Arvostelu: The Florida Project

Moonee (Brooklynn Prince) on kuusivuotias. Hän elää Disneyworldin aitojen laidoille kehittyneessä motelliyhteisössä, jossa hänen nuori äitinsä yrittää raapia kokoon aina seuraavan viikon vuokraa, milloin kerjäämällä, milloin muilla keinoin. Nuorelle Mooneelle maailma on kuitenkin loputonta seikkailua, vailla rajoja ja sääntöjä. Willem Dafoe näyttelee motellin hoitajaa.

The Florida Project on Sean Bakerin ylistetty indieohjaus. Hän murtautui kansainväliseen kuuluisuuteen elokuvallaan Tangerine (2015), joka oli kuvattu pelkästään iPhone-puhelimia käyttäen. Myös The Florida Projectissa käytetään yhdessä kohtauksessa älypuhelinta todella voimakkaan vaikutuksen aikaansaamiseksi.

Sean Baker on visionäärinen ohjaaja, joka onnistuu kokoamaan maagisen valtakunnan maagisen valtakunnan ulkopuolelle. The Florida Projectin värit ovat kirkkaat, kuva selkeä ja kameratyö henkevää.

Mutta elokuva ei ole pelkkää ulkokuorta. Baker käyttää visuaalista otettaan kertoakseen jotain syvällistä ihmisluonteesta ja ihmisen rakentamasta maailmasta. Keskittymällä kuvaamaan tätä huono-osaista, köyhää yhteisöä Disney Worldin varjossa, Baker yrittää sanoa katsojalle, että optimismilla on osaa myös vaikeuksien maailmassa ja kuka tahansa meistä pystyy valitsemaan mielikuvituksellisen katsantakannan omaan elämäämme.

Elokuva myös kritisoi rankasti sitä kapitalistista yhteiskuntaa, joka synnyttä niin paljon vaurautta yhteen paikkaan ja niin paljon varattomuutta aivan vaurauden kylkeen. Rinnastamalla köyhän yhteisön todellisuuden Disney Worldin runsauden ja ylitsepursuavuuden kanssa, Baker nappaa kiinni jostain meitä perusteellisesti määrittävästä tekijästä. Nimittäin siitä, että elämme tosiaan tällä pienellä pallolla toistemme kanssa. Se, että joku toinen kärsii, on aina jonkun toisen syy. ¨

Viimeisen silauksen jo nyt täydelliseltä vaikuttava elokuva olisi saanut napakammasta ohjauksesta. Olisin kaivannut hieman enemmän täsmällisyyttä tiettyihin kohtauksiin ja ehkä hieman enemmän näkemystä viestin syvällisyyden hahmottamiseksi. Nyt elokuva jää vähän liian laineilevaksi ja merkitys pitää jossain määrin kaivaa liian suurella työllä elokuvasta - sen sijaan, että se tulkittaisiin meille paljon voimakkaammin. Mutta erittäin kauniisti luotu elokuvakokemus siitä huolimatta.

The Florida Project on maaginen elokuvakokemus, joka juhlistaa arkista mielikuvitusta. Kuinka tavallisimmista asioista tulee kauniita, kun niitä katsotaan lapsen viattomien silmien läpi. Tätä edesauttaa Brooklynn Princen tulinen roolisuoritus, joka omistaa kaikki elokuvan kohtaukset sekä upea kuvaus, joka herättää hääppöisemmätkin olosuhteet taianomaisesti eloon.

Willem Dafoe sai osastaan täysin ansaitusti Oscar-ehdokkuuden. Olen ollut todella otettu, että tänä vuonna suuri osa palkintokehuja saaneista roolisuorituksista on ollut nimenomaan vähäeleisiä ja hillittyjä, sisäistä maailmaa tulkitsevia, humaaneja töitä. Dafoe näistä ehdottomasti kärkikastia. Hän nappaa kiinni hahmonsa hiljaisesta ja pragmaattisesta lämmöstä ja käyttää sitä vahvistaakseen elokuvan viestiä. Loppupeleissä ihmiselle nimittäin riittää usein, että joku toinen vain pitää huolta tästä. Ei moralisoi, ei kritisoi - ei edes yritä pelastaa.

 ...=)

The Grand Budapest Hotel (The Grand Budapest Hotel)

Ilmeisesti ohjaaja Wes Andersonin ensimmäinen ajatus päähenkilön, M. Gustaven rooliin olisi ollut Johnny Depp. Oudolla tapaa Gustaven olemus henkii Deppimäistä luonteenomaisuutta. Valitettavasti Gustaven rooliin päätynyt Ralph Fiennes yltää näihin hetkiin vain satunnaisesti.

The Grand Budapest Hotel kertoo nimensämukaisesti hotellista, tarkalleen sanottuna sen vastaanottovirkailijasta (M. Gustave) ja hänen luotettavasta aulapojasta, Zerosta.The Grand Budapest sijaitsee kuvitteellisessa Zubrowkan valtiossa, Euroopassa. Gustave on hotellivirkailijoista kuuluisin ja epäilemättä etevin. Monet tulevat Grand Budapestiin vain hänen takiaan. Yksi Gustaven vakiasiakkaista, Madame D kuolee ja tämä avaa purkillisen käärmeitä; tuo paikalle rahanahneet perilliset, syyllistä etsivät poliisit ja kaikkien huomio tuntuu olevan Gustavessa.

Vaikuttavampaa näyttelijäkaartia saa hakea. Oscar-voittajat Tilda Swinton, F. Murray Abraham, Adrien Brody ja Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Jason Schwartzman, Tom Wilkinson ja Owen Wilson kaikki saavat repliikin tai pari. Silti tämä kokonaisuus ei romahda. Usein näin monen näyttelijän kokoonpanot tuntuvat väkinäisiltä, kuin elokuva olisi yritetty lykätä täyteen suuria nimiä, jotta se myisi paremmin ja kaikille yritetty saada yhtä paljon ruutuaikaa. Andersonia ei selvästikään voisi kiinnostaa vähempää kehtaako hän antaa esimerkiksi Bill Murraylle vain jotain minuutin mittaista roolia. Ja tämä on yksi niistä lukuisista piirteistä, mikä tekee Andersonista ja The Grand Budapest Hotelista toimivan.

Tarkkuus ykistyiskohtaan on suurin vahvuus. Lavasteet, puvustus, maskeeraus ovat jostain taivaallisesta. Kuvaus, editointi, musiikki ovat myös vahvoja elementtejä, jotka luovat illuusiota tästä omalaatuisen hurmaavasta maailmasta ja hotellista. Teos on sävytetty hienovaraisella huumorilla ja ironialla. (Hienona esimerkkinä muun muassa tankkausasema, jonka nimi on Fuelitz, viitateen englanninkieliseen sanaan "fuel" joka polttoaine ja "itz" -tietenkin slaavilaiseen kieliperinteeseen.) Zubrowkan kuvitteellisen valtion voisi hyvin sijoittaa jonnekin Unkarin ja Romaninan välimaastoon. Kaiken tämän lisäksi käsikirjoitus on viimeista vuorosanaa myöten hiotun täydellinen. Juonta on helppo seurata, mutta sen lisäksi se jättää katsojan arvailemaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Elokuva toisin sanoen vetää sisäänsä. Ralph Fiennes sanoi jossain haastettelussa, että Anderson ei halunnut pilkkuakaan muutettavan käsikirjoituksestaan ja miksi pitäisi, kun on näin hyvä ohjaaja/käsikirjoittaja ohjaksissa on kaikkien muiden työ varmasti kuin ruusuilla tanssimista.

Paitsi ettei ole. Esimerkiksi Ralph Fiennes, jolla on varsin vakava ja totinen olemus on täysin irraallaan oleva palanen tässä muuten niin valloillaan olevassa komediassa. Ymmärrän kyllä, että Gustaven hahmo, elokuvan päähenkilönä, on se ironinen ja hienovarainen huumorintuoja, mutta kaikki tämä toimii käsikirjoituksen ansiosta, ei Fiennesin. Esimerkiksi juuri Depp, olisi voinut saada herkullisista vuorosanoista niin paljon enemmän irti. Toiseksi päähenkilöksi voisi nimittää Gustaven apuria, aulapoikaa, Zeroa, jota esittää varsin kokenematon Tony Revolori.

Mikä tärkeintä, The Grand Budapest Hotel on kaukana tylsästä elokuvasta. Se ei sorru yhteekään kliseeseen, se on herkullinen puhtaalta nerokkuudeltaan ja tarkkuudeltaan. Tämä maailma on lumoava ja en voi lakata kehumasta sitä. Ansaitusti se voitti neljä Oscaria, kaikki teknisiltä suorituksiltaan. Esteettinen ja ehdottomasti yksi vuoden parhaita elokuvia (ja inhoan sanoa "vuoden parhaita", mutta sanon sen silti). Minusta parhainta Chaplinin elokuvissa ovat toimintakohtaukset. Siihen aikaan elokuvatekniikka ei ollut vielä niin kehittynyttä, kuin se on nykyään. Joten kun Chaplin esimerkiksi juoksee kattojen päällä elokuvassaan The Kid, näyttää kuin kuvakatkeasi ja alkaisi uudelleen ja tämä tapahtuu satoja kertoja peräkkäin lyhyessä kohtauksessa. Se luon efektin, kui katsoja katsoisi valokuvia, liikkuvia kuvia. The Grand Budapestin kuvaus-editointi-otteessa oli jotain samaa ja tietenkin sitä oli ilo katsoa. Liekö Anderson myös Chaplinin fani, en tiedä, mutta se toi kokonaan uuden näkökohdan elokuvaan, näin viimeisellä nuotilla ylistäen.

Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars)

Tämä Hazelin ja Gusin rakkaustarina saattaa hyvinkin olla vuosituhannen koskettavin elokuva.

Jotain taianomaista tapahtuu, kun katsoo elokuvia kunnolla. Jotain taianomaista tapahtuu, kun katsoo elokuvia elokuvateatterista. Valot himmenevät, valkokangas laajenee, sinusta tulee yhtä salin kanssa ja hetkeksi olet irrallaan maailmasta - elät elokuvaa. Erityisesti elokuvakokemus on avartavaa, kun pätkä, jota olet katsomassa on yhtä hyvä kuin Tähtiin kirjoitettu virhe.

Hazel Grace Lancaster (Shailene Woodley) on teini-ikäinen tyttö, joka sairastaa syöpää. Tukiryhmässä hän tapaa syövästä selviytyneen Augustus Watersin (Ansel Elgort) ja he löytävät heti saman yhteyden. Niille, jotka eivät ole elokuvaa nähneet, saattaa tämä juoniseloste lyhyydessään olla aika mitään sanomaton, mutta ne, jotka ovat nähneet Tähtiin kirjoitetun virheen (,tai lukeneet kirjan) tietävät, että tarinan keksijä John Green on puhdas nero. Karttaessaan pois tyypillisyydestä, hän saavuttaa syvällisyyden, aitouden ja puhtaan tunteen. Tähtiin kirjoitettu virhe saattaisi olla vain yksi nyyhkyleffa monien joukossa, yksi coming-of-age-elokuva lisää, yksi teen-flick tuhansien joukkoon, mutta se tapa, millä tarina on aseteltu saattaa sen ulos kaikesta jo nähdystä ja lopputulokseksi jää ainutkertainen elokuvakokemus.

Monet ehkä sanovat, että menevät katsomaan elokuvaa vain sen tarinan sisällön vuoksi ja ehkä tyhmyyksissään tästä syystä karttavat pois Tähtiin kirjoitetun virheen luota. Tämä on virhe. Sillä tässä, sydäntäsärkevässä, uskomattoman realistisessa ja vaikuttavassa tarinassa, jos missä on syy todistaa se. Nimittäin sellaiset yksityiskohdat, kuten Hazelin omalaatuisuus, Hazelin ja Gusin rakkauden hitaasti syttyminen, kuolemaan aidosti ja pelottomasti suhtautuminen tekevät tarinasta niin hyvän. Mitä tarkoitan, että elokuva ei ole vain julistus optimistisuudesta. Se ei ole vain surullinen tarina syövästä. Se on niin paljon enemmän, sillä elokuvantekijöiden ja John Greenin älykäs päätös käsitellä nämä aiheet perinpohjaisesti pelastaa elokuvan jokapäiväisyydeltä. Tarina ei ole kuorrutettu. Tämän Hazel toteaa itsekin. Tämä on tarina tytöstä, joka ei ole kuin suoraan Voguen kansikuvasta ja pojasta, joka ei pidä koripallosta. Tämä on niin realistista, kuin elokuva saakin olla. Tämä ei ole tarina hullusta rakkaudesta ensi silmäyksellä. Tämä ei ole tarina sankaruudesta tai vaikeuksien voittamisesta. Ja siksi Tähtiin kirjoitettu virhe on elokuvana lähes täydellinen. Sopii kaikille ikäluokille ja kenelle tahansa.

Itkin kuin pieni vauva. Oli etenkin hienoa huomata koko elokuvayleisön muidenkin itkevän. Nyyhkytyksiä kuului sieltä täältä. Tiedän, että moni ei välitä tämänkaltaisesta itkupuhdistuksesta, mutta ei se haittaa. Ja nille, jotka tätä hakevat, en voi kuin suositella ja todellakin käskemään ottaa nessut mukaan. Minä itse, joka en yleensä itke kesken elokuvan, itkin useita kertoja pitkin elokuvan kulkua. Hazel ja Gus ovat niin samaistuttavia. He ovat ihmisiä kaikessa hyvässä. Ja siksi katsoja eläytyy niin vahvasti heidän koettelemuksiin. Se todella on epäreilua(, mitä heille tapahtuu). Joku saattaisi jopa kyseenalaistaa elokuvan laadun. Onko syöpä vain sitä varten, että terveet voi mennä elokuviin pariksi tunniksi ja raiskata oikeasti sairaat, vain tunteakseen olevansa elossa vähäksi aikaa? Mutta tämä elokuva ei ole, kuten sanottu, tarina keskeytyneestä rakkaudesta. Itse näen sen pikemminkin olevan universaali julistus elämästä ja kuolemasta, sen yksinkertaisuudesta monimutkaisuudessaan. Tämä tulee etenkin ilmi näiden nuorten suhtautumisesta kuolemaan. Kuinka terve ja ymmärrettävä se on. Kukaan ei pidä mitään puolustuspuheita minkään puolesta, vaan yksinkertaisesti he tuntevat asioita, he elävät. Tämä tulee ilmi siitä, että he pitävät esihautajaiset. Hieno kohtaus, yksi elokuvan surullisimpia, mutta samalla niin taidokas. Green on niin viisas, kun ymmärtää keskittää tarinan huomion elämän ja kuoleman suhteeseen. Määrään, laatuun, aikaan, unohdukseen, muistoihin, jopa rakkauteen. Tämä estää sen, että tarina ottaisi käänteekseen, sen, että jokin olisi kliseistä tai ennalta-arvattavaa tai imelää. Tämä on aitoa.

Ihmettelin, miksi minulla oli vaikeuksia alunperin samaistua Shailene Woodleyn näyttelemiseen, mutta sitten ymmärsin, kun elokuva alkoi saavuttaa kliimaksiaan, että Woodley on melkein jopa liian lahjakas näyttelemään rooliaan. Hän on siis todella hyvä! Hän keskittyy tekemään roolihenkilöstään mahdollisimman tavallista, jotta saisi sille vakaan, uskottavan pohjan ja tämän päälle hän rakentaa kohtaus kohtaukselta mestariluokkaisella tyylillä, syvällisen, moniulotteisen rakenteen, jotta hahmosta tulisi äärettömän aito. Ja tässä hän onnistuu. Jokainen ele, jokainen sana, jokainen katse on kuin suoraan oppikirjasta. Ainoana erona, että näin hyvää näyttelemistä ei voi opettaa. Hän ymmärtää teoksen alkuperäismateriaalin hienouden ja sen tapaan panostaa energiallaan näyttelemisessään siihen, että tekee hahmostaan normaalin. Tätä vasten on  siis helppo peilata hänen kohtalonsa mielettömyyttä. Jos kumpa kaikki näyttelijäsuoritukset olisivat yhtä elegantteja. Woodley on näyttelijänä hienointa laatua, sillä hän loistavasti tietoinen omasta kehostaan ja kasvoistaan ja täten hallitsee näyttelemistään. Hän ei vain heitä aineksia kasaan ja toivo parasta. Ei, hän on kuin viiden tähden mestari, joka asettelee jokaisen yksityiskohdan paikalleen, kuin hänen henkensä riippuisi siitä. Näyttelijänä hän on vahva, varma, tarkka, luova ja erittäin taitava jopa siihen pisteeseen asti, että minulla ei riitä taitoa kuvaamaan hänen taitoa.

Laura Dern on upeanpana kuin olen häntä nähnyt. Hän herättää hahmonsa henkiin ja saa siihen vahvaa, luontaista energiaa. Häneen on helppo samaistua ja hänen näyttelemistään on helppo lähestyä. Tämän sanottuani voin kuitenkin todeta, että olisi kuka tahansa sivuosaesittäjistä kuinka syvällisiä tahansa, ei heillä ole mitään mahdollisuutta erottua edukseen, kun Woodley tähdittää pääosassa. Ja näin tapahtuukin.

Elokuvan alkuosa saattaa tuntua vähän rajulta katseltavalta, mutta se juuri tekee tästä kokonaisuudesta mestariteoksen. Nimittäin sen arkailemattoman pelkistetty ote, mahdollistaa sen, että elokuva käsittelee niin voimakkaita tunteita, että olisi melkein mahdotonta sen olla muuttumatta yliampuvaksi - toisin sanoen Tähtiin kirjoitettu virhe saavuttaa mahdottoman. Toki siinä on elokuvallisia elementtejä, mutta ne toimivat sen puolesta ei sitä vastaan. Ja mitä voin sanoa? Elokuvan dialogi on päätähuimaavaa ja siitä lähinnä kiitos nerokkaalle John Greenille.

Tulikärpäsiä puutarhassa (Fireflies in the Garden)

Tulikärpäsiä puutarhassa on juuri miltä se kuulostaa - hieman lattea, liikaa yrittävä, ohiampuva draama.

Dennis Leen käsikirjoittama ja ohjaama draama valmistui vuonna 2008 tähtinään Julia Roberts, Willem Dafoe, Ryan Reynolds, Hayden Panettiere, Emily Watson ja Ioan Gruffudd. Tarina kertoo Taylorien perheestä - isä, Charles (Willem Dafoe) on poikaansa Michaelia (Ryan Reynolds) dominoiva kirjailija ja opettaja, jonka vaimo Lisa (Julia Roberts) on puolestaan rakastava äiti, jolla on kuitenkin suhde miehensä kollegan Addison Wesleyn (Ioan Gruffudd) kanssa. 

Kertomatta yhtää mistään, onnistuu tarina silti jättämään aukkoja, sillä takaumien kautta opimme, että vaikka ne julmuudet, joilla Charles poikaansa kidutti, loppuivat jossain vaiheessa. Välit paranivat ja isä lupasi yrittää saada paremman suhteen poikaansa. Sitten kun hyppäämme vuosikymmeniä tulevaisuuteen, on jostain syystä isän ja pojan välit huonot. Tähän katsoja löytää syyn siitä, että Charles oli huono isä pojalleen varhaisessa lapsuudessa - tämän takaumat todistavat, mutta kun elokuva etenee, todistaa takaumat myös sen, että heidän välit korjautuivat. Tämä on ison luokan kämmi Dennis Leen käsikirjoituksessa.

Toisaalta, on vain sopivaa, että juonesta löytyy näin iso aukko, sillä se ei laske elokuvan tasoa yhtään. Muutenkin täysin lattea ja tunnelmaton - suoraan sanottuna tylsä draama onnistuu kertomaan paljon, kertomatta yhtään mistään. Meille ei jää elokuvan lopussa yhtään enemmän käteen, kuin mitä alussa. Emme onnistu saamaan yhtään syvällistä hetkeä, aina niin melodramaattisesta juonesta huolimatta. Ja ne hetket, joissa olisi mahdollista kehittyä joksikin dramaattisemmaksi, sortuu kuvaus kliseiseksi, käsikirjoituksen ja näyttelemisen lisäksi. Elokuvan tunnusmusiikki on kyllä harvinaisen hyvä. Häviämättömän kaunis pianoriffi jää soimaan korviisi ja saa sinut iskoistumaan elokuvan tunnelmaan. En kuitenkaan pidä tunnelmasta, sillä se on pilattu ylisiirappisella maneerilla - sadepisaroiden kuvaamisella, johon kuvaus kerta kerran jälkeen leikkasi - kuten todettu, yritystä on aivan liikaa.

Roolitus elokuvassa on täysin pielessä. On vaikea keskittyä elokuvaan, kun täytyy miettiä, kuka on kuka. Menneisyyden näyttelijät ovat täysin erinäköisiä tulevaisuuden vastinpariensa kanssa, lukuun ottamatta niitä näyttelijöitä, jotka jostain syystä ovat samat, kuin nykyisyyden kohtauksissa. Eli siis osa näyttelijöistä näyttelee itseään nuorena ja vanhana (maskeerattuna), mutta osa on korvattu nykyisyyden kohtauksissa toisilla näyttelijöillä. Miksi, sitä en tiedä. 

Esimerkiksi Emily Watson ei näytä pätkääkään Hayden Panettierelta. Sen kuitenkin sanottuani, Hayden Panettiere on upea. Hän tuo elokuvaan paljon syvyyttä, valoa ja nostaa sen tasoa hieman. Hän hallitsee roolinsa ja erityisesti kohtaus, jossa hän yrittää saada selville, miksi Michael ei pysty syömään hänelle tarjottua ruokaa, on upea taidonnäyte, tältä sympaattiselta, älykkäältä näyttelijältä. Willem Dafoe ei paljon roolissaan pysty. Hän menee toisesta ääritunteesta toiseen ja on ontto. Hän ei pysty tulkitsemaan syvällisiä tunteita juuri ollenkaan ja keskittyy turhanpäiväisiin, ilmiselviin ja stereotyyppisiin eleisiin. Ryan Reynolds on korkeintaan keskinkertainen näyttelijä ja Emily Watson keskittyy niin paljon olemaan vakava, että hän melkein unohtaa näytellä aitoutta.

Tulikärpäsiä puutarhassa on yltiötunnelmainen, mitäänsanomaton draamaelokuva, joka ei onnistu juuri missään. Näyttelijät on väärin roolitettu, juoni turhanpäiväinen ja lopputulos on lattea.