The Perfect Guy (The Perfect Guy)

Tämä oli ensimmäinen elokuva aikoihin, jota katsoessa oli vain ihan pakko hypätä yhden yksittäisen kohtauksen yli. Siinä vaiheessa nimittäin olin jo täynnä, mikä jäänee varmaan oman katseluhistoriani ärsyttävimmän henkilöhahmon kokemukseksi. Etsivä Hansen (Holt McCallany) oli hahmona vain jotain niin järkyttävää katsottavaa.

Pistin tämän elokuvan päälle ja odotin jotain kissa-hiirimäistä jännitysnäytelmää, joka olisi hulppeassa miljöössä tapahtuva viekas ja viekoitteleva. Ei sinne päinkään. Osaset kyllä on: Leah Vaughn (Sanaa Lathan) on kaunis ja menestyvä kolmikymppinen, joka asuu törkeän hienossa Losin lukaalissaan ja makaa samassa vuoteessa täydelliseltä tuntuvan miekkosensa (Morris Chestnut) kanssa. Jopa täysin pinnallinen tekosyy keksitään pariskunnan erottamiseksi, jotta mukaan saadaan kolmas pyörä Michael Ealy, jonka pitäisi sitten paljastua tälläiseksi psykopaatiksi ja alkaisi piinaamaan Leahia. No, kyllä näin käykin. Mutta itse elokuva kertoo jostain ihan muusta.

Michael Ealy jää täysin etäiseksi hahmoksi. Hän vetää kuin joku kumimaski naamallaan eikä hänestä saa kunnon keplottelevaa pahista aikaiseksi millään - mikä jo itsessään vesittää leikin ihan tylsäksi. Mutta sitten elokuva ei tunnu olevan siitä edes kiinnostunut. Eikä Sanaa Lathanin ja Morris Chestnutinkaan suhteesta. Sekin lytätään maton alle niin pian kuin mahdollista - kuin vain varmistuaksemme siitä, että tässä vaiheessa kaikki, mistä katsoja välitti elokuvan alussa, on täysin kuollut ja kuopattu eikä olisi enää mitään syytä katsoa elokuvaa loppuun. Koska mikä elokuva paljastuu olemaan.... onkin tämän päähenkilönaisen Leahin (Lathan) ja tämän Etsivä Hansenin välinen buddycop-elokuva!

Ja vielä ihan kämäisesti toteutettu sellainen. Kuvitellaanpa tilanne, jossa Bridget Jonesin päiväkirja kuvaisikin vain ja ainoastaan sitä, kun neiti tuhertaa päiväkirjaansa. Tai kuvitellaanpa tilanne, jossa James Bond onkin oikeasti vastuullinen ja M:n sekä Q:n ohjeita noudattava agentti. Tai kuvitellaanpa tilanne, jossa Harry Potter onkin vain tavallinen velhopoika, ja Voldermotin käy listimässä päiviltään vain joku aikuinen. Oikeasti!? Kuka tekee tälläisen seksikkään vakoilutrillerin ja käyttää kaiken ajan siihen, että uhri ja joku hiton poliisi käyvät läpi strategioita ja suunnitelmia, miten vältytään pahimmalta vaaralta!? Tylsää!! Ja asiaa tosiaan pahensi se, että Etsivä Hansenin näyttelijällä on vähemmän karismaa kuin aidan tolpalla.

En siis tykännyt. Olisin kaivannut paljon enemmän paljasta ihoa, aitoa vaaran tuntua, hämäytyksiä ja henkilöhahmoja, joiden kohtalosta joku oikeasti piittaisi vähääkään.

...=)

Blade Runner 2049 (Blade Runner 2049)

Pidän deskriptiivisestä kielenkäytöstä. Koulussa tykkäsin aina kirjoittaa esseitä ja kirjoja lukiessani tartun aina kiinni maailman yksityiskohtiin. Elokuva-arvosteluja tykkään antaa vain hyville elokuville, koska se mahdollistaa rikkaamman kielenkäytön. Elokuvien tekemisessä deskriptiivinen tai kuvaileva tyyli koostunee silti vähän erilaisista osista kuin kielenkäytössä. Kuva puhuu itsessään. Usein elokuvat, joissa on vähemmän puhetta tai tekstiä ovatkin niin kuvailevampia. Visuaalinen kerronta on vahvempaa. Sama nyrkkisääntö taitaa kuitenkin päteä niin proosan kuin elokuvallisen viestinnänkin kanssa - mitä yksityiskohtaisempi maailma, sitä viipyilevämpi voi olla ote siihen. Jos maailma humisee tyhjyyttään, on ihan turha käyttää aikaa sen kuvaamiseen. Sääntö, jonka tämän paskan tekeleen tekijät ovat eittämättä unohtaneet.

Lähitulevaisuudessa ollaan (siitä jo ensimmäinen nootti, että en miljoonassa vuodessa usko, että jo parinkymmenen vuoden päästä oltaisiin tälläisessä rotanloukunomaisessa maailmassa - miksei elokuva olisi voinut sijoittua parisataa vuotta tulevaisuuteen?) ja kaikenmaailman sci-fiörvellykset heitetään katsojan naamaan. Ryan Gosling siinä jokaisessa kohtauksessa (jos en väärin muista) taitaa toikkaroida ja pääosaksi väitetty Harrison Ford löydetään pariin viimeiseen sekuntiin mukaan hoopoilemaan.

En ole eläessäni nähnyt yhtä typerää elokuvaa. Myönnän heti alkuun, että en todellakaan ole kohderyhmää. Enkä muistanut nähneeni alkuperäistä Blade Runneria ennen tähän elokuvanäytökseen astumista, mutta muistinpas sittenkin, että olen sellaisenkin läpi joskus kitunut. Eipä siitäkään kyllä hirveän mittavaa muistijälkeä ole.

Villeneuven ohjauksista olen aiemmin pitänyt - varauksella. Hän on juuri ja juuri onnistunut teoksissaan pääsemään kiduttavan tylsän ja viipyilevän viilipyttymäisen otteen toiselle puolelle ja nappaamaan katsojasta kiinni joko mielenkiintoisella juonella (Arrival) tai psykologisesti mielenkiintoisella hahmokuvauksella (Sicario), mutta tämä käsikirjoitus on paperiakin ohuempaa ja siksi hänen tyylinsä puutteet vain korostuvat entisestään. Hän on aivan liian viipyilevä, aivan liian teeskentelevä, aivan liian ohjeista koottu. Häneltä puuttuu ohjauksellinen sielu. Tuntuu kuin hän vain liittäisi yhtä ja yhtä yhteen ja tekisi kahta.

Roger Deakinsin kuvaus oli ihan paskaa. Ja uskokaa minua - minulla oli sitä melkein kolme tuntia aikaa katsoa ja vain sitä. Joka kohtauksessa hän oikein yrittämällä yritti tehdä kuvastaan kuin jotain pyhää Mona Lisaa ja unohti siinä samassa kutsua katsojan mukaan yhden hengen pippaloihinsa. Valaistus teki useista kohtauksista ihan pimeitä, jos ei jo valmiiksi leijuttu jossain hemmetin keijupölyusvassa. Minusta hänen tyylinsä on jotenkin aina sitä paitsi hirveän väkisin tehtyä. Hän ei tunnu aidolta taiteilijalta, vaan yrittää vaan kopioida sellaista. Kuva saattaa näyttää pysäytettynä hienolta, mutta kohtauksen soljuvuuteen tulee hirveä lommo, kun puolet ajasta katsoja keskittyy vain siihen, että herra kuvaaja kääntää ja vääntää kameraansa kohdalleen. Ja silloinkin se on mielestäni väärässä paikassa. Hän ei ole tainnut kuulla sellaisesta asiasta kuten harmonia.

Musiikki, jaksanko edes marmattaa taas miljoonannen kerran siitä hirvityksestä, mikä on Hans Zimmerin mahtiponteileva itsetärkeilevyys. Jylisevä. Se on sana, joka kaikui korvissani sinä kahtena sekuntina, kun elokuvassa musiikki itsessään ei ulissut katsojan korvassa. Kohtauksessa itsessään ei tapahtunut mitään, koska se olisi vaatinut sitä, että käsikirjoittajat oikeasti käsikirjoittaisivat jotain, mutta Zimmerin jylisevä musiikki silti ulisi menemään.

Ja löydettiinhän se Krista Kosonenkin sieltä katukuvasta keikkumasta. Ihme, kun eivät saaneet Aku Hirviniemeäkin niin kuin kaksi yhden hinnalla tähänkin elokuvaan patsastelemaan. Harrison Ford oli ihan yhtä hirveä kuin aina, ellei pahempi yrmy. Ryan Gosling on parhaimmillaan silloin kun on rentona ja nauraa ja on karismaattinen. Tässä hän on yhtä totinen läpi elokuvan. Hollywoodissa on 90-luvun loppupuolella joskus kirjoitettu salainen säännöstö, että kun tekeillä on joku elokuva, mikä on mahtaileva ja pompöösi, niin Jared Leton on siinä esiinnyttävä kuin vielä korostaakseen elokuvan teennäisyyttä.

En ole eläessäni kävellyt ulos elokuvateatterista kesken elokuvan, mutta vannon, että nyt olisin niin tehnyt, jos en olisi ollut täyteenahdatun salin keskellä istumassa, josta oli mahdottoman vaikea vain livahtaa kesken kaiken pois. Ihan vitun paska elokuva. Siinä kuvailevan kielenkäytön aatelia.

 ...=)

Spiderman: Homecoming (Spiderman: Homecoming)

Jo käsitteeksi muodostuneen Marvel Studiosin viimeisin, Spiderman: Homecoming on jo yksi vuoden menestyneimpiä elokuvia. Siitä tässä pidin, että tässä oltiin niin sanotusti ruohonjuuritasolla. Yleensä näissä Avengers-leffoissa liidetään suihkukoneilla paikasta toiseen ja jätetään muut siivoamaan jäljet. Mutta tässä oikeasti nyt näytettiin millaista elämä olisi Avengersien varjossa. Miten paikallisissa lukioissa näkyy Avengersien vaikutus jopa opetusohjelmaan.

Paikallisessa Queensin lukiossa opiskelee myös yksi kostajista, Peter Parker (Tom Holland), joka kärsimättömänä odottaa batman-signaalia, joka vetäisi hänet pois omasta maallisesta elämästään, kohti Avengersien tähtitaivasta. Kun Queensissa paikallinen pikkurosvo alkaa ryöstämään Avengerseja ja saamaan heidän välineillään paljon tuhoa aikaan, ottaa Peter tämän mahdollisuutena näyttää kokeneille kollegoilleen olevan virallisen Avenger-statuksen arvoinen.

Ei tämä nyt ihan miksikään suosikiksi MCU:n leffoista nouse. Paljon vaikeuksia tuotti jo tuon juoniselosteen kirjoittaminen tuohon katu-uskottavasti, mutta omasta mielestäni ainakin epäonnistuin siinä säälittävästi. Leffan juoni on parhaimmillaankin nimittäin erittäin hutera. Jonkinlainen coming-of-age-tarina tämä on, kun Peter yrittää sisäistää sankarina olemisen ja ennen kaikkea ymmärtää, millaista oikeasti on sankari, ja mikä tekee jostakin sankarin. Sinänsä ihan kiva viesti, mutta A) äärettömän kulunut B) äärettömän naiivi. Ja naiivilla tarkoitan myös yksinkertaista, mustavalkoista ja kliseistä. Joo, joo - jos et ole mitään ilman sankarinnaamiota, et ansaitse sankarinnaamiota alun alkaenkaan. Never heard that before.

Ja sitten elokuva vielä tallustaa aina niin tutulla lukiomaaperällä. Erityisesti jotenkin amerikkalaiseen kollektiiviseen alitajuntaan on paikallisesta lukiosta, "high schoolista", tullut jo elokuvataiteeseenkin vakiutunut käsite. Tämä amerikkalainen lukio on aina samanlainen. Siellä on aina ne samat nörtit, urheilijat, suositut ja epäsuositut, kaapit käytävän varrella ja espanjan opettaja, joka yrittää saada oppilaat keskittymään tulevaisuuteensa ja tietenkin se homecoming-tanssiaiset. Mitäpä tämän nimiseltä elokuvalta muuta odottaakaan? Useat kohtaukset vain valitettavasti tuntuvat kierrätetyiltä ja siten täysin ennalta-arvattavilta. Kun pojun pitää tehdä vaikutus ihastukseen, niin sitten kutsuukin sankarin hommat ja sitä rataa...

Elokuva pitää vielä sisällään ehkä maailmanhistorian ärsyttävimmän kohtauksen. Puoli vaiheilla leffaa hämis saa jälki-istuntoa. Arvostin vielä sitten hienoista ironiaa, mikä syntyy siitä, että jälki-istunnossa pahikset joutuvat katsomaan Kapteeni Amerikan nauhoittamaa videota moraalin tai muun vastaavan tärkeydestä, mutta siinä vaiheessa kun Peter suhahtaa pois jälki-istunnosta ja valvova opettaja mumisee jonkin estolauseen tapaisen ja antaa asian vain olla - oli kyllä niin epämääräisen ärsyttävän käsikirjoitettu kohtaus. Eikä siinä vielä, mikä tekee kohtauksesta ärsyttävän. Vaan se, että samaisessa jälki-istunnossa istuu seuraavalla pulpetilla Zendaya, joka ei edes ole saanut jälki-istuntoa. Omin sanojensa mukaan, hän vain tykkää istua siellä ja piirtää ihmisiä. Siinä vaiheessa aloin nähdä punaista. Inhoan tuollaista pikkuvanhaa, nenäkästä, kaikkitietävää neiti pikkutärkeä-hahmotyyppiä.

Mutta pidin huomattavan paljon Tom Hollandista. Hän on aivan täydellinen hämis. Pidin hänestä paljon jo edellisessä MCU-esiintymisessään ja tässä hän oikein omii itselleen paikan elokuvahistoriassa. Hän tuntuu niin luontaiselta, eikä tämä suinkaan ole helpoin rooli esittää. Hän jopa navigoi hienosti tyypilliset lukio-tropet eikä alistu vain näyttelemään siinä viitekehyksessä luokan nörttiä. Mikä olisikin ollut tylsää. Hän siis uhmaa geneerisyyttä näyttelemisellään ja se on tietenkin omaperäisen näyttelijän tunnusmerkki. Mutta sen lisäksi, että hänen karismaattinen olemuksensa viihdyttää, hän omaa myös huomattavan paljon syvyyttä. Yhdessä kohtauksessa etenkin hän on todella raaka, mikä oli vaikuttavaa seurata. Tässä on ehdottomasti tulevaisuuden hienoimpia tulkitsijoita.

Pidin myös todella paljon Marisa Tomeista, kuten jokaisessa roolissaan. Olisin halunnut nähdä paljon enemmän hänen ja Hollandin yhteisiä kohtauksia, sillä ne olivat minusta elokuvan mielenkiintoisimmat. Heidän suhteensa sai minut jopa harmistumaan, että elokuva loppui. Olisin halunnut päästä syvemmälle heidän todellisuuteensa. Pidin jotenkin kiehtovana heidän asuntoaan Queensin lähiössä ja kuinka persoonallinen heidän elämänsä oli verrattuna esim. luokan suositun tytön kuivaan ja siloteltuun kartanoelämään.

Pidin myös siitä, kuinka maadoitettu tämä supersankarileffa oli. Tapahtumat sijottuvat pitkälti Queensin kortteleihin ja tässä keskitytään paljon ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän kanssakäymisiin. Vaikka kuinka pidänkin siitä, että MCU on ottanut lipunkantajan tehtävän siinä, että tutustuttaa monta superia keskeänään samassa leffassa, sen tavallisen yhden sijaan - siinä on vaarana se, että homma lähtee käsistä ja ammutaan täysin yli. MCU:kin alkaa uhkaavasti navigoitua kohti ulkoavaruutta ja näitä ihme ikuisuuskivihärpäkkeitä, missä kohtaa oma kiinnostus ainakin simmuu heti. Captain America: Civil War ja Avengers ykkönen ovat ehkä suosikkejani näistä MCU-leffoista, ja ne toimivat niin hyvin siksi, että niissä piiri pyörii pitkälti maan kamaralla. Anyways, tuo on ehkä analyysia, jonka säästän näitä tulevia Infinity -sotia varten. Niitäkin tosin odotan kuin kuuta nousevaa. Ja tämäkin leffa oli hyvää pohjustusta sitä varten.

...=)