Domhnall Gleeson on Tim, brittiläinen nuorimies, jonka isä (Bill Nighy) kertoo hänelle hänen 21-vuotis syntymäpäivänään, että perheen miehillä on kyky matkustaa ajassa taaksepäin. Tim päättää käyttää lahjaansa valloittaakseen elämänsä rakkauden Maryn (Rachel McAdams) sydämen. Matkan varrella hän oppii asian jos toisenkin ajasta ja elämästä.
On kuin joku olisi tehnyt elokuvan minulle. Rakastan ajan teemaa ja mikä parempi tapa tutkia sitä kuin aikamatkustus. Lisäksi olen heikkona hyviin romanttisiin komedioihin ja tämä on vielä yksi, joka juhlistaa elämän rikkautta, positiivisuutta ja onnellisuutta. Itse asiassa jopa niin, että lopussa olin varma, että nyt kadun kulmalta syöksyy bussi ja ajaa jommankumman päähenkilön yli. Ei voi elokuva olla näin täynnä hyvää mieltä ja onnea. Paljastin loppuratkaisun tarkoituksella, koska sen takia ei todellakaan tätä kannata katsoa, vaan sen matkan... klisee. Tiedän. Oli pakko. Harvoin sitä saa itkeä ilosta, mutta nämä tapahtumat ja oppitunnit, joita elokuva antaa, ovat kauniita.
Tietenkin aikamatkustus on haastava aihe. Siihen liittyy niin paljon ongelmia, koska teoriassa sen ei tulisi edes olla mahdollista. Puhutaan myös juurikin perhosvaikutuksesta. Esimerkiksi asia, jota elokuva ei tunnu tunnistavan on, että miten joku voi kuolla, jos on mahdollista palata ajassa taaksepäin? On myös outoa, että on katsottu tarpeen laatia säännöt aikamatkustukseen, ensimmäinen niistä ollen, että ei voi matkustaa ajassa tulevaisuuteen, ja tätä sääntöä rikotaan heti alkajaiseksi, sillä ilmeisesti jos on matkustanut ajassa taaksepäin, voi matkustaa menneisyydestä takaisin siihen hetkeen, jolloin palasi menneisyyteen. Jos tämä on mahdollista, niin sehän sitten avaa purkillisen käärmeitä, jos puhutaan juonen aukottomuudesta. Joka tapauksessa, kyseessä ei ole mikään sci-fi-rymistely, vaan tunnelmallinen romanttinen draama, joten pienoiset puutteet juonen loogisuudesta annettakoon anteeksi, hyvän elokuvan ja juonen soljuvuuden nimissä.
Tietenkin aikamatkustus on haastava aihe. Siihen liittyy niin paljon ongelmia, koska teoriassa sen ei tulisi edes olla mahdollista. Puhutaan myös juurikin perhosvaikutuksesta. Esimerkiksi asia, jota elokuva ei tunnu tunnistavan on, että miten joku voi kuolla, jos on mahdollista palata ajassa taaksepäin? On myös outoa, että on katsottu tarpeen laatia säännöt aikamatkustukseen, ensimmäinen niistä ollen, että ei voi matkustaa ajassa tulevaisuuteen, ja tätä sääntöä rikotaan heti alkajaiseksi, sillä ilmeisesti jos on matkustanut ajassa taaksepäin, voi matkustaa menneisyydestä takaisin siihen hetkeen, jolloin palasi menneisyyteen. Jos tämä on mahdollista, niin sehän sitten avaa purkillisen käärmeitä, jos puhutaan juonen aukottomuudesta. Joka tapauksessa, kyseessä ei ole mikään sci-fi-rymistely, vaan tunnelmallinen romanttinen draama, joten pienoiset puutteet juonen loogisuudesta annettakoon anteeksi, hyvän elokuvan ja juonen soljuvuuden nimissä.
Domhnall Gleeson on, järkyttävästä nimestään huolimatta, todella virkistävä miespääosa romanttisessa komediassa. Hänellä on punaiset hiukset, hän on aika laiha ja hän on enemmän joka kadun mies, kuin Walk of Famen mies, esimerkiksi. Hän on yksi syistä, miksi elokuva pysyy niin maanläheisenä, melko lennokkaasta teemastaan huolimatta. Rachel McAdams on aina loistava, etenkin romanttisissa rooleissaan.
Jopa elokuvan sivuroolit ovat loistavia. Esimerkiksi Timin (Gleesonin) työkaveri Rory (Joshua McGuire) on hurmaavan säälittävä ja Timin setä Uncle Desmond (Richard Cordery) on sympaattisen outo. Lindsay Duncan, Timin äitinä, valaisee läsnäolollaan koko valkokankaan.
Sen sanottuani kuitenkin ei tätä elokuvaa voi juuri mikään varjostaa. Nautin siitä suunnattomasti. Se on kaunis, sentimentaalinen (ja tarkoitan sitä kaikella hyvällä), hyvän mielen elokuva, josta voi nauttia niin hyvänä kuin huonona päivänä ja tämä pelastaa molemmat.
...=)
