Koskemattomat (The Intouchables)

Philippe (Francois Cluzet) on rikas mies, joka on neliraajahalvaantunut. Hänen vaimonsa on kuollut ja nyt hän elää yhdessä adoptoidun tyttärensä ja palvelijajoukon kanssa isossa kartanossaan. Hän on palkkaamassa uutta henkilökohtaista avustajaa ja häneltä tulee etsimään töitä Driss (Omar Sy) köyhä nuori mies, joka ei ole koulutettu, vaan elänyt pitkälti elämäänsä huonoissa kaupunginosissa. Pian käy ilmi, että he sopivat täydellisesti yhteen ja heidän ystävyyssuhteensa antaa molemmille paljon enemmän elämiinsä kuin osasivat odottaakaan.

Koskemattomista on muodostunut minulle yksi elämäni tärkeimmistä elokuvista. Se antaa voimaa niin surulliseen kuin iloiseen mielentilaan. Pohjimmiltaan tarinassa on kyse Philippen tilasta ja mitä se tekee hänen mielenterveydelleen. Vähitellen elokuvan aikana Philippe vajoaa syvempään ja syvempään masennukseen, johon auttaa vain Drissin optimistinen, iloinen ja energinen elämänasenne.

Toki niitä virheitä löytää, jos etsimällä etsii, mutta Koskemattomat on laatuesimerkki siitä, kuinka voimakas elokuva voi olla ja silloin ei ole mitään väliä, kuinka hyvin se on tehty. Siitä tulee toisarvoista. Pääasia elokuvassa on sen nostattamat tunteet. Jokainen, joka on joskus kokenut riittämättömyyden tunnetta, masennusta, apatiaa elämää kohtaan, kaihoisuutta, surua varmasti löytää tästä jotain itselleen. Kohtaus elokuva loppupuolella, jossa Driss vie Philippen meren rantaan taas tuntemaan elämää on yksi hienoimmista koskaan. Erityisesti Francois Cluzet'n näytteleminen tässä on käsinkosketeltavaa. Se teennäinen hymy, jolla hän yrittää peittää masentuneisuutensa on hyytävää.

Muita mieleenpainuvimpia kohtauksia on Drissin tanssi Earth, Wind & Fire-yhtyeen klassikon tahtiin ja Philippen myydessä Drissin maalaman taulun järkyttävän suureen hintaan. Eniten elokuvassa ihastuttava elementti on kuitenkin Ludovico Einaudin pianomusiikki, kenties hienoin elokuvasoundtrack koskaan. Se maalaa elokuvaan juuri täsmällisen tunnelmallisen, kohtalokkaan tunteikkaan tunnelman, jota vastaan on hyvä käsitellä niin surullia kuin iloisia tunteita ja käsitellä elämän tematiikkaa otteella, jota en ole vielä toisessa elokuvassa kohdannut.

Arvostelin tämän elokuvan kerran aikaisemminkin, sen ensimmäisen kerran nähtyäni ja silloin annoin tälle vain kolme tähteä. Olen kuullut monen muunkin äänen vähättelevän tätä elokuvaa liekö sen optimistisuudesta vai mistä, mutta pidän surullisena sitä, että jos elokuva ei ole kyyninen tai masentava, se ei ole hyvä. Elokuvassa saa olla valoa ja se saa herättää tunteita - tässä yksi, joka tekee sen taiteella ja kestää myös monet, monet katselukerrat. Liekö vasta silloin mahdollista ymmärtääkin elokuvan todellinen voima.

...=)

Pariisin varpunen – Edit Piaf (La Vie En Rose)

Pariisin varpunen – Edith Piaf on vuonna 2007 valmistunut ranskalainen elämäkerrallinen elokuva. Sen ohjasi Olivier Dahan ja sitä tähditti Marion Cotillard. Hän voitti, lumoavalla tulkinnallaan laulaja Edith Piafista, parhaan naispääosan Oscarin, Kultaisen maapallon, César-palkinnon sekä BAFTA:n.
      Pariisin varpunen – Edith Piaf kertoo ranskalaisesta laulajasta ja musiikki-ikonista Edith Piafista, joka syntyi vuonna 1915 Pariisissa ja kuoli vuonna 1965 Ranskan rivieralla. Hänestä tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista laulajista ja hänen yksilöllinen äänensä luomsi toisen maailmansodan jälkeistä maailmaa. Tunnettu lempinimestään Pieni varpunen, kadulla kasvanut Piaf, menestyksestää huolimatta eli traagista elämää täynnä surua ja masennusta.
      Elokuva on ehkä yksi kaikkien aikojen uskollisimmista muotokuvista koskaan. Vaikka yleensä ei kannata käyttää elokuvan, tässä tapauksessa sataakolmeakymmentä neljää minuuttia ihmisen koko elämän kuvaamisen, kertoo Pariisin varpunen – Edith Piaf siitä, että se on mahdollista tehdä onnistuneesti, vaikkakin hyvin harvoin. Tärkein syy sen onnistumiseen on Marion Cotillard. Hän on niin täydellinen, ettei katsoja pysy hänen perässään. Roolisuoritus, joka antaa mietittävää koko loppuelämäksi. Liioiteltua? Ei, koska niin täydellinen Cotillard on. Hän ammentaa kaiken kyseisestä henkilöstä ja antaa katsojalle joka hetki vähän enemmän mihin purra ja kehittää yhden kaikkien aikojen moniulotteisimmista, vaikeimmista roolisuorituksista ikinä. On vaikeaa pelkästään kuvata yksi ihminen niin monen vuoden ajalta. Vaikea luoda yhtenäinen, ehjä kokonaisuus ja kuvitella millaista on olla vanhempi, mitä itse on vielä ollut. Sen lisäksi pelkkä hahmon fyysisyys on haaste sinänsä. Ja Marion Cotillard onnistuu kaikessa paremmin kuin voisi kuvitella. Hän esittää Piafia paremmin kuin Piaf itse. Hän ottaa elokuvan omaksi ohjattavakseen ja luo sävyjä ja vivahteita, joita kokeneimmatkaan veteraanit eivät saisi aikaan. Cotillard on sanonut, että roolista palautuminen vei kahdeksan kuukautta, eikä ihme, sillä hän on ikimuistoinen, lumoava, kameleomanttimainen, nopea ja tarkka. Hän on uskollinen ja hänen roolisuorituksensa on niin täynnä elämää, että katsoja ei osaa edes arvioida roolisuoritusta, hän joutuu vain nostamaan kädet ylös ja ihailemaan Marion Cotillardia. Roolisuoritus niin täydellinen, ettei sitä edes tunnista näyttelemiseksi. Raaka tunne, pinnan alla vellova jännite ja menneisyys, josta ei pääse irti. Kaikki se mitä Cotillard luo pelkällä sanattomalla viestinnällä riittäisi vakuuttamaan kyynisimmänkin kriitkon. Taito, lahjakkus ja karsima saavat uuden merkityksen.
      Vaikka ajoittain elokuva ihmetyttää tylsyydellään, ei sitä voi kuin ihmetellä, miten yksi elokuva voi vangita niinkin valovoimaisen persoonan kuin Edith Piaf. Elokuvan ohjaajalla on ollut erittäin vaikea työ, mutta samalla äärettömän helppo Cotillardia ohjatessa. Käsikirjoitus on ajoittain hieman puuduttava ja tarkoitukseton. Elokuva ei kulje niin sujuvasti, mitä sen pitäisi ja sen tyhjä selittelemättömyys jättää hieman kylmäksi. Kuitenkin se on autenttinen, uskollinen ja tarkka kuvaus henkilöstä, aikakaudesta ja maailmasta ja sen sisältämistä tunteista ja kohtaloista. Virheettömyys ja suoraviivainen selkeys tekevät siitä kauniin muotokuvan ja suuren elokuvan. Ennen kaikkea Edith Piaf – Pariisin varpunen on Marion Cotillardin osoitus maailmalle omista taidoistaan ja monipuolisesta repertuaaristaan.

8

...=)

The Artist (The Artist)

The Artist on vuonna 2011 valmistunut romanttinen komedia. Sen pääosissa on Jean Dujardin ja Berenice Bejo. Sen ohjasi Michel Hazanavicius, joka voitti Oscarin parhaasta ohjauksesta. Myös Dujardin voitti Oscarin, parhaasta miespääosasta ja elokuva voitti parhaan elokuvan Oscarin. Bejo oli ehdolla parhaan naissivuosan Oscariin, mutta hävisi Octavia Spencerille, elokuvasta Piiat.
   The Artist kertoo George Valentinista, mykkäelokuvien tähdestä 1920 ja 1930 lukujen vaihteessa. Hän on suuri tähti elokuvien ollessa mykkiä ja kun elokuviin tulee ääni, hänet unohdetaan. Sen sijaan hänen suuri fani, Peppy Miller nousee suureksi tähdeksi. Valentin oli aiemmin piirtänyt Peppylle kauneuspilkun, josta tuli Peppyn tavaramerkki. Miller on yhä rakastunut Valentiniin. Valentin ajautuu kuitenkin epätoivoon ja yrittää itsemurhaa.
   Mikä on erikoista tässä elokuvassa on, että se on mustavalkoinen sekä mykkä. Se on viimeisin mykkä ja mustavalkoinen elokuva, joka on voittanut parhaan elokuvan Oscarin. The Artistin juoniselosteesta ei saa kovin pitkään ilman, että selostaisi kaikki juonen yksityiskohdat, mutta en pidä liikojen yksityiskohtien paljastamisesta juonesta.
   The Artist on upea elokuva. Se saattaa vaikuttaa tylsältä draamalta, joka on vielä mustavalkoinen ja mykkä, mutta tilanne on kaukana siitä. Elokuva on huumoririkas ja jopa musikaalinen. The Artist on tehty intohimolla ja omistautumisella. Sen takana on hieno tiimi. Upea ohjaaja ja näyttelijät. Hazanavicius käsikirjoitti elokuvan itse. Joten hän oli paljon lähempänä projektia, mukana huomattavasti henkilökohtaisemmin. Hän onkin ohjannut elokuvan hienosti. Siitä huokaa entisaikojen glamour ja nostalgia. Täysin Oscarin arvoinen.

   Jean Dujardin on loistava George Valentinina. Hän tekee niin ikonisen roolin, joka on verrattavissa vaikka Rita Hayworthin Gildaan tai Audrey Hepburnin Holly Golightlyyn tai Sylvester Stallonen Rockyyn tai Humphrey Bogartin Rick Bainesiin... Hän luo hyvin sympaattisen hahmon ja onnistuu hyvin näyttelemään ilman dialogia. Syvyys ja mielenkiinnon ylläpito ovat Dujardinin vahvuuksia.
   Berenice Bejo sai Oscar-ehdokkuuden sivuosasta, vaikka pääosahan se selvästi oli. Bejo on mielestäni vielä parempi kuin Dujardin. Kohtaus, jossa hän halaa Valentinin takkia, on klassikko, ikimuistoinen ja virheetön. On hieman väärin, että Spencer voitti parhaan naissivuosan Oscarin, Bejon sijaan...
   The Artist on erilainen, rohkea, onnistunut elokuva. Se palauttaa katsojan rakkauden elokuviin ja ohjaa mielen sinne, mistä elokuvan teko alunperin lähtikin. Se on selvästi ohjannut tilaa samankaltaisille elokuville ja arvostetulle elokuvanteolle. Elokuva on elokuvan merkkipaalu, voiko suurempaa kunnianosoitusta olla? Jopa koira on loistava!


8+

...=)

Rakkaus (Amour)

Amour on ranskalais-itävaltalainen elokuva joka valmistui vuonna 2012. Sen ohjasi Michael Haneke ja pääosissa on Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant. Sivuroolissa nähdään myös Isabelle Huppert.

  Elokuva kertoo Annesta ja Georgesista, eläköityneistä musiikinopettajista. He asuvat Pariisissa melko pienessä kerrostaloasunnossa. Anne saa sairaskohtauksen ja Georges joutuu hoitamaan Annea heidän kotonaan, koska Anne ei halua sairaalaan. Anne joutuu pyörätuoliin ja lopulta vuoteen omaksi ja lopulta ei pysty edes puhumaan.
  Elokuvan juoni ei ole monimutkainen tai pitkä. Se on perusidealtaan melko yksinkertainen, mikä ei tarkoita, että se olisi jotenkin huono asia. Elokuva etenee suppilomaisesti loppua kohti. Ensin melko laaja elämänpiiri kapenee vain kahteen ihmiseen Anneen ja Georgesiin. Suppilomaisuus kuvastaa heidän rakkauttaan ja syvää välittämistä toinen toistaan kohtaan. Suppilomaisuutta kuvataan ikkunoiden sulkemisella elokuvan edistyessä. Tilannetta kuvaa hyvin heidän tyttärensä ahdistuneisuus ja kuitenkin Annen ja Georgesin tietty tyyneys ja tietävyys. He näkivät tilanteen jo kaukaa. Anne sanoo elokuvan alussa haluavansa kuolla ennen kuin joutuisi "vuoteen omaksi", mutta Georges ei anna. Siksi Georges pysyy kärsivällisenä Annen vierellä; he rakastavat toisiaan.
  Elokuva on hyvin ranskalainen. Ranskalaisen elokuvan juuret paistavat katsojan naamalle. Haneke on erittäin auteur ja on kuin hän olisi kolmas pääosan näyttelijä. Hän on ohjannut elokuvan niin taidolla, että vaikka ohjaajaa ei näy kuvassa on kuin katsoja voisi hänet näkymättömistään nähdä. Elokuva on hyvin tunteellinen tavassaan kuvata Annen tilaa: sen autenttisuus ja tunnetilat mitkä välittyvät Annen sanomatta sanaakaan. Emmanuelle Riva on loistava. Helposti yksi parhaita roolisuorituksia ikinä. Hän pystyy omalla kehonkielellään ja painotuksillaan luomaan enemmän mitä toiset tuhannella vuorosanalla. Hän kommunikoi selvästi erityisen hyvin ohjaajan näkemystä ja luo unohtumattoman, aran, paljastetun roolisuorituksen. Elokuva olisi vain 3/4 sen loistosta ilman Emmanuelle Rivaa. Jean-Louis Trintignant on puolestaan hyvin aito. Hänen draamallinen kosketuksensa elokuvaan on jälkiä jättävä. Hän luo Georgesista hänen "tavallisuudestaan" erikoista, ihmeellistä ja poikkeuksellista. Harva näyttelijä pystyisi samaan. Trintignant antaa hyvin tukea sekä Rivalle että muille näyttelijöille. Hyvän ohjauksen lisäksi näyttelijäsuoritukset ovat parasta.
   Rakkaus on mestariteos. Se on kaunis. Ikoninen. tunnepitoinen, rakastettava. Rakkaus. Ei ole yhtään kehuvaa adjektiivia joka ei kuvaisi tätä elokuvaa. Sen monitasoisuus ja taiteellisuus. Erityisesti teatterikohtaus, jossa kamera kuvaa lavalta yleisöä, jossa myös Anne ja Georges ovat. Se on lähtökohta ja loppukohta on... Elokuvan alussa.

10

Kuvissa Oscar-ehdokas Emmanuelle Riva

...=)