Movie Monday #16 - Ideologiaa

<<edellinen<<               >>seuraava>>

"Onko sinulla olemassa jokin elokuva, dokumentaarinen tai fiktiivinen, joka muuttanut ajatus- tai toimintatapojasi? Tai jopa koko maailmankatsomustasi? Kyseessä voi olla ekologisuuteen, ihmisen toimintaan tai maailman epäreiluuteen liittyvä filkka. Se on voinut saada sinut jättämään lihansyönnin, boikotoimaan jotain tai ihan vain avartanut ajatuksiasi uusiin sfääreihin. Kyseessä ei tietenkään tarvitse olla mitään niin rajua kuin mitä kuva antaa ymmärtää, vaan pienetkin asiat voivat olla tärkeitä."

Yksi elokuva: Her (2013)

Se muutti täysin maailmankatsomukseni. Sitä ennen en oikein tiennyt mihin uskoa. En ajatellut, että jumalaa olisi olemassa, ainakaan länsimaisen kristillisen uskon tavalla. Että häntä kohtaan pitäisi rukoilla ja pyytää syntejä anteeksi sun muuta hörhöyttä. Mutta sitten taas minulla on aina ollut tunne, että emme me täällä yksin ole. Jotain meitä suurempaa universumissa liikkuu. Her avasi mieleni ovet suurempaan kuvaan, niin sanotusti. Ymmärsin ykseyden käsitteen ja minä todella uskon, että jokainen atomi tässä maailmassa, maailmankaikkeudessa, ovat oikeasti samaa voimaa. Ja kuinka vapauttava tämä ajatus on. Kun yksilöllisyys katoaa, meistä tulee yhtä ja millään ei ole mitään väliä ja samalla kaikella on merkitys. Kun kuolemme, emme katoa, vaan ikään kuin synnymme eloon, saavutamme korkeamman tietoisuuden tason ja pystymme hyväksymään sen, että olemme yksi. Elokuva käytännössä katsoen poisti täysin kuolemanpelkoni, jota olin siihen asti kokenut. Elokuvan kautta innostuin opiskelemaan lisää filosofiaa ja uskon, että se on tuonut myös tietyn rauhan sielulleni.

Kertoo myös jotain taas elokuvien voimasta.

Big Game (Big Game)

Suomalaiset tunnetusti rakastavat sitä, kun meidät mainitaan maailmalla. Renny Harlin on noussut oikein suomalaisten ylpeydenaiheeksi, vaikka hänellä ei ole ollut menestynyttä elokuvaa sitten 90-luvun ja silloinkin hänellä alkoi niitä floppeja olla. Joten luonnollisesti kun suomalainen ohjaaja Jalmari Helander sai ohjattavakseen ja Onni Tommila sai vastanäyttelijäkseen oikein Samuel L. Jacksonin, toitotettiin sitä sitten joka tuutissa.

Täytyy kyllä myöntää, että on aika hemmetin siistiä, että Onni Tommila on saanut nimensä samaan elokuvajulisteeseen Jacksonin kanssa ja siis toisen pääroolin. Jos minä olisi Tommilan ikäinen nuori mies, olisin kateudesta vihreä.

Eipä tätä elokuvaa siis juuri voi ohittaa, kun tulee tilaisuus se nähdä. Se kertoo nuoresta suomalaisesta pojasta, Oskarista (Tommila), joka on suorittamassa jonkinlaista miehuusriittiä, menemällä yhdeksi yöksi metsään ja metsästämään riistaa. Samaan aikaan Yhdysvaltain presidentti Samuel L. Jacksonin kone räjähtää Suomen yllä ja vain Oskari voi hänet pelastaa.

Elokuvan pituus on juuri täydellinen (noin puolitoistatuntia). Nykyinen trendi toimintaelokuvissa (lue: Fast & Furious -elokuvissa) on tehdä kaikesta niin yliampuvaa ja niin vaarallista ja niin räjähtävää, että jossain vaiheessa siihen jatkuvaan kliimaksiuteen oikein turtuu. Big Game on tätä vastoin täydellisesti rakennettu. Siinä on alku ja keskikohta ja niin edespäin ja asiat kohdentuvat kohti kliimaksia, joka on tietenkin räjähtävä ja hulppea, mutta siinä vaiheessa sitä on ehditty odottamaan, jolloin se ei käy rasittamaan katsojaa liikaa.

Tämän kuitenkin sanottuani, on todettava, että uskottavuus on tästäkin toimintapläjäyksestä aika kaukana. Toisaalta tuntuu myös siltä, että näitä kliseitä on tarkoituksella haeuttukin. Kohtaukset ovat NIIIN epäuskottavia, että ne toimivat huumorina. Tätä edesauttaa taustalla jyskyttävä fanfaarimusiikki joka. ikisessä. kohtauksessa. Eli toisinsanoen sellaista seikkailu-, toiminta-, huumoripläjäystä kaikkinen erikoistehosteineen ja läpänheittoineen. Tätä vielä eritoten koristaa kohtauksien tietty imelyys ja kornius, joka taas tuntuu oikein haetulta. Elokuva pakostakin pistää pienen virneen itse kunkin suupieliin, kun Tommilan esittämä Oskari tokaisee mitä kammottavimmalla suomalaisella aksentilla Yhdysvaltain presidenttille todistamaan henkilöllisyytensä: "pruuvit!"

Ja onhan se tietty suomalaisena ihan erilaista katsoa tätä elokuvaa kuin sitä olisi mistä tahansa muusta maasta. Tietyt sisäpiirinvitsit toistuvat elokuvassa, jotka eivät takuuvarmana aukea esimerkiksi amerikkalaisille. En usko, että elokuva nousee miksikään hitiksi rapakon toisella puolella, vaan tulee ehkä enemmän säilymään suomalaisessa kulttuurissa, hauskana, ehkä valitettavasti kertaluonteisena kokeiluna, että mitä sitä suomalaisvoimin saataisiin aikaan tyyliin a la America. ... vaikka niitä vuoria saa täältä Suomesta kyllä sitten ihan etsiä, jos niitä halajaa (elokuva kuvattiin Saksassa...)

I ♥ Huckabees (I ♥ Huckabees)

"We're not in infinity; we're in the suburbs"

David O. Russell on ohjannut muutaman loistavan elokuvan. Parhaimpina ovat Unelmien pelikirja, American Hustle ja The Fighter. I Heart Huckabees vain vahvistaa käsitystäni, että tämä mies on omalla työllään edistänyt elokuvantekoa monella sadalla vuodella. Ne syvyydet joihin hän ohjaa elokuviaan ovat jotain, mitä ei edes muiden tämänpäivän elokuvantekijöiden  ansioluetteloista löydy. Hänen hahmonsa ovat moniulotteisia, hän käsittelee teemoja kokonaisvaltaisesti ja luo elokuvan, joka kertoo jotain jostain.

I Heart Huckabeesilla on unelmien näyttelijäkaarti. Dustin Hoffman, Lily Tomlin, Mark Wahlberg, Richard Jenkins ja Jude Law (lisäksi Naomi Watts, Jason Schwartzman ja Isabelle Huppert - heistä en liiemmin henkilökohtaisesti välitä). Elokuva kertoo Schwartzmanin esittämästä Albertista, joka kamppailee eksistentiaalisten ongelmien kanssa ja palkkaa avukseen niin sanotut eksistentiaaliset etsivät, Lily Tomlinin ja Dustin Hoffmanin Vivianin ja Bernardin. Albert kuitenkin kyseenalaistaa heidän metodinsa ja kokeilee myös toisen leirikunnan/filosofian elämänkouluttajaa, Isabelle Huppertin Caterinea. Mukana seikkailee myös omien ongelmiensa kanssa kamppailevat Mark Wahlbergin, Naomi Wattsin ja Jude Lawin hahmot.

Elokuva on erittäin omalaatuinen, irrationaalinen, ehkä vähän sekavakin. Elokuvalla ei ole oikein selkeää juonta ja monelle, etenkin sellaiselle henkilölle, joka ei edes tiedä, mitä filosofia on, voi olla vähän vaikea ymmärrettävä. Mutta jos jaksaa ajatella asioita vähän pidemmälle, saattaa löytää tästä elokuvasta pienen totuuden jyväsen.

Russell, taas kerran, on luonut elokuvan, joka leikittelee hahmojensa ongelmilla. Mutta hän ei vain leikittele niillä, vaan käsittelee niillä. Lopulta hän on niin älykäs, että pystyy rakentamaan elokuvan sellaisten monimutkaisten asioiden varaan kuten todellisuuden olemassaolo, elämän mielekkyys tai tyhjyyden hyväksyminen. Kuten arvata saattaa, elokuva pyörii myös komediana, koska eihän näin absurdeista teemoista pysty oikein vakavaa draamaa yksinään tekemään.

Kaiken kaikkiaan, elokuva on vaikuttava, hyvin kulkeva, hyvin rakennettu luomus, joka on taas kerran tekijänsä näköinen. Upea näyttelijäkaarti saa haluamaan sellaista joka elokuvaan ja kokemuksena tämä oli ehdottomasti mieluinen, vaikkakin kalpenee vertailussa Russellin muiden elokuvien kanssa. P.S. elokuvalla on kyllä varmaan kaikkien aikojen surkein nimi.