Blade Runner 2049 (Blade Runner 2049)

Pidän deskriptiivisestä kielenkäytöstä. Koulussa tykkäsin aina kirjoittaa esseitä ja kirjoja lukiessani tartun aina kiinni maailman yksityiskohtiin. Elokuva-arvosteluja tykkään antaa vain hyville elokuville, koska se mahdollistaa rikkaamman kielenkäytön. Elokuvien tekemisessä deskriptiivinen tai kuvaileva tyyli koostunee silti vähän erilaisista osista kuin kielenkäytössä. Kuva puhuu itsessään. Usein elokuvat, joissa on vähemmän puhetta tai tekstiä ovatkin niin kuvailevampia. Visuaalinen kerronta on vahvempaa. Sama nyrkkisääntö taitaa kuitenkin päteä niin proosan kuin elokuvallisen viestinnänkin kanssa - mitä yksityiskohtaisempi maailma, sitä viipyilevämpi voi olla ote siihen. Jos maailma humisee tyhjyyttään, on ihan turha käyttää aikaa sen kuvaamiseen. Sääntö, jonka tämän paskan tekeleen tekijät ovat eittämättä unohtaneet.

Lähitulevaisuudessa ollaan (siitä jo ensimmäinen nootti, että en miljoonassa vuodessa usko, että jo parinkymmenen vuoden päästä oltaisiin tälläisessä rotanloukunomaisessa maailmassa - miksei elokuva olisi voinut sijoittua parisataa vuotta tulevaisuuteen?) ja kaikenmaailman sci-fiörvellykset heitetään katsojan naamaan. Ryan Gosling siinä jokaisessa kohtauksessa (jos en väärin muista) taitaa toikkaroida ja pääosaksi väitetty Harrison Ford löydetään pariin viimeiseen sekuntiin mukaan hoopoilemaan.

En ole eläessäni nähnyt yhtä typerää elokuvaa. Myönnän heti alkuun, että en todellakaan ole kohderyhmää. Enkä muistanut nähneeni alkuperäistä Blade Runneria ennen tähän elokuvanäytökseen astumista, mutta muistinpas sittenkin, että olen sellaisenkin läpi joskus kitunut. Eipä siitäkään kyllä hirveän mittavaa muistijälkeä ole.

Villeneuven ohjauksista olen aiemmin pitänyt - varauksella. Hän on juuri ja juuri onnistunut teoksissaan pääsemään kiduttavan tylsän ja viipyilevän viilipyttymäisen otteen toiselle puolelle ja nappaamaan katsojasta kiinni joko mielenkiintoisella juonella (Arrival) tai psykologisesti mielenkiintoisella hahmokuvauksella (Sicario), mutta tämä käsikirjoitus on paperiakin ohuempaa ja siksi hänen tyylinsä puutteet vain korostuvat entisestään. Hän on aivan liian viipyilevä, aivan liian teeskentelevä, aivan liian ohjeista koottu. Häneltä puuttuu ohjauksellinen sielu. Tuntuu kuin hän vain liittäisi yhtä ja yhtä yhteen ja tekisi kahta.

Roger Deakinsin kuvaus oli ihan paskaa. Ja uskokaa minua - minulla oli sitä melkein kolme tuntia aikaa katsoa ja vain sitä. Joka kohtauksessa hän oikein yrittämällä yritti tehdä kuvastaan kuin jotain pyhää Mona Lisaa ja unohti siinä samassa kutsua katsojan mukaan yhden hengen pippaloihinsa. Valaistus teki useista kohtauksista ihan pimeitä, jos ei jo valmiiksi leijuttu jossain hemmetin keijupölyusvassa. Minusta hänen tyylinsä on jotenkin aina sitä paitsi hirveän väkisin tehtyä. Hän ei tunnu aidolta taiteilijalta, vaan yrittää vaan kopioida sellaista. Kuva saattaa näyttää pysäytettynä hienolta, mutta kohtauksen soljuvuuteen tulee hirveä lommo, kun puolet ajasta katsoja keskittyy vain siihen, että herra kuvaaja kääntää ja vääntää kameraansa kohdalleen. Ja silloinkin se on mielestäni väärässä paikassa. Hän ei ole tainnut kuulla sellaisesta asiasta kuten harmonia.

Musiikki, jaksanko edes marmattaa taas miljoonannen kerran siitä hirvityksestä, mikä on Hans Zimmerin mahtiponteileva itsetärkeilevyys. Jylisevä. Se on sana, joka kaikui korvissani sinä kahtena sekuntina, kun elokuvassa musiikki itsessään ei ulissut katsojan korvassa. Kohtauksessa itsessään ei tapahtunut mitään, koska se olisi vaatinut sitä, että käsikirjoittajat oikeasti käsikirjoittaisivat jotain, mutta Zimmerin jylisevä musiikki silti ulisi menemään.

Ja löydettiinhän se Krista Kosonenkin sieltä katukuvasta keikkumasta. Ihme, kun eivät saaneet Aku Hirviniemeäkin niin kuin kaksi yhden hinnalla tähänkin elokuvaan patsastelemaan. Harrison Ford oli ihan yhtä hirveä kuin aina, ellei pahempi yrmy. Ryan Gosling on parhaimmillaan silloin kun on rentona ja nauraa ja on karismaattinen. Tässä hän on yhtä totinen läpi elokuvan. Hollywoodissa on 90-luvun loppupuolella joskus kirjoitettu salainen säännöstö, että kun tekeillä on joku elokuva, mikä on mahtaileva ja pompöösi, niin Jared Leton on siinä esiinnyttävä kuin vielä korostaakseen elokuvan teennäisyyttä.

En ole eläessäni kävellyt ulos elokuvateatterista kesken elokuvan, mutta vannon, että nyt olisin niin tehnyt, jos en olisi ollut täyteenahdatun salin keskellä istumassa, josta oli mahdottoman vaikea vain livahtaa kesken kaiken pois. Ihan vitun paska elokuva. Siinä kuvailevan kielenkäytön aatelia.

 ...=)

Fight Club (Fight Club)

Koska David Fincherin Fight Club on lävistävän nykyaikainen elokuva, koen, että voin täten hyödyntää seuraavaa erittäin modernia ilmausta; wtf?

Arabikeväänä tunnettu ilmiö alkoi muistaakseni vuonna 2011 Tunisiasta, josta se levisi muihinkin Pohjois-Afrikan maihin. Arabikevät siis ilmaisuna yleistettiin tarkoittamaan usean diktatuurimaan murrosvaihetta, sisällisotia ja kapinaa maiden sotilasjohtoa vastaan. Syy mullistuksiin oli nuorten miesten työttömyydessä ja pahoinvoinnissa. Nimenomaan nuorten miesten hyvinvointi oli avainasemassa levottomuuksiin.

Olin kerran luennolla, jonka nimi oli "Patriarkaatin tuho". Luennoitsija puhui todella asiantuntevasti eritoten Euroopan ulkopolitiikasta ja etenkin tästä tällä hetkellä vallitsevasta pakolaiskriisistä. Hänen mukaansa perussuomalaisten suosio ja heidän ajatuksensa olivat suorassa korrelaatiossa patriarkaaliseen ajatteluun ja etenkin Suomessa vallitsevaan rasistiseen kulttuurin, jossa ulkomaalaiset "barbaarit" jotenkin tunkeutuvat suomalaisen miehen reviirille, keholle, omaisuudelle ja kun tämä ympyrä on vallattu, ongelmia syntyy. Sodat, levottomuudet, lamat, katastrofit kaikki ovat patriarkaalisen yhteiskunnan synnyttämiä. En perusta näitä havaintoja mihinkään feministiseen propagandanäkökulmaan, vaan ne linkittyvät mielestäni hienosti Fight Clubin yhteiskuntakriittiseen näkökulmaan. Elokuvassa on sitaatti:

Man, I see in fight club the strongest and smartest men who've ever lived. I see all this potential, and I see squandering. God damn it, an entire generation pumping gas, waiting tables; slaves with white collars. Advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don't need. We're the middle children of history, man. No purpose or place. We have no Great War. No Great Depression. Our Great War's a spiritual war... our Great Depression is our lives. We've all been raised on television to believe that one day we'd all be millionaires, and movie gods, and rock stars. But we won't. And we're slowly learning that fact. And we're very, very pissed off.

Fight Club on terävän tarkka yhteiskuntakritiikki. Se herättää kysymyksiä eksistentiaalisesta ahdingosta, vastuusta ja identiteetistä. Sen lisäksi elokuvassa on toinen puoli; hahmojen motivaatiota, tulevaisuutta, olemassaoloa perusteellaan mielenkiintoisesti psykologisesti pohtien. Tämän puolen olemassaoloa en edes tajunnut, ennen kuin pyysin kaveria selittämään minulle elokuvan lopun, jota en ymmärtänyt omin voimin ollenkaan.

Elokuvan pääosassa on Edward Norton, materiaalisessa, tarkoituksettomassa kulutusyhteiskunnassa itsensä elämiseen turruttanut Jack, joka Brad Pittin Tyler Durdenin johdolla alkaa purkautumaan yhteiskunnan sosiaalisista normeista, kaavamaisen elämisen muodoista ja alkaa oppimaan arvokkaita oppitunteja vapaudesta ja sen suorasta linkittyneisyydestä elämän merkityksen kanssa. Nimenomaan heidän perustamansa Fight Club, johon nuoret miehet kokoontuvat aiheuttamaan toisilleen kipua. Elokuvassa tärkeässä asemassa on myös Helena Bonham Carterin esittämä Marla Singer, joka edustaa feminiinistä puolta Edward Nortonin päähahmosta, muuten niin maskuliiniseen maailmaan, Tylerin johdolla sysätyssä miehestä.

Psykologinen puoli elokuvassa tosiaan saattaa jäädä huomaamatta, sillä niin vaikeasti tulkittavaksi on jätetty katsojalle se, että mikä on Jackin kuvitelmaa ja mikä ei. Kuitenkin elokuvan syvällisyys syntyy nimenomaan siitä, että vaikka tuntuu, että elokuvan esille nostama eksistentiaalinen ahdinko makaisi laajalla nykyaikaisessa miehisessä identiteetissä, loppujen lopuksi kysymys voikin olla vain yhden ainoan miehen kamppailusta menneisyyden arpia, kuten hylätyksi tulemista, ja tulevaisuuden minuutta vastaan, yhdistettynä siihen ajatukseen, että Jack kärsii vaikeasta minäkuvan hyväksymisen ongelmasta. Jos tämä puoli olisi tullut ilmi suoraviivaisemmin, olisin saanut elokuvasta enemmän irti. Toki nyt näihin viitattiin keskusteluilla, mutta ennen varsinaista loppuratkaisua, jolloin satunnaisen keskustelun syvempi merkitys ei elokuvaa katsoessa siinä hetkessä avaudu.

Toinen kritiikki tulee näyttelijäsuorituksista. Katsoin koko ajan Brad Pittiä, Edward Nortonia ja Helena Bonham Carteria enkä koskaan uskonut heidän olevan hahmojaan. En päässyt heidän roolitöihinsä sisälle.

Kun ajatellaan elämisen syitä, niitä voi helposti olla monia, mutta pääpiirteittän lisääntyminen; jälkikasvu ja sitä kautta perinnnön jättäminen, hedonismi; puhdas ja äkillinen nautinto eli kivun (kuoleman) poissaolo ja yhteiskunnallinen; halutaan vaikuttaa historiaan. Olin mykistyneen vaikuttunut kuinka hyvin elokuva kattasi nämä kaikki osa-alueet pohdinnassaan yhden miehen halusta elää. Seksi symboloi hedonismia, anarkinen Fight Club-ilmiö, joka leviää terrorismin tavoin yhteiskuntakriittisesti yhteiskuntaa vastaan ja biologis-evolutiivinen näkökulma käsitellään feminismin ja maskuliinisuuden kädenväännössä, joka on läsnä koko ajan nimenomaan tämän Tyler Durden-Marla Singer-kaksikon läsnäololla Nortonin elämässä.

Elokuvassa riittää elementtejä varmasti usealle katselukerralle, ainakaan jos ei ole kaveria selittämässä tärkeitä osa-alueita, jotka siis (painotan) liittyy Marla Singerin ja Tyler Durdenin hahmoihin ja heidän enkeli-demoninomaiseen päänsisäiseen vaikutukseen Nortonin päähahmolle...

Siis onhan tämä mestarillinen elokuva, jos ei vielä tullut selväksi.

...=)

Lord of War (Lord of War)

Jos miettii täydellisyyden käsitettä, tulee pian siihen lopputulokseen, että täydellisyyttä ei synny ilman virheitä. Jos maailmassa vallitsisi absoluuttinen täydellisyys, mikään ei olisi täydellistä. Vastakohdat herättävät toisensa eloon. Ei ole täydellisyyttä ilman virheitä. Vasta kun tietää, miten asiat ovat huonosti, tietää, miten ne voivat olla hyvin. Ei ole myöskään rauhaa ilman sotaa. Rauhan käsite sinällään on saavuteltavissa oleva asia ja sitä kohtaa tuleekin pyrkiä. On asia erikseen, voidaanko sitä koskaan saavuttaa ja sitä voidaanko rauhaa saavuttaa ilman sotaa. Periaatteessa ne ovat toisiaan ruokkivia. Useimmat sotaelokuvat eivät pääse lähellekään näin filosofista pohdintaa. Tärkeämpää on elvistellä hienojen tehosteiden kanssa ja päästä sisään sotilaan mielenmaisemaan. Lopussa annetaan joku tärkeähkö mietelauselma sodan mielettömyydestä.

Nicolas Cage tähdittää Andrew Niccolin rikos-sotadraamaa vuodelta 2005. Hän on Yuri Orlov, ukrainalais-amerikkalainen asekauppias. Hän ei kyseenalaista sotaa. Hänen tehtävä on toimittaa aseita, niistä maksaville. Hän on kuin ruuan toimittaja. Samalla lailla ihmisillä on tarve ruokaan kuin aseisiin. Hänen ajatuksissaan on pohjaa. Vaikka ensireaktio on luonnollisesti negatiivinen: "Kuinka hän voi aseistaa afrikkalaisia armeijoita, jotka tappavat pieniä lapsia tai ehkä vielä pahempaa; antavat heille aseet käteen?", elokuvan edetessä alkaa hänen metodeilleen löytyä arvopohjaa. Niccolin käsikirjoitus upeasti kuvaa rauhan ja sodan ristiriidan. Aseita toimitetaan pahiksille joka tapauksessa. Murhia tapahtuu joka tapauksessa. Sota jatkuu joka tapauksessa. Ja kuka onkaan pahis?

Ei ole mikään ihme, että ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on antanut tukensa elokuvalle. Tämä on ehkä täydellisin kuvaus sodasta käsitteenä. Ethan Hawken esittämä Interpolin agentti Jack Valentine jahtaa Cagen Orlovia puolet elokuvasta. Orlov on opiskellut lainsäädäntöä koskien maastavientiä ja -tuontia. Hän pystyy huijaamaan maasta ja maahan suuria lasteja aseita. Elokuvan lopussa Valentine saa Cagen selliinsä, vain ainoastaan pettymyksekseen joutuessaan vapauttamaan hänet noin viisi minuuttia myöhemmin. Hawken agentti noudattaa lakia. Hän kokee tekevänsä oikein sitä noudattaessaan. Hän saa Orlovin kiinni luottamalla lakiin. Mitä kuitenkaan Valentine, kaikissa moraalisissa periaatteissaan ei tule huomanneeksi on, että laki ei ole sama asia kuin moraali tai yhteinen hyvä tai vaikka olisi, silti pahuutta tarvitaan. Ei ole täydellisyyttä ilman virheitä. Ei ole rauhaa ilman sotaa.

Tarkan filosofisen ongelmanesittelyn lisäksi, Orlovia hahmona, on helppo leikitellä. Hänen ammatistaan ja asemastaan maailman selkälihassa saa irti jos jonkinmoista ironiaa ja mustaa huumoria. Esimerkiksi Orlovin poika ottaa ensimmäiset askeleensa, niin Orlov on television edessä huutamassa ja iloitsemassa täyttä kurkkua, Neuvostoliitto on kaatunut. Tämä ei ole hyvä asia siksi, että kylmä sota loppuisi ja ihmisten elinolot paranesivat, vaan siksi, että nyt Jugoslavian maista saa helposti hylättyjä aseita pilkkahintaan ja myytyä Afrikkaan suurella voitolla. Orlovin vaimo nalkuttaa hänelle: "Katso nyt poikaasi!", Orlov heiluttaa kättänsä: "Joo, joo, hienoa" ja kääntyy takaisin omaan voitonjuhlaansa television uutisesta.

Cage on loistovalinta elokuvan päärooliin. Hänen kuiva äänensävynsä saa tietyn lisäironian hahmon osuviin vuorosanoihin. Jared Leto on aina yhtä luotettava näyttelijä, jota katsoessa unohtaa katsovansa näyttelijää. Ethan Hawke on myös, ehkä, parhaimmillaan, mitä minä olen häntä nähnyt. Hänen jopa naiivi agenttinsa on niin täydellinen vastavoima Cagen porsaanreikiä kaikesta-etsivälle pohdiskelijalle, että tämä vastakkainasettelu on täydellisessä tasapainossa. Bridget Moynahan on Orlovin vaimona ihan yhtä turhanoloinen kuin on kaikissa rooleissaan. Tämä on harmi, sillä hänen hahmonsa on varsin keskeinen osa elokuvaa.

Loistava rakenne, hienot näyttelijäsuoritukset (suurimmaksi osin) ja filmin tekniset ansiot lavastuksesta valaistukseen, kaikki jäävät kakkoseksi upealle tulkinnalle ja teemalle. Se silkka yksityiskohdan määrä Niccolin käsikirjoituksessa on uuvuttavaa. Jokainen monologi, kohtaus, dialogi on niin terävää, satiirista ja syvällistä. Jokainen kohtaus kertoo jotakin enemmän, antaa lisää filosofiaa sodasta, oikeasta ja väärästä, moraalista. Ihmisyydestä, maailmasta, rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta, rahasta . . .

Dallas Buyers Club (Dallas Buyers Club)

Jean-Marc Vallee ohjasi vuonna 2013 elokuvan nimeltä Dallas Buyers Club. Dallas Buyers Club kertoo Ron Woodroofista, jota Matthew McConaughey näyttelee, miehestä, joka sairastui AIDSiin ja kärsittyään huonosta lääkkeestä nimeltä AZT, hän löytää itsensä Meksikosta, laittomien lääkkeiden luota, jotka tuntuvat auttavan. Käy ilmi, että AZT:n valmistajat maksavat USA:n elintarvike- ja lääkevirastolle, jotta eivät antaisi minkään muun lääkkeen tulla markkinoille. Ron perustaa Dallasiin Dallas Buyers Club-nimisen järjestön, jossa antaa järjestön jäsenille, AIDSia sairastaville, maahan salakuljettamiaan lääkkeitä. McConaughey sai pääosasta Oscar-ehdokkuuden, kuten myös Jared Leto parhaasta miessivuosasta. Myös elokuva sai Oscar-ehdokkuuden sekä myös käsikirjoitus, meikkaus ja editointi huomioitiin. Upean näyttelijäkaartin täydentää Jennifer Garner ja Steve Zahn.
       Dallas Buyers Club ei ole täydellinen elokuva. Se ei ole parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden arvoinen. Jean-Marc Valleen kokemattomuus paistaa läpi. Ohjaus on siis lähes tulkoon heikkoa. Elokuvan kuvaus on tekotaiteellista ja köyhää. Elokuvan käsikirjoitus on yksinkertainen - kaikki sivuhahmot ovat auttamattoman mustavalkoisia. Ollakseen niin merkityksellinen elokuva, on merkityksettömyys saanut liikaa jalansijaa. Emme tunne sitä. Tunnemme päähenkilöiden kohtalot - epäreiluuden. Kuitenkin tämä on varsin pientä siihen verrattuna, mihin elokuvalle olisi ollut mahdollisuus. Se ei ota katsojaa tosissaan. Dallas Buyers Club alentuu melkein tv-elokuvan tasolle. Se vain yrittää kosiskella katsojaa ja sokeroi itsensä miellyttääkseen enemmän.
       Elokuva on lyhyt. Vain vajaa kaksi tuntia kuluu nopeasti. Elokuvan rakenne on hyvin mietitty ja saa katsojan sisään elokuvaan. Kaikki näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Matthew McConaughey on sisällä roolissaan ja on fyysisesti tunnistamaton. Hän on omistautunut hahmolleen ja uskoo elokuvan sisältöön. Hänen luoma hahmonkehitys on inspiroivaa ja hahmosta tulee syvällinen, aito, uskottava ja inhimillinen. McConaughey kannattelee elokuvaa ja on kehujen arvoinen. Hän pystyy hyvin näyttelemään vuorovaikutuksessa katsojan kanssa ja osaa pelata korttinsa juuri oikein. Vaikuttavinta roolisuorituksessa on juuri se, miten se johtaa koko elokuvaa. Mikä on yksi kriteeri mitata hyvää roolisuoritusta on miettiä, pystyisikö joku muu näyttelemään osan? McConaugheyn tapauksessa se ei ole niin selvää. Hän suoriutuu osastaan täydellisesti. Hän on virheetön ja tekee lähtemättömän vaikutuksen, eikä ketään muu varmastikaan pystyisi tähän samaan. Kuitenkin minusta tuntuu, että joku muu näyttelijä pystyisi luomaan emotionaalisemman, raaemman roolisuorituksen. Sen sanottuani uskon kyllä, että roolisuoritus on vaikuttava. Etenkin kohtaus ruokakaupassa vakuutti minut McConaugheyn näyttelijänlahjoista.
      Jared Leto on elokuvan parasta antia. Hän varastaa joka kohtauksen. Hän on läsnä. Hän ei vain näyttele, vaan on. Jokainen repliikki istuu hänen suuhunsa ja hän yhtenäistää hahmon ja tekee siitä realistisen. Leto menee niin pitkälle, että saa hahmoonsa niin paljon tunnetta, niin paljon voimaa ja energiaa, että katsoja on häkeltynyt roolisuorituksen upeudesta. Leto on tasapainossa hahmon kanssa ja tuo siihen paljon karismaa. Hän näyttelee niin kasvoillaan, kehollaan, äänellään kuin vuorosanoillaan. Toisin sanoen roolisuoritus on täydellinen. Hän tekee hahmosta elävän. Persoonallisen ja mielenkiintoisen, niin paljon enemmän, mitä käsikirjoitus antaa ilmi. Leto on uskomaton näyttelijä, todella luova, syvällinen ja terävä. Sitä hahmo eniten on; koko ajan tilanteen tasalla, ja se tekee roolisuorituksesta niin poikkeuksellisen hyvän.
       Jennifer Garner on yllättävän hyvä. Häneltä ei ole totuttu näkemään niin syvällistä näyttelemistä, mutta sitä tämä materiaali vaatii ja sen hän tekee. Taas kerran käsikirjoitus antaisi hahmon olla paljon mustavalkoisempi, mutta Garner saa työnettyä siihen persoonaa.
     Dallas Buyers Club on elokuva, joka on kertomisen arvoinen. Se on elokuvan suurin vahvuus ja Jared Leton uskomaton roolisuoritus. Jean-Marc Valleen ohjaus melkein pilaa elokuvan ja aloittelijan omainen käsikirjoitus on heikko. Suosittelen kuitenkin katsomaan elokuvan, sillä se on niin katsojaystävällinen, mikä ei edes välttämättä ole hyvä asia, koska itse olisin halunnut tuntea sitä enemmän.

8
"Neljä tähteä"

...=)

Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream)

Unelmien sielunmessu on vuonna 2000 valmistunut draama elokuva, jonka ohjasi Darren Aronofsky. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Ellen Burstyn, Oscar-voittaja Jennifer Connelly, Jared Leto ja Marlon Wayans. Ellen Burstyn oli roolistaan ehdolla parhaan naispääosan Oscariin.

   Unelmien sielunmessu kertoo Harry Goldfarbista (Jared Leto), joka on heroiiniaddikti. Myös hänen tyttöystävä Marion (Jennifer Connelly) on heroiiniriippuvainen, kuin myös hänen ystävä Tyrone (Marlon Wayans). He hakeutuvat laittomaan huumerinkiin. Heillä on suunnitelmia rahoille, jota he siitä saavat. Tyrone kuitenkin pidätetään ja Harry joutuu käyttämään suurimman osan rahoista takuuseen. Huumeiden saanti tulee heille yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi ja epätoivo kasvaa. Harryn äiti Sara on tylsistynyt kotona, miehensä kuoltua ja katsoo vain lempiohjelmaansa kotonaan. Lempiohjelmaan haetaan osanottajia ja Sara valitaan heidän joukkoon, jolloin Sara päättää laihduttaa mahtuakseen lempimekkoonsa. Hän kuitenkin turvautuu epäilyttäviin laihdutuspillereihin ja jää koukkuun. Lääkkeessä on muutama sivuvaikutus...
   Unelmien sielunmessu on Aronofskyn läpimurtoelokuva ja todellinen testamentti maailmalle. Erityisesti rikollisuuden, huumeiden ja väkivallan maailmalle. Aronofsky on visuaalinen nero. Hänellä on melko uniikki tapa tehdä elokuva ja muutama nimikkotekniikka melkein. Hänellä on mielenkiintoisia näkemyksiä ja käyttää hyväkseen, kaikkea. Hän istuttaa meidät huumeidenkäyttäjien päähän. Hän pallottelee jatkuvasti sillä mitä me tiedämme. Missä olemme, olemmeko Saran mielessä vain Harryn yläpuolella, hänen iskiessään huumeneulan käsivarteensa? Hän on hyvin lähellä täydellistä Auteur-ohjaamista. Yksi vuosituhannen taitavimmista ohjaajista. Ehdottomasti.

   Ellen Burstyn on elokuvan helmi. Hän menee uskomattoman pitkälle kuvatessaan Saran romahtamista ja raunioitumista. Hän on peloton ja rohkea. Hän kykenee hyvin loistavasti ottamaa vastaan elokuvan rakenteen ja muovaa Sarasta täydellisen palikan palapeliin. Hänellä, kuten Aronofskylla, on oma tyylinsä. Se tyyli sopii loistavasti Unelmien sielunmessuun. Hän ei kuitenkaan lokeroi itseään mihinkään tiettyyn muottiin vaan päin vastoin kykenee eläytymään täydellisesti rooliinsa.

   Jennifer Connelly on kuin Burstyn. Hän on peloton ja vahva. Hän pelaa hyvin yhteen niin ohjaajan kuin vastanäyttelijöiden kanssa. Hän kuin peilaa ohjaajan tahtoa ja elokuvan sanomaa ja aihetta. Hän tekee hyvin luotettavaa työtä. Myös Jared Leto on loistava roolissaan, vaikka samaa ei voida sanoa hänestä, kuin Burstynista. Hän on vähän jämähtänyt tiettyyn muottiin, mutta se ei haittaa, koska hän on täysin kykenevä tekemään parhaansa, vaikka jopa muotissa. Marlon Wayans, sivuroolissaan on ihan kohtalaisen hyvä. Hän jää kyllä pahasti muiden tähtien varjoon.

   Unelmien sielunmessu on lujaa taitoa ja työtä. Se on elokuvan helmi ja aito klassikko niin monien joukossa; se erottuu edukseen. Sitä ei voi juuri lokeroida. Aronofskyn nerous on ihailtavaa.
Hyytävä loppuratkaisu kietaisee elokuvan täydelliseen pakettiin.

...=)