikrofoni. Anteeksi, siis kitara. Mies ja kitara. Ja kissa. Joel ja Ethan Coenin vuoden 2013 elokuva kertoo 1960-luvun folk-laulajasta Llewyn Davisista. Llewyn Davis on yrittänyt jo pidemmän aikaa saada läpimurtoaan. Takanaan hänellä on duo-yhtyeen ura itsemurhan tehneen Miken kanssa. Llewyn on köyhä ja nukkuu ystäviensä ja siskonsa sohvilla. Llewynia näyttelevä Oscar Isaac on upeassa läpimurtoroolissa. Hän ottaa katsojan haltuunsa heti ensimmäisistä sekunneista lähtien. Näytteleminen on sen luokan kaliiberia, että arvosteleminen on turhaa, roolisuoritus puhuu itsensä puolesta. Isaac saa Davisiin hiottua todella hienovaraisia nyansseja ja katoaa rooliinsa. Jokainen repliikki liikkuu hänen suussaan sulavasti ja hän saa vedettyä yhtenäisen viivan koskettavien laulusoolojen ja niiden ulkopuolisen näyttelemisen välille.
     Joel ja Ethan Coen osoittavat huomattavan loistavaa makua elokuvallaan. Valojen ja varjojen käyttö on mestarillista. Lavastus ja tunnelma ovat sympaattisia, New York on ehdottomasti upeassa roolissa. Mikä tekee vielä suuren vaikutuksen, kaiken päälle on taivaallinen kuvaus. Se on ihastuttavan yksinkertainen ja siinä sen nerous piileekin, miten Coenit ovatkin osanneet tuoda omaa lisäänsä niin klassiseen tapaan kuvata. Se on koskettavaa. Käsikirjoitus on upea. En tiedä miten ylistää sitä tarpeeksi. Pidän elokuvan rakenteesta ja jokaikinen dialogi on nerokasta. Se on nerokasta. Repliikit sopivat toistensa päälle kuin valettu ja toivomisen varaa ei kerta kaikkiaan jätetä. Ainoa miinus tulee ehkä käsikirjoituksen ohjaamisesta. Coenit tuntuvat ehkä liikaa luottavan itsensä tekemään käsikirjoitukseen ja eivät tajua ohjata siitä toimivampaa. Se lukuun ottamatta elokuva on lähellä täydellisyyttä. Ohjaus itsessään on hämmästyttävää, jopa kaikki lauluosuudet on tehty niin dramaattisiksi, että katsoja imautuu elokuvaan suoranaisesti niiden kautta. Ääniraita on tietenkin elokuvan yksi vahvuuksista.
    Carey Mulligan esittää Llewynin ystävää ja entistä rakastajaa. Heidän viha-rakkaus-suhteensa on elokuvan keskeisimpiä osia ja Coenit saavat siihen harkittua tunnelmaa. Mulligan itse yrittää ehkä liikaa tehdä hahmosta mustavalkoista, eikä hän hallitse hahmon aikaan liittämistä. Eli näyttelee hahmoaan kuin hän olisi nykyajan ihminen. Justin Timberlake esittää Mulliganin tulkitseman Jeanin avopuolisoa Jimiä ja on pienemmässä roolissa. Kaikki kolme ovat folk-laulajia ja onkin hyvä, että Timberlake roolitettiin elokuvaan ensinnäkin musiikkitaustansa vuoksi; hän saa lauluosuudet elokuvasta toimimaan. Hän näyttelee äänellään. Vaikuttavan roolisuorituksen tekee myös F. Murray Abraham. Abraham näyttelee levy-yhtiön johtajahahmoa ja saa siihen dynaamista voimaa, mielenkiintoista energiaa ja syvällistä komiikkaa.
     Coenin veljesten nerokas 1960-luvn folk-draama on ehdottomasti antaumuksella tehty. Se on ajaton, klassisen yksinkertaisesti ja silti mestarillisesti kuvattu teos, joka osoittaa ohjaajien poikkeuksellisen loistavan maun. Oscar Isaac katoaa rooliinsa ja koskettaa syvällisellä lauluntulkinnallaan. Elokuvan tunnelma on rakastettava. Ironian käyttö elokuvassa on harvinaisen hallittua, kuten myös elokuvan äänimaailma. Elokuvan teema ja sen käsittelemä apaattinen surullisuus on toteutettu harkitusti. Elokuvaa ei juuri voi kehua liikaa, mutta sitä pitää kunnioittaa.

9 1/2

...=)

Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä (Extremely Loud and Incredibly Close)

Billy Elliottin (2000), Tuntien (2002) ja Lukijan (2008) ohjaajan, Stephen Daldryn elokuva Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä valmistui vuonna 2011, pääosissa Sandra Bullock, Tom Hanks ja Thomas Horn. Sivuosissa Viola Davis, Max von Sydow ja John Goodman. Elokuva oli ehdolla parhaan elokuvan Oscariin ja Von Sydow parhaan miessivuosan Oscariin.
     Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä kertoo Oskar Schellistä (Thomas Horn), nuoresta pojasta, joka sairastaa Aspergerin syndroomaa. Hän on läheinen isänsä kanssa ja yhdessä he harrastavat erilaisia älypelejä ja arvoituksia. Isä, Tomas Schell (Tom Hanks) kuitenkin kuolee syyskuun 9. päivän terroristi-iskussa World Trade Centerissä ja Oskar jää elämään äitinsä, Lindan (Sandra Bullock) kanssa kahdestaan. Oskar tuntee olevansa vieraantunut äidistä, että äidin olisi pitänyt kuolla ja isä saisi olla yhä elossa. Isän kuoleman jälkeen Oskar on vakuuttunut, että isä on jättänyt vielä viimeisen arvoituksen, jonka Oskarin pitää ratkoa löytääkseen selityksen isän kuolemalle. Oskar lähtee ympäri kaupunkia ja tapaa erilaisia ihmisiä ja täten hänet pakotetaan ulos sulkeutuneisuudestaan.
     Varsin hyvä käsikirjoitus kärsii jokseenkin huonosta toteutuksesta. Elokuvassa on paljon hyviä puolia ja on yksi niistä elokuvista, joista haluaisi pitää. Tämän elokuvan tapauksessa pitäminen ei vain onnistu. Katsoja joutuu melkein pakottamaan itsensä tuntemaan jotain. Elokuva ei ole täysin huono ja esimerkiksi visuaalinen ilme ja mielenkiintoinen kameratyöskentely pelastavat paljon. Elokuva antaa uudenlaisen kuvauksen 9/11-katastrofille ja tekee sen erittäin nerokkain keinoin, havainnoin ja aistien voimalla. Elokuva jää kuitenkin päähenkilön suhteen vähän jälkeen. Siinä missä se olisi voinut antaa koskettavan ja realisitisen kuvauksen Aspergerin syndroomasta, jää sen tulkinta auttamattoman lapselliseksi ja vajaaksi. Täten kokonaisuudesta tulee oudon ristiriitainen. Onko elokuva hyvä vai ei? Mielestäni se on kaikesta huolimatta hyvä. Käsikirjoitus on nerokas. Se selvästi yrittää löytää uuden puolen kuvata 9/11-katastrofista ja erittäin tarkkanäköinen elokuva onkin. Ajoittain hieman tylsä ja tarkoitukseton kulku on kuitenkin erittäin, erittäin mielenkiintoinen, monitulkintainen ja pohtiva.
      Thomas Horn olisi kaikin puolin luonteva näyttelijä, jos kyseessä olisi kliseinen lastenelokuva ja hän olisi ehkä pienemmässä roolissa. Hornin kokemattomuus paistaa auttamattomasti läpi ja hän saa aikaan elokuvan tylsimmät hetken. Sanottuani sen Horn on kuitenkin varsin rohkea, mielenkiintoinen näyttelijä ja hän ei tunnu romahtavan elokuvan alle.
     Tom Hanks on hyvin pienessä roolissa, mutta tekee yhden uransa erilaisimmista suorituksista. Olemme tottuneet näkemään hänet elokuvan pääosassa yleensä taistelemassa jossain sodassa, julistamassa amerikkalaisuutta ja patriotismia, ei että hän olisi huono näyttelijä ja ei että hän ei olisi muissakin rooleissa, hän vain näyttää suurimman intohimonsa näitä projekteja kohtaan. Nyt hänellä ei ole tähän mahdollisuutta eikä aikaa. Hän luo varsin luotettavan kuvan Oskarin idolista ja uskomme kyllä miksi hän se on. Kaikin puolin varsin vakuuttava sivuosa.
    Sandra Bullock ei aivan ole hänen 2009 vuoden Elämä pelissä-elokuvan tasoa, mutta näyttelee hyvin yhteen nuoren vastanäyttelijänsä kanssa. Hän on hyvin autenttinen, uskottava, mielenkiintoinen ja tekee kaikin puolin hyvän roolisuorituksen.
      Max von Sydow on elokuvan hienoin puoli. On vaikeaa tulkita jotakuta, joka ei puhu. Hän tekee sen uskomattomalla taidolla ja tyylillä. Hän sulautuu hahmoonsa ja heittäytyy rooliin tarmolla ja energialla. Kuulemme hahmon syvällisen epätoivon kuin huutona von Sydow:n sanattomasta viestinnästä. Tämä on näyttelemistä sen hienoimmassa muodossa. Von Sydow upottaa hahmoon vuosien kokemuksensa ja saa siihen varsin virkistävää paloa ja syvyyttä. Von Sydow:ssa ei ole tippaakaan huonoutta. Hahmon täydellisesti kuvattu fyysisyys ja tekninen täydellisyys ovat vain pohjana von Sydow:n roolistyössä ja kaiken tämän päälle hän latoo karismaa, aitoutta ja puhdasta ihmisyyttä.
      Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä on ehdottomasti mielenkiintoinen elokuva. Elokuvan visuaalinen ilme on virheetön ja sen käsikirjoitus omaa monia luotetttavia piirteitä ja on puhtaasti hieno. Thomas Horn näyttelee pääroolin sivuroolina onnistuen vain selviämään elokuvan painosta, muuten hieman hiomaton roolisuoritus, mutta sitäkin vahvemmat sivuroolit pelastavat paljon. Ajoittainen tylsyys ja karisman ja sympatian sekä tunteen puute ajaa elokuvaa huonoon suuntaan, mutta 9/11-katastrofin kuvaus niin erilaiselta kantilta tekee elokuvasta virkistävän.

7 1/2

...=)