Koskemattomat (The Intouchables)

Philippe (Francois Cluzet) on rikas mies, joka on neliraajahalvaantunut. Hänen vaimonsa on kuollut ja nyt hän elää yhdessä adoptoidun tyttärensä ja palvelijajoukon kanssa isossa kartanossaan. Hän on palkkaamassa uutta henkilökohtaista avustajaa ja häneltä tulee etsimään töitä Driss (Omar Sy) köyhä nuori mies, joka ei ole koulutettu, vaan elänyt pitkälti elämäänsä huonoissa kaupunginosissa. Pian käy ilmi, että he sopivat täydellisesti yhteen ja heidän ystävyyssuhteensa antaa molemmille paljon enemmän elämiinsä kuin osasivat odottaakaan.

Koskemattomista on muodostunut minulle yksi elämäni tärkeimmistä elokuvista. Se antaa voimaa niin surulliseen kuin iloiseen mielentilaan. Pohjimmiltaan tarinassa on kyse Philippen tilasta ja mitä se tekee hänen mielenterveydelleen. Vähitellen elokuvan aikana Philippe vajoaa syvempään ja syvempään masennukseen, johon auttaa vain Drissin optimistinen, iloinen ja energinen elämänasenne.

Toki niitä virheitä löytää, jos etsimällä etsii, mutta Koskemattomat on laatuesimerkki siitä, kuinka voimakas elokuva voi olla ja silloin ei ole mitään väliä, kuinka hyvin se on tehty. Siitä tulee toisarvoista. Pääasia elokuvassa on sen nostattamat tunteet. Jokainen, joka on joskus kokenut riittämättömyyden tunnetta, masennusta, apatiaa elämää kohtaan, kaihoisuutta, surua varmasti löytää tästä jotain itselleen. Kohtaus elokuva loppupuolella, jossa Driss vie Philippen meren rantaan taas tuntemaan elämää on yksi hienoimmista koskaan. Erityisesti Francois Cluzet'n näytteleminen tässä on käsinkosketeltavaa. Se teennäinen hymy, jolla hän yrittää peittää masentuneisuutensa on hyytävää.

Muita mieleenpainuvimpia kohtauksia on Drissin tanssi Earth, Wind & Fire-yhtyeen klassikon tahtiin ja Philippen myydessä Drissin maalaman taulun järkyttävän suureen hintaan. Eniten elokuvassa ihastuttava elementti on kuitenkin Ludovico Einaudin pianomusiikki, kenties hienoin elokuvasoundtrack koskaan. Se maalaa elokuvaan juuri täsmällisen tunnelmallisen, kohtalokkaan tunteikkaan tunnelman, jota vastaan on hyvä käsitellä niin surullia kuin iloisia tunteita ja käsitellä elämän tematiikkaa otteella, jota en ole vielä toisessa elokuvassa kohdannut.

Arvostelin tämän elokuvan kerran aikaisemminkin, sen ensimmäisen kerran nähtyäni ja silloin annoin tälle vain kolme tähteä. Olen kuullut monen muunkin äänen vähättelevän tätä elokuvaa liekö sen optimistisuudesta vai mistä, mutta pidän surullisena sitä, että jos elokuva ei ole kyyninen tai masentava, se ei ole hyvä. Elokuvassa saa olla valoa ja se saa herättää tunteita - tässä yksi, joka tekee sen taiteella ja kestää myös monet, monet katselukerrat. Liekö vasta silloin mahdollista ymmärtääkin elokuvan todellinen voima.

...=)

Sinä päivänä (One Day)

Sinä päivänä on vuonna 2011 valmistunut Lone Scherfigin ohjaama elokuva, jonka pääosissa on Anne Hathaway ja Jim Sturgess. Se perustui David Nichollsin samannimiseen romaaniin.
     Sinä päivänä kertoo Emma Morleysta (Anne Hathaway) ja Dexter Mayhewista (Jim Sturgess), jotka viettävät yön ja sitä seuraavan päivän kesäkuun 15. vuonna 1988 yhdessä. He ovat valmistuneet samasta yliopistosta ja suunnittelevat mitä tulevat tekemään elämällään. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden ajan elokuva kuvaa heidän elämiään aina yhden päivän ajan, 15. kesäkuuta. Emma löytää aluksi itsensä teatterikiertueesta, sitten muutaman vuoden ajan meksikolaisesta ravintolasta, sitten yhteiskoulusta opettajana ja lopuksi Ranskasta kirjailijana. Hän on myös kihloissa vähän aikaa stand-up-koomikko, Ianin kanssa. Emma on myös yllättynyt löytäessään itsensä koulunsa naimisissa olevan rehtorin pedistä. Dexter, joka on hieman ylempiluokkaisemman suvun lapsi, matkustaa ympäri maailmaa ja lopulta löytää menestyksekkään uran televisiojuontajana. Hänen elämään kuuluu irtosuhteet, juhliminen, viina ja päihteet. Hänelle rakas äiti kuolee syöpään ja hän etääntyy isästään. Hän seurustellee juontajakollegansa kanssa ja menee naimisiin uransa loputtua erään Sylvie Copen kanssa. He saavat lapsen, Jasminen. Emma ja Dexter lopulta päätyvät yhteen, Dexter avaa pienen delin ja Emma jatkaa nuortenkirjasarjansa parissa. Elokuvan loppuun sisältyy polkupyöräonnettomuus, uusi parisuhde ja jo 7 ja puolivuotias Jasmine...
    Sinä päivänä on erikoinen elokuva. Siinä missä useimmat elokuvat keskittyvät lyhyeen ajanjaksoon, Sinä päivänä sijoittuu kahdenkymmenen vuoden ajalle. Se on kahden ihmisen rakkaustarina, mutta ei ihan niin tavallinen, mihin on totuttu. Elokuva kertoo kirjan tavoin myös elämästä itsestään. Tavallaan sen suuresta seikkailusta ja arvaamattomuudesta. Se kertoo myös rakkauden seikkailusta. Olen itseasiassa lukenut kirjan, ja siksi voin olla hiukan kriittisempi elokuvaa kohtaan. Siinä missä kirja kuvaa nerokkaasti elämän avoimmuutta, elokuva jää vähän jälkeen. Kuitenkin katsojalla on koko ajan olo, että heidän pitäisi olla yhdessä. Tarina on loistava kertomus elämän moniselitteisyydestä. Ohjaus ei ole ihan parasta, se on hieman ahdasta ja selittelemätöntä. Käsikirjoitus on ottanut paljon vapauksia kirjasta, mutta niinhän se aina on...
     Jim Sturgess onnistuu roolissan aivan hyvin. Hän osaa aksentin ja saa Dexistä juuri sellaisen kuvan kuin kirjakin, ylimielisen ja hieman koppavan, mutta kuitenkin paljastaa sitä Dexteriä, jota Emma rakastaa. Sturgess on upean uskollinen kirjalle. Itselle tuli vain mieleen, että Sturgess kuvaa hahmon jopa paremmin, mitä kirja, sillä kuva kertoo tunnetusti enemmän kuin tuhat sanaa. Sturgess saa hahmoon tiettyä brittiläisyyttä ja eloa, ihmisyyttä ja tunnetta.
    Anne Hathaway ei aivan ole vireessä mitä tulee aksenttiin. Hän on Sturgessin tavoin uskollinen kirjalle ja saa tietyt eleet eloon. Hän ymmärtää hahmon ja on upea. Hän ei kuitenkaan onnistu välttämään tiettyjä kliseitä, mutta saa ne hyväksyttäviksi. Roolisuoritus on kaiken kaikkiaan hyvä, mutta hieman viimeistelemätön. Hathaway uskomaton energia ja omistautuminen ja elokuvakarsima korjaavat hänen pienet virheensä.
    Sinä päivän on koskettava kertomus elämästä ja rakkaudesta, kahdesta ihmisestä ja kahdestakymmenestä vuodesta. Elokuva on hauska, virkeä, viihdyttävä ja kaikin puolin katsottava elokuva.

8

...=)

Monster-Aileen Wuornos (Monster)

Epätoivo ja lupaus paremmasta huomisesta...
Toivo ja minne se johtaa? Kuka päättää? Mikä on elämisen arvoista?
    Vaikka sanotaan, että älä tuomitse kirjaa kannen perusteella, on se usein toimiva tapa valita, arvostella jokin antamatta sille mahdollisuutta. Niin säästyy tuntien tylsyydeltä ja vaikka kamalalta elokuvalta. Ollakseni rehellinen, olin täysin varma, että Monster-Aileen Wuornos olisi aivan erilainen elokuva mitä se paljastui olemaan. Tuomitsin sen taas yhdeksi mässäilyjännäriksi, jota ei kestäisi katsoa. Jossa köyhät ihmiset vain vellovat epätoivossa. EN olisi voinut olla enempää väärässä. Elokuva on kaukana tylsästä. Se on kaunis, koskettava, humaaninen kuvaus naisesta, jolla olisi voinut olla kaikki paremmin.
     Monster-Aileen Wuornos valmistui vuonna 2003. Sen ohjasi ja käsikirjoitti Patty Jenkins ja pääosassa on Charlize Theron ja Christina Ricci. Theron voitti roolisuorituksellaan parhaan naispääosan Oscarin, Golden Globen ja SAG:in. Elokuva tuotti vaivaisesta 8 miljoonan dollarin budjetista yli 60 miljoonaa dollaria.
      Monster-Aileen Wuornos kertoo prostituoidusta ja sarjamurhaajasta Aileen Wuornoksesta, joka pian Floridaan muuttonsa jälkeen tapaa Shelbyn (Christina Ricci). Shelby rakastuu Aileeniin välittömästi, vaikka näkee, että tällä on rankka elämä ja hänen psyykkeensä on kärsinyt. Aileen on aluksi epäileväinen Shelbystä, mutta päätyy epätoivon tekoihin tämän vuoksi. Rahanpuute, pahat kokemukset ja syrjintä ajavat Aileenin murhaamaan asiakkaitaan. Hän ottaa heidän rahansa ja autonsa ja jättää ruumiit metsään. Shelby ei aluksi tiedä tästä, ainakaan tiedosta tietävänsä ja elokuvan loppuun mennessä Shelby ja Aileen molemmat joutuvat virkavallan etsimiksi.
      Monster-Aileen Wuornos on jotain muuta. Iso J ja iso M. Se on elokuva, joka antaa katsojalle niin paljon. Se kuvastaa elämän merkitystä. Se on paljon enemmän kuin antaa ymmärtää. Elokuva näyttää katsojalle kehittyvän tarinan ja tunteikkaan matkan kahden naisen välillä. Patty Jenkins on todellinen taitelija. Parhaimmat elokuvat syntyvät aina jos ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat sama henkilö. Jenkinsin kuvaama ankara todellisuus, katkera maailma ja kova synkkyys ovat elokuvan taustalla kun Charlize Theronin kuvaama yhteiskunnan orja on pääosassa. Elokuva luo katsojalle ikimuistoisen kokemuksen, jota katsoja halitoituneena itkee vedet silmissä.
     Charlize Theron on loistava. Ei pelkästään hän noudata täydellistä elokuvanäyttelemistä, hän menee paljon pidemmälle. Hän kuvaa vahingoittuneen henkilön psykologisesti täydellisesti. Hän kurottaa itsensä äärirajoilleen ja näyttää mihin todella pystyy, mihin kukaan toinen ei pystyisi ja mitä elokuvanäytteleminen voi oikein olla. Hän käyttää hyväkseen elokuvan ajan ja rakentaa hahmonsa kehittymään läpi elokuvan. Katsoja näkee vaiheet, joita Aileen käy läpi elokuvan aikana ja henkilö elokuvan alussa ja lopussa ovat yhä sama henkilö, mutta kuitenkin eri. Theron antaa murhaajalle motiivin ja jopa katsoja uskoo, että on ihan okei murhata joku. Theron löytää uusia puolia hahmon luomiseen ja hänen tulkintansa Aileen Wuornoksesta iskoistuu katsojan mieleen. Theron lyö sanattomaksi.
    Christina Ricci on myös tulkinnassaan erittäin onnistunut. Hän kuvastaa täydellisesti Shelbyn persoonan ja hänen motiivinsa eikä anna katsojalle mitään liikaa ei mitään liian vähän. Kuitenkin hänen on vaikea loistaa Theronin rinnalla, sillä siinä missä Theroniin ei edes päde samat näyttelemisen arvostelemiset, Riccin roolisuoritusta voi yhä tarkkailla roolisuorituksena, jonka kuka tahansa voisi luoda. Theronia ei tavallaan tarvitse tarkkailla näyttelemisen peruselementtien kannalta sillä hän on luonut täydellisen psykologisesti hyväksyttävän henkilön, jonka katsoja uskoo oikeasti olevan mieleltään sairas. Mutta kukaan ei silti tuomitse häntä, Theronin legendaarisen roolisuorituksen vuoksi.
    Monster-Aileen Wuornos on koskettava, itkettävä, hyytävä, upea tulkinta. Se on elokuvien parhaimmistoa ja antaa katsojalle kokonaisen elokuvakokemuksen. Ikimuistoinen, täydellinen dramaattinen, adjektiivit eivät riitä kuvaamaan sitä kokonaisuutta jonka Charlize Theron meille näyttelmiesestä, psykologiasta, maailmasta ja ihmisistä antaa.

10

...=)

Vuosi elämästä (Another Year)

Vuosi elämästä on vuonna 2010 valmistunut brittiläinen draamaelokuva. Mike Leigh ohjasi ja käsikirjoitti. Oscar-voittaja Jim Broadbent ja fantastinen Ruth Sheen tähdittävät. Leigh oli ehdolla parhaan käsikirjoituksen Oscariin.
    Vuosi elämästä kertoo Tomista ja Gerrista, pitkäaikaisesta avioparista vuoden neljän vuodenajan kuluessa. Heitä ympäröivät perhe ja ystävät, jotka ovat kaikki jollain tavalla onnettomia.

     Vuosi elämästä on Mike Leigh:n töiden kiteytyneisyys. Hän on hyvin tarkka siitä, mitä tyyliä elokuvissaan käyttää ja hyvä niin, sillä Vuosi elämästä on upea! Se on arkailematon. Katsoja on kuin liimautunut elokuvanäyttöön, koska hän melkein luulee tarkkailevansa oikeita ihmisiä, oikeaa elämää ja oikeita tilanteita. Mike Leigh:n käsikirjoitus on rohkea, erilainen, mielenkiintoinen, koruton, uskottava. Se on niin hieno, koska näitä käsikirjoituksia tulee vastaan yksi tuhannesta. Sen kohtaukset eivät ole elokuvallisia. Ei ole läimäytyksiä poskille tai murhanhimoisia psykopaatteja vaan niin tavalliset ihmiset elämässä realistista, omalla tavallaan kaunista elämää. Mike Leigh tietää mitä tekee ja osaa sen hyvin. Hän on kehittänyt aivan uuden tavan tehdä elokuvia, toivottavasti yleistyvän sellaisen. Elokuva ei pelkää näyttää elämän tietynlaista negatiivisuutta, sellaista jolta ihmiset yleensä sulkevat silmänsä. On helppoa ajatella elävänsä elokuvassa, sulkea silmänsä sen tyhjyydeltä ja merkityksettömyydeltä ja siksi Vuosi elämästä onkin niin mielenkiintoinen, koska se on elokuva elämästä. Oscar Wilde sanoi, että elämä imitoi taidetta enemmän kuin taide imitoi elämää. Ja keskiössä aviopari, joka ei näytä kahdelta mallilta. Avioparia esittää kaksi hyvin taidokasta näyttelijää armottoman uskottavilla tulkinnoillaan.
    Jim Broadbent on yksi vaikuttavimmista näyttelijöistä, joita olen nähnyt. Hän osaa yhtäaikaa yhdistää sympatian ja surun. Hänen roolisuorituksistaan ei tarvi epäröidä mitään. Hänen näyttelemisensä on rohkeaa ja kaunista. Hänen silmänsä näyttelevät eniten ja hänen taitonsa luoda jotain järjen ulottumattomissa olevaa on käsittämätöntä. Kuten, että mitä on normaali? Hän ei tarvitse vastausta kysymykseen, koska pystyy kuvastamaan sen näyttelemisestään. Teatteri huokuu hänestä koko matkan. Hän kadottaa järjen rajat ja luo inhmillisen roolisuorituksen estoitta. Kokemus ja taito ovat vaarallinen yhdistelmä ja Broadbent omaa koko näyttelemisen skaalan. Ymmärtää painottaa ja luoda. Hän on uskomaton.

     Ruth Sheen on puolestaan Gerrina kuin kotonaan. Hänet on luotu tähän rooliin. Sheenin pitäisi kirjoittaa ohjekirja näyttelemisestä. Hän on ikimuistoinen, aito ja sympaattinen. Samalla hän antaa luottamuksensa elokuvalle ja ohjaajalle ja heittäytyy mukaan. Hän on tulessa. Sheen on äärettömän lahjakas luodessaan henkilöhahmoon niin paljon ihmiselle ominaista sisältöä. Hän ymmärtää.
     Vuosi elämästä on yksi niistä elokuvista. Se merkitsee niin paljon. Se kuvaa sitä. Ja se tekee sen virheettömästi.

10-

...=)