...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

The Girl with the Dragon Tattoo (The Girl with the Dragon Tattoo)

Tämä on vuoden 2011 amerikkalaisversio Stieg Larssonin samannimisestä kirjasta.


Pääosissaan Rooney Mara ja Daniel Craig, David Fincher ohjasi tämän murhamysteerin, käsikirjoittajanaan Steven Zaillian. Muissa osissa on Robin Wright, Stellan Skarsgård, Joely Richardson ja Christopher Plummer. Tarina kertoo Cragin esittämästä toimittajasta Mikael Blomkvistista, joka joutuu huonoon maineeseen, kirjoittaessaan artikkelin liikemies Hans-Erik Wennerströmiä vastaan, mutta huonojen lähteiden takia, hävisi häntä vastaan nostetun oikeusjutun. Pelastaakseen maineensa ja lehtensä, Milleniumin, hän suostuu tutkimaan Christopher Plummerin esittämän vaikutusvaltaisen liikemiehen Henrik Vangeria piinannutta murhajuttua. Vanger vastamaksuksi suostuu auttamaan Blomkvistia Wennerströmiä vastaan. Kun Blomkvist sitten sotkeentuu keskelle Vangerin sukua, juttu tulee niin vaaralliseksi, että hän palkkaa häntä avustamaan Lisbeth Salanderin, Rooney Maran esittämän tutkijan ja tietokoneneron, jolla on myös oman synkkä tarinansa.
     Elokuvasta on oikein vaikea sanoa yhtään mitään. David Fincher ei kykene tekemään huonoa elokuvaa, joten siitä ei ole kyse. Tarina on aivan upea, tai no, upea ja upea, raaka ja sairas pikemminkin, mutta ehdottomasti vangitseva. Henkilöhahmot ovat täyteläisesti kirjoitettuja, monipuolisia rooleja, jotka upea näyttelijäkaarti vielä täydentää. Elokuvan tunnelma, aina valaistuksesta musiikkiin on laatua kaikki. Missä siis piilee ongelmat? No, lähtökohtaisesti ainakin, on hieman outoa katsoa Ruotsiin sijoittuvaa elokuvaa, ruotsalaisia henkilöitä, jotka puhuvat englantia, keskenään. He eivät ota kenkiään pois sisätiloissa ja heillä ei ole edes ruotsalaista aksenttia. Myöskin elokuva on aivan liian pitkä ja draamamainen ollakseen trilleri tai mysteerielokuva. Vasta elokuvan viimeisellä puoliskolla, saamme hiukan jännitystä ja sitäkin aivan minimaalisen osan ja tämä on ohi nopeammin ja helpommin kuin missään aikaisemmin näkemässäni elokuvassa. Mielestäni kyllä päähenkilöiden pitäisi vähän taistella ja kiemurrella päästäkseen pois pälkähästä, mutta tämä sivutetaan antamatta sille juuri yhtään painoarvoa. Kaiken lisäksi elokuva ei tunnu yhtenäiseltä. Mikä se on? Onko se tarina, Mikael Blomkvistin yrityksistä pelastaa lehti? Onko se tarina Lisbeth Salanderista, tytöstä, jolla on lohikäärmetatuointi ja jonka kauheat traumat menneisyydestä varjostavat hänen nykyistä elämää? Onko se Vangerin perheen keskelle sijoittuva murhamysteeri? Elokuva yhdistää liikaa juonikuvioita ja ei saa siitä yhteinäistä kokonaisuutta. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, jos kirjasta ollaan haluttu mahdollisimman paljon elokuvaan. Vaikka olemme elokuvan lopussa siis jo aika irtautuneita tarinasta, olemme silti täysin Lisbeth Salanderin pauloissa. Ehkä tämä oli Fincherin ja Larssonin tarkoituskin.
     Elokuvana se ei silti täysin vedä, kirjana se onkin varmasti nerokas. Ymmärrettävästi on vaikeaa yhdistää jännitystä ja draamaa, sillä nehän syövät toisiaan pois. Joka tapauksessa on The Girl with the Dragon Tattoo mielenkiintoinen, vangitseva elokuva, joka ei pituudestaan huolimatta ole tylsä. Mielenkiintoinen roolivalinta oli palkata Stellan Skarsgård elokuvaan, joka on itse ruotsalainen. Mielenkiintoista tämä on siksi, että hän ei ollut ruotsalaisessa versiossa elokuvasta. Hyvin hän hahmonsa esittääkin. Ehkä hän on hieman kliseinen ja käytää perinteistä reittiä roolinsa paljastamisessa, mutta miksi se olisi niin huono asia?
     Rooney Mara on elokuvan selkeä tähti. Hän saa katsojan puolelleen upealla tavalla, nimittäin ensi kertaa kun näemme hänet, meihin valtaa ihmetys, kuka tämä henkilö on? Mutta sitten pikkuhiljaa, Mara täydentää roolisuoritustaan varovaisilla nyansseilla ja saa katsojan ymmärtämään hahmon ja sitten luottamaan tähän. Hän on yksi niistä upeista näyttelijöistä, jotka eivät pelkää tehdä roolia henkilökohtaiseksi. Täten Mara saa siihen paloa ja omistautuneisuutta, jolloin meidän katsojina on helpompi päästä hänen näyttelemistään lähelle. Peloton, koskettava, täydellisyyttä hipova roolisuoritus, joka on melkein jopa liian hienostunut. Mara on selvästi intohimoinen tulkitsija, joka rakastaa hahmon sisimmän näyttämistä ja sukeltaa draaman eri kerroksiin.
     Daniel Craig tekee kiitettävää työtä. Hänen näyttelemisensä on hieman tasapaksua ja hän liikkuu tietyllä energialla läpi elokuvan, vaivautumatta antaa itsestään enempää tai kuvatakseen hahmon olemusta sen syvällisemmin. Siitä huolimatta, hän kuitenkin onnistuu antamaan roolisuorituksen, joka vastaa elokuvan tunnelmaa ja saa hahmostaan ymmärrettävän ja luontaisen oloisen. Elokuvassa huomiota vie myöskin valovoimainen Joely Richardson, jolla on herkullinen rooli. Hän on tasapainoinen, varma näyttelijä, joka leikittelee käsikirjoituksen kerroksilla. Hän on sulava ja luonteva ja saa hahmoonsa juuri oikean määrän tunnettta, syvyyttä ja valoa ja varjoa. Niissä lyhyissä kohtauksissa, joita hänellä on, hän opastaa juonta ja elokuvaa kokeneesti ja varmasti. Hän on upea näyttelijä.
     The Girl with the Dragon Tattoo on vahva tarina ja siten myös vahva elokuva. Pidän Fincherin ratkaisusta olla karttamatta pois alkuperäisen lähdeteoksen rankimmista teemoista ja niistä muodostuu nimenomaan tämän elokuvan vahvuus. Fincherin jyrkkä graafisuus ja armottomuus tekevät tarinalle vahvan varjon, jota me katsojan emme voi lakata katsomasta.








Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars)

Tämä Hazelin ja Gusin rakkaustarina saattaa hyvinkin olla vuosituhannen koskettavin elokuva.



Jotain taianomaista tapahtuu, kun katsoo elokuvia kunnolla. Jotain taianomaista tapahtuu, kun katsoo elokuvia elokuvateatterista. Valot himmenevät, valkokangas laajenee, sinusta tulee yhtä salin kanssa ja hetkeksi olet irrallaan maailmasta - elät elokuvaa. Erityisesti elokuvakokemus on avartavaa, kun pätkä, jota olet katsomassa on yhtä hyvä kuin Tähtiin kirjoitettu virhe.

Hazel Grace Lancaster (Shailene Woodley) on teini-ikäinen tyttö, joka sairastaa syöpää. Tukiryhmässä hän tapaa syövästä selviytyneen Augustus Watersin (Ansel Elgort) ja he löytävät heti saman yhteyden. Niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, saattaa tämä juoniseloste lyhyydessään olla aika mitään sanomaton, mutta ne, jotka ovat nähneet Tähtiin kirjoitetun virheen (,tai lukeneet kirjan) tietävät, että tarinan keksijä John Green on puhdas nero. Karttaessaan pois tyypillisyydestä, hän saavuttaa syvällisyyden, aitouden ja puhtaan tunteen. Tähtiin kirjoitettu virhe saattaisi olla vain yksi nyyhkyleffa monien joukossa, yksi coming-of-age-elokuva lisää, yksi teen-flick tuhansien joukkoon, mutta se tapa, millä tarina on aseteltu saattaa sen ulos kaikesta jo nähdystä ja lopputulokseksi jää ainutkertainen elokuvakokemus.

Monet ehkä sanovat, että menevät katsomaan elokuvaa vain sen tarinan sisällön vuoksi ja ehkä tyhmyyksissään tästä syystä karttavat pois Tähtiin kirjoitetun virheen luota. Tämä on virhe. Sillä tässä, sydäntäsärkevässä, uskomattoman realistisessa ja vaikuttavassa tarinassa, jos missä on syy todistaa se. Nimittäin sellaiset yksityiskohdat, kuten Hazelin omalaatuisuus, Hazelin ja Gusin rakkauden hitaasti syttyminen, kuolemaan aidosti ja pelottomasti suhtautuminen tekevät tarinasta niin hyvän. Mitä tarkoitan, että elokuva ei ole vain julistus optimistisuudesta. Se ei ole vain surullinen tarina syövästä. Se on niin paljon enemmän, sillä elokuvantekijöiden ja John Greenin älykäs päätös käsitellä nämä aiheet perinpohjaisesti pelastaa elokuvan jokapäiväisyydeltä. Tarina ei ole kuorrutettu. Tämän Hazel toteaa itsekin. Tämä on tarina tytöstä, joka ei ole kuin suoraan Voguen kansikuvasta ja pojasta, joka ei pidä koripallosta. Tämä on niin realistista, kuin elokuva saakin olla. Tämä ei ole tarina hullusta rakkaudesta ensi silmäyksellä. Tämä ei ole tarina sankaruudesta tai vaikeuksien voittamisesta. Ja siksi Tähtiin kirjoitettu virhe on elokuvana lähes täydellinen. Sopii kaikille ikäluokille ja kenelle tahansa.

Itkin kuin pieni vauva. Oli etenkin hienoa huomata koko elokuvayleisön muidenkin itkevän. Nyyhkytyksiä kuului sieltä täältä. Tiedän, että moni ei välitä tämänkaltaisesta itkupuhdistuksesta, mutta ei se haittaa. Ja nille, jotka tätä hakevat, en voi kuin suositella ja todellakin käskemään ottaa nessut mukaan. Minä itse, joka en yleensä itke kesken elokuvan, itkin useita kertoja pitkin elokuvan kulkua. Hazel ja Gus ovat niin samaistuttavia. He ovat ihmisiä kaikessa hyvässä. Ja siksi katsoja eläytyy niin vahvasti heidän koettelemuksiin. Se todella on epäreilua(, mitä heille tapahtuu). Joku saattaisi jopa kyseenalaistaa elokuvan laadun. Onko syöpä vain sitä varten, että terveet voi mennä elokuviin pariksi tunniksi ja raiskata oikeasti sairaat, vain tunteakseen olevansa elossa vähäksi aikaa? Mutta tämä elokuva ei ole, kuten sanottu, tarina keskeytyneestä rakkaudesta. Itse näen sen pikemminkin olevan universaali julistus elämästä ja kuolemasta, sen yksinkertaisuudesta monimutkaisuudessaan. Tämä tulee etenkin ilmi näiden nuorten suhtautumisesta kuolemaan. Kuinka terve ja ymmärrettävä se on. Kukaan ei pidä mitään puolustuspuheita minkään puolesta, vaan yksinkertaisesti he tuntevat asioita, he elävät. Tämä tulee ilmi siitä, että he pitävät esihautajaiset. Hieno kohtaus, yksi elokuvan surullisimpia, mutta samalla niin taidokas. Green on niin viisas, kun ymmärtää keskittää tarinan huomion elämän ja kuoleman suhteeseen. Määrään, laatuun, aikaan, unohdukseen, muistoihin, jopa rakkauteen. Tämä estää sen, että tarina ottaisi käänteekseen, sen, että jokin olisi kliseistä tai ennalta-arvattavaa tai imelää. Tämä on aitoa.

Ihmettelin, miksi minulla oli vaikeuksia alunperin samaistua Shailene Woodleyn näyttelemiseen, mutta sitten ymmärsin, kun elokuva alkoi saavuttaa kliimaksiaan, että Woodley on melkein jopa liian lahjakas näyttelemään rooliaan. Hän on siis todella hyvä! Hän keskittyy tekemään roolihenkilöstään mahdollisimman tavallista, jotta saisi sille vakaan, uskottavan pohjan ja tämän päälle hän rakentaa kohtaus kohtaukselta mestariluokkaisella tyylillä, syvällisen, moniulotteisen rakenteen, jotta hahmosta tulisi äärettömän aito. Ja tässä hän onnistuu. Jokainen ele, jokainen sana, jokainen katse on kuin suoraan oppikirjasta. Ainoana erona, että näin hyvää näyttelemistä ei voi opettaa. Hän ymmärtää teoksen alkuperäismateriaalin hienouden ja sen tapaan panostaa energiallaan näyttelemisessään siihen, että tekee hahmostaan normaalin. Tätä vasten on  siis helppo peilata hänen kohtalonsa mielettömyyttä. Jos kumpa kaikki näyttelijäsuoritukset olisivat yhtä elegantteja. Woodley on näyttelijänä hienointa laatua, sillä hän loistavasti tietoinen omasta kehostaan ja kasvoistaan ja täten hallitsee näyttelemistään. Hän ei vain heitä aineksia kasaan ja toivo parasta. Ei, hän on kuin viiden tähden mestari, joka asettelee jokaisen yksityiskohdan paikalleen, kuin hänen henkensä riippuisi siitä. Näyttelijänä hän on vahva, varma, tarkka, luova ja erittäin taitava jopa siihen pisteeseen asti, että minulla ei riitä taitoa kuvaamaan hänen taitoa.

Laura Dern on upeanpana kuin olen häntä nähnyt. Hän herättää hahmonsa henkiin ja saa siihen vahvaa, luontaista energiaa. Häneen on helppo samaistua ja hänen näyttelemistään on helppo lähestyä. Tämän sanottuani voin kuitenkin todeta, että olisi kuka tahansa sivuosaesittäjistä kuinka syvällisiä tahansa, ei heillä ole mitään mahdollisuutta erottua edukseen, kun Woodley tähdittää pääosassa. Ja näin tapahtuukin.

Elokuvan alkuosa saattaa tuntua vähän rajulta katseltavalta, mutta se juuri tekee tästä kokonaisuudesta mestariteoksen. Nimittäin sen arkailemattoman pelkistetty ote, mahdollistaa sen, että elokuva käsittelee niin voimakkaita tunteita, että olisi melkein mahdotonta sen olla muuttumatta yliampuvaksi - toisin sanoen Tähtiin kirjoitettu virhe saavuttaa mahdottoman. Toki siinä on elokuvallisia elementtejä, mutta ne toimivat sen puolesta ei sitä vastaan. Ja mitä voin sanoa? Elokuvan dialogi on päätähuimaavaa ja siitä lähinnä kiitos nerokkaalle John Greenille.







The Normal Heart (The Normal Heart)

Aina välillä tulee vastaan niin tärkeitä tarinoita, että ne ovat luotu julistettaviksi. 

Yhdysvaltain homoyhteisöä kohtasi 80-luvulla uudenlainen epidemia, myöhemmin HI-virukseksi paljastunut "rutto" oli tuhoisa tauti tappaen tuhansia ilman, että valtavirta halusi edes myöntää tartunnan olemassaoloa. The Normal Heart sijoittuu tähän ajan jaksoon, jolloin rohkeat naiset ja miehet kamppailivat saadakseen taudille oikeanlaista huomiota, pelastakseen itsensä ja toisensa varmalta kuolemalta. Käsittääkseni Larry Kramer kirjoitti alkuperäisen näytelmän The Normal Heart perustuen omiin kokemuksiinsa Gay Men's Health Crisis-järjestön perustamisesta. Teos ei kuitenkaan ole täysin omaelämäkerrallinen. Kramer on Oscar-ehdokkuuden ansainnut (Women in Love (1969)) käsikirjoittaja sekä ollut ehdolla myös Pulitser-palkintoon. Näytelmä, johon tämä tv-elokuva perustuu ilmestyi jo vuonna 1986.
     Koska tämä draama perustuu teatterinäytelmään, ovat kohtaukset hieman yliampuvia, ylidramaattisia ja liian teatraalisia ja elokuvan rytmi muistuttaa täysin teatteriesitystä. Tämä ehkä ottaa joistakin kohtauksista tietyn terän pois, kun olemme jo nähneet jokaisen hahmon pitävän oman huutoesityksensä, useita kertoja. Siitä huolimatta kyseessä oli ehkä elämäni nopeimmat ja vaikuttavimmat kaksi tuntia. Ehkä kyse on siitä, että tämä on tv-elokuva, jossa elokuvantekijöille mahdollistuu paljon suuremmat vapaudet saada katsojasta irti jokainen mahdollinen tunne, sen sijaan, että täytyisi keskittyä elokuvan arkin rakentamiseen tai elokuvastudion miellyttämiseen. Mutta loppujen lopuksi tämän tv-draaman vahvin puoli on sen viesti. Ketään ei voi olla niin kylmäsydämminen tai kyyninen että pystyisi kääntämään selkänsä tämän luokan julistukselle. Näiden ihmisten kohtelu tuolloin, 80-luvulla, AIDS-epidemian riehuessa on sydäntä riipaisevaa. Miten ihmiset pystyivät vain kääntämään katseensa ja olemaan auttamatta?

"näin upeaa näyttelijäkaartia saa etsiä"

     Yhteenvetona, The Normal Heart on rytmiltään yliteatraalinen, mutta sen taiteellisesti toteutettu rakenne on koskettava ja vaikuttava, puhumattakaan sen aiheesta. Tällöin tietenkin on myös näytteljöillä elämänsä tilaisuus päästä tulkitemaan koko skaala tunnetta. Tähän jokainen The Normal Heartin näyttelijä kykeenkin. Jokaisella hahmolla on tilaisuus päästä esiin ja kukaan ei jää juuri toissijaiseksi hahmoksi. Elokuva on roolitettu täydellisesti ja näin upeaa näyttelijäkaartia saa etsiä. Kaikki näyttelevät toistaan paremmin.
     Mark Ruffalo en elokuvan päähenkilö, Ned Weeks, etäisesti Larry Krameriin perustuva hahmo, joka on näytelmäkirjailija. Hän perustaa Gay Men's Healt Crisis-järjestön ja on sen vimmaisin puolesta puhuja. Lopulta hänen kamppailunsa käy niin rankaksi, että se käy haitaksi järjestölle. On tiedettävä milloin huutaa ja milloin puhua hiljaa, aina ei voi huutaa ja siihen Ned sortuu. Hän on epätoivoinen, koska haluaa nähdä tilanteen paranevan ja ihmiset kääntävät hänelle selkänsä. Ruffalon näytteleminen on sulavaa. Hän on ehdottomasti yksi parhaita miesnäyttelijöitä tällä hetkellä Hollywoodissa. Etenkin elokuvan alku, jossa hän tulkitsee hahmon luonnetta on äärettömän syvällistä tulkitsemista. Loppupuolella, hän joutuu todella varomaan itsensä kanssa, jotta ei sorru ylidramaattisuuteen, mutta loppujen lopuksi selviää tästä vaikeasta roolista kunnialla.
     Julia Roberts on ehkä elokuvan häikäisevin näyttelijä, sillä hänellä on harvinainen kyky tehdä syvällistä tulkintaa elokuvarooleissaa siten, että kukaan muu ei siihen pysty. Hän osaa olla yhtäaikaa vaikuttava, palava ja syvällinen ja aito. Hän ei varmaan edes pystyisi teatraalisuuteen, sillä hänen työnsä on niin monitahoisen sulavaa, että hän ei tulkitse vain yhtä mielialaa, vaan hahmoa. Hänen näyttelemä lääkäri Emma Brookner, on yksi anoita sairautta tutkivia lääkäreitä. Hän on itse sairastanut polion ja siksi pyörätuolissa. Robertsin eläväinen tulkinta hahmon olemuksesta on syvällistä näyttelemistä.
     Taylor Kitsch on nerokas. Hän on täydellisen dramaattisen näyttelijän ruumiillistuma. Hän saa roolihenkilöönsä niin laajan kattauksen tunnetta, hän tekee siitä kolmiuloitteisen ja aidon. Hän on Ned Weeksin ystävä ja Gay Men's Health Crisis-järjestön perustajajäseniä ja sen presidentti. Kitsch on ennakkoluuloton, peloton, avoin ja jatkuvasti ajan tasalla. Hän on valpas näyttelijä ja hänestä huokuu aitoa omistautumista. Ainoa asia, mikä ehkä estää hänen hahmoonsa uskomista, on että hän on kuin suora kopio Skyfallin Javier Bardemin esittämästä Raoul Silvasta.
     Jim Parsons on myös tulessa. Hän on häikäisevä näytteljä, joka ei pelkää tehdä hahmoja henkilökohtaisesti. Hän heittää itsensä likoon sataprosenttisesti ja siten lopputuloksesta tulee virheetön. Enemmän kuin virheetön, sillä Parsons ei tyydy näyttelemään vuorosanoja, vaan hioo roolihahmosta aitoa, syvällistä henkilöä, joka odottaa hänen tulkintaa herätäkseen eloon. Matt Bomer on omistautunut rooliinsa Nedin rakastajana, sillä hänen fyysinen muodonmuuton on ajatuksia herättävä, jos ei muuta. Mutta hän onnistuu vastaamaan emotionaalisesti tähän fyysiseen näyttelemiseensä koko rahalla, sillä hänen hahmonsa on koskettava, tunteisiin vetoava ja inhimillinen. Olin myös positiivisesti yllättynyt kun näin House of Cardsissa itsensä läpi lyöneen Corey Stollin hänelle sopivassa roolissa. Hän on lahjakas näyttelijä, joka on ennakkoluuloton, hyvin heittäytyvä ja läsnä.
     The Normal Heart on yksi moniulotteisimpia, vaikuttavimpia, koskettavimpia ja parhaiten näyteltyjä tv-elokuvia, joita olen nähnyt. Tämä on elokuva, joka on katsomisen arvoinen.