Spiderman: Homecoming (Spiderman: Homecoming)

Jo käsitteeksi muodostuneen Marvel Studiosin viimeisin, Spiderman: Homecoming on jo yksi vuoden menestyneimpiä elokuvia. Siitä tässä pidin, että tässä oltiin niin sanotusti ruohonjuuritasolla. Yleensä näissä Avengers-leffoissa liidetään suihkukoneilla paikasta toiseen ja jätetään muut siivoamaan jäljet. Mutta tässä oikeasti nyt näytettiin millaista elämä olisi Avengersien varjossa. Miten paikallisissa lukioissa näkyy Avengersien vaikutus jopa opetusohjelmaan.

Paikallisessa Queensin lukiossa opiskelee myös yksi kostajista, Peter Parker (Tom Holland), joka kärsimättömänä odottaa batman-signaalia, joka vetäisi hänet pois omasta maallisesta elämästään, kohti Avengersien tähtitaivasta. Kun Queensissa paikallinen pikkurosvo alkaa ryöstämään Avengerseja ja saamaan heidän välineillään paljon tuhoa aikaan, ottaa Peter tämän mahdollisuutena näyttää kokeneille kollegoilleen olevan virallisen Avenger-statuksen arvoinen.

Ei tämä nyt ihan miksikään suosikiksi MCU:n leffoista nouse. Paljon vaikeuksia tuotti jo tuon juoniselosteen kirjoittaminen tuohon katu-uskottavasti, mutta omasta mielestäni ainakin epäonnistuin siinä säälittävästi. Leffan juoni on parhaimmillaankin nimittäin erittäin hutera. Jonkinlainen coming-of-age-tarina tämä on, kun Peter yrittää sisäistää sankarina olemisen ja ennen kaikkea ymmärtää, millaista oikeasti on sankari, ja mikä tekee jostakin sankarin. Sinänsä ihan kiva viesti, mutta A) äärettömän kulunut B) äärettömän naiivi. Ja naiivilla tarkoitan myös yksinkertaista, mustavalkoista ja kliseistä. Joo, joo - jos et ole mitään ilman sankarinnaamiota, et ansaitse sankarinnaamiota alun alkaenkaan. Never heard that before.

Ja sitten elokuva vielä tallustaa aina niin tutulla lukiomaaperällä. Erityisesti jotenkin amerikkalaiseen kollektiiviseen alitajuntaan on paikallisesta lukiosta, "high schoolista", tullut jo elokuvataiteeseenkin vakiutunut käsite. Tämä amerikkalainen lukio on aina samanlainen. Siellä on aina ne samat nörtit, urheilijat, suositut ja epäsuositut, kaapit käytävän varrella ja espanjan opettaja, joka yrittää saada oppilaat keskittymään tulevaisuuteensa ja tietenkin se homecoming-tanssiaiset. Mitäpä tämän nimiseltä elokuvalta muuta odottaakaan? Useat kohtaukset vain valitettavasti tuntuvat kierrätetyiltä ja siten täysin ennalta-arvattavilta. Kun pojun pitää tehdä vaikutus ihastukseen, niin sitten kutsuukin sankarin hommat ja sitä rataa...

Elokuva pitää vielä sisällään ehkä maailmanhistorian ärsyttävimmän kohtauksen. Puoli vaiheilla leffaa hämis saa jälki-istuntoa. Arvostin vielä sitten hienoista ironiaa, mikä syntyy siitä, että jälki-istunnossa pahikset joutuvat katsomaan Kapteeni Amerikan nauhoittamaa videota moraalin tai muun vastaavan tärkeydestä, mutta siinä vaiheessa kun Peter suhahtaa pois jälki-istunnosta ja valvova opettaja mumisee jonkin estolauseen tapaisen ja antaa asian vain olla - oli kyllä niin epämääräisen ärsyttävän käsikirjoitettu kohtaus. Eikä siinä vielä, mikä tekee kohtauksesta ärsyttävän. Vaan se, että samaisessa jälki-istunnossa istuu seuraavalla pulpetilla Zendaya, joka ei edes ole saanut jälki-istuntoa. Omin sanojensa mukaan, hän vain tykkää istua siellä ja piirtää ihmisiä. Siinä vaiheessa aloin nähdä punaista. Inhoan tuollaista pikkuvanhaa, nenäkästä, kaikkitietävää neiti pikkutärkeä-hahmotyyppiä.

Mutta pidin huomattavan paljon Tom Hollandista. Hän on aivan täydellinen hämis. Pidin hänestä paljon jo edellisessä MCU-esiintymisessään ja tässä hän oikein omii itselleen paikan elokuvahistoriassa. Hän tuntuu niin luontaiselta, eikä tämä suinkaan ole helpoin rooli esittää. Hän jopa navigoi hienosti tyypilliset lukio-tropet eikä alistu vain näyttelemään siinä viitekehyksessä luokan nörttiä. Mikä olisikin ollut tylsää. Hän siis uhmaa geneerisyyttä näyttelemisellään ja se on tietenkin omaperäisen näyttelijän tunnusmerkki. Mutta sen lisäksi, että hänen karismaattinen olemuksensa viihdyttää, hän omaa myös huomattavan paljon syvyyttä. Yhdessä kohtauksessa etenkin hän on todella raaka, mikä oli vaikuttavaa seurata. Tässä on ehdottomasti tulevaisuuden hienoimpia tulkitsijoita.

Pidin myös todella paljon Marisa Tomeista, kuten jokaisessa roolissaan. Olisin halunnut nähdä paljon enemmän hänen ja Hollandin yhteisiä kohtauksia, sillä ne olivat minusta elokuvan mielenkiintoisimmat. Heidän suhteensa sai minut jopa harmistumaan, että elokuva loppui. Olisin halunnut päästä syvemmälle heidän todellisuuteensa. Pidin jotenkin kiehtovana heidän asuntoaan Queensin lähiössä ja kuinka persoonallinen heidän elämänsä oli verrattuna esim. luokan suositun tytön kuivaan ja siloteltuun kartanoelämään.

Pidin myös siitä, kuinka maadoitettu tämä supersankarileffa oli. Tapahtumat sijottuvat pitkälti Queensin kortteleihin ja tässä keskitytään paljon ihan tavallisiin ihmisiin ja heidän kanssakäymisiin. Vaikka kuinka pidänkin siitä, että MCU on ottanut lipunkantajan tehtävän siinä, että tutustuttaa monta superia keskeänään samassa leffassa, sen tavallisen yhden sijaan - siinä on vaarana se, että homma lähtee käsistä ja ammutaan täysin yli. MCU:kin alkaa uhkaavasti navigoitua kohti ulkoavaruutta ja näitä ihme ikuisuuskivihärpäkkeitä, missä kohtaa oma kiinnostus ainakin simmuu heti. Captain America: Civil War ja Avengers ykkönen ovat ehkä suosikkejani näistä MCU-leffoista, ja ne toimivat niin hyvin siksi, että niissä piiri pyörii pitkälti maan kamaralla. Anyways, tuo on ehkä analyysia, jonka säästän näitä tulevia Infinity -sotia varten. Niitäkin tosin odotan kuin kuuta nousevaa. Ja tämäkin leffa oli hyvää pohjustusta sitä varten.

...=)

The Rewrite (The Rewrite)

Vähän laimeammaksi jäävä, mutta silti taatusta laadusta käyvä romanttinen komedia. Eiköhän kaikki Hugh Grantin elokuvia joskus katsoneet tiedä, mitä tilaavat.

#elokuvahaaste2016 (21. Elokuva joka sijoittuu koulumaailmaan)

...=)

Vallan kääntöpuoli (The Ides of March)

Winston Churchill sanoi, että demokratia on kaikista surkein hallitusmuoto, lukuunottamatta kaikkia muita. Demokratia ei toimi, mutta mitäpä muutakaan meillä on? Pääasiassa demokratian tekee huonoksi se fakta, että päätökset on sidottu enemmistön mielipiteeseen. Tämä on sinänsä hieno idea, mutta mitä harvoin tulee ajatelleeksi on, että enemmistön mielipide voi olla väärä. Vallan kääntöpuoli kuvaa matkan ideologisesta naiiviudesta, kyyniseksi kokemukseksi.

Elokuvassa George Clooney esittää presidenttiehdokas Mike Morrisia, joka on vähän kuin joku Bernie - kaikkea mitä Amerikka kaipaisi, hänellä olisi suunnitelmat sille ja tälle ja hän saisi kaiken toimimaan loistavasti. Presidenttiehdokkaan kampanjassa työskentelee Ryan Goslingin esittämä Stephen Meyers, joka ylpeilee sillä, että työskentelee voittaakseen, mutta vain voittaakseen asian, johon uskoo. Hän sattuu uskomaan Clooneyn parempaakin parempaan ehdokkaaseen. Pian kuitenkin vallan kääntöpuoli näyttää itsensä. Morris ja Meyers ajautuvat kampanjansa kanssa päätöksen eteen, jossa he voisivat pelata korruptoitunutta, likaista peliä tai olla sotkematta käsiään, mutta hävitä. Joka tapauksessa he ovat umpikujassa. Jos he sortuvat korruptioon, kuinka hyvä presidentti Morris sitten on? Jos he eivät, mitä väliä - kun he häviäisivät joka tapauksessa.

Clooney ja kumppanit saivat käsikirjoituksesta Oscar-ehdokkuuden, enkä ihmettele. Niin monitasoisella tavalla siinä kuvataan demokratian eri puolet. Siinä puhutaan ideologisesta kädenväännöstä demokratian olemuksen kanssa ja samalla kertaa Goslingin hahmo kamppailee itsensä ja omantuntonsa kanssa.

Clooney tekee mielenkiintoisen roolisuorituksen, parhaan mitä olen häneltä nähnyt. Hän kanavoi sitä paljon puhutta karismaansa tehdäkseen presidenttiehdokkaastaan sen ihanteellisen kansikuvan, johon katsojakin haluaa uskoa. Mutta sitten hänessä on se valtaapitävän miehen jyrkkä toinen kasvo, jossa hän määrätietoisesti dominoi omaa asemaansa ja päätöksiään. Hyytävä roolisuoritus.

Koko elokuva on kuin näyttelemisen jättien taistelukenttä. Phillip Seymour Hoffman, Marisa Tomei, Evan Rachel Wood, Paul Giamatti ja Ryan Gosling kaikki todistavat miksi ovat isojen pennien väärtti. Erityisesti Marisa Tomei vakuuttaa jälleen kerran voimakkaana näyttelijänä, joka osaa olla yhtä aikaa hienovarainen ja dramaattinen.

En voi olla vertaamatta elokuvaa toiseen Clooney & Kumppanit produktioon, taivaalliseen Our Brand Is Crisis -elokuvaan, sekin poliittinen draama. Siinä, missä Our Brand Is Crisis oli täsmällinen kuvaus vaalikamppanian suhteesta poliittisen järjestelmään kauttaaltaan, The Ides of March jää hapuilemaan suuntaansa, se alkaa kuin keskeltä tarinaa ja loppu tuntuu hutikoidulta. Vaikka pidinkin käsitellyistä teemoista, niitä ei saatettu loppuun asti.

...=)

Captain America: Civil War (Captain America: Civil War)

Ilmeisesti jenkkikäsikirjoittajat ovat siinä luulossa, että Lontoon ja Zürichin välillä on maksimissaan kymmenen minuutin välimatka - niin kätevän näpsäkästi tuossa tuokiossa hahmot vaihtavat kulissia. En muutenkaan pitänyt käsikirjoituksen systemaattisuudesta. Emily Van Campin esittämä Sharon Carter pitää hienon hautajaispuheen, joka päätyy olemaan ei hautajaispuhe ollenkaan vaan kuin preppauspuhe päähenkilön motivaation löytymiselle. Ja kuinka ollakaan Avengersit yllättää pahisten päätös hyökätäkin valtavan kokoiseen, biologisia aseita pursuavaan tutkintolaitokseen, eikä paikallisen kylän pahaiseen pikkupankkiin - I did not see that coming! Vaikka älykäs nainen. Alfre Woodard varmasti onkin, ei hän varmasti ole pystynyt laskelmoimaan Tony Starkin vessa-aikatauluja, niin että kuin sattumalta yllättää tämän tarjoten oman henkilökohtaisen tarinansa Starkin hahmon motivaation löytymiselle... Inhottava myös marmattaa aina samoista asioista, mutta on mielestäni myös hyvä huomata, että tässä on kymmenen supermiestä ja vain kaksi, maksimissaan kolme supernaista. En pitänyt elokuvan pääasiallisen tematiikan löytymisen miehisen egon pullistelusta ja vastakkainiskusta, kun Iron Man ja Captain America päättävät, yllätys, yllätys, vähän pullistella machoilun taidonnäyteillään.

Kaikesta huolimatta, rakastin taas tätä. Kukaan ei voi kieltää, etteikö Marvelin Cinematic Universe olisi vienyt supersankarielokuvia aivan uudelle tasolle. Se, että hahmoja on monta ja heidän välisiä suhteita mitataan puntarissa - ei ole yksinomaan pahikset ja hyvkset, vaan tässäkin hyvikset voi olla vastakkain ja sitten näille leffoille tunnusomainen huumori on piirteitä, jotka saavat toivomaan, että tästä otteesta ei luovuta koskaan.

Minulla ei ole paljon positiivista sanottavaa Raimin hämis-trilogiasta. Inhosin niitä leffoja, vaikka siistejä sarjis-leffoja olivatkin. Ne olivat mielestäni kuivia, tosikkoja, kankeita ja jo ennen niiden näkemistä tuntui kuin olisit nähnyt ne. Erityisesti inhosin Tobey Maguiren Peter Parkeria, joka oli niin myötähäpeää aiheuttava, epäsympaattinen ja välittömän antireaktion aiheuttava sankari. Siksi pidinkin ratkaisua tuoda MCU:hun oikeasti toimiva, mielenkiintoinen, sympaattinen, hauska hämis (Tom Hollandin loistavasti luotsaamana) ja siten kuin sinetöidä tämä uusi sarjakuvaelokuvaamisen aikakausi.

Enpä tosiaan olisi uskonut joskus sanovani, että Spider-Man oli eittämättä kivoin ja hauskin ja siistein hahmo leffassa, jossa niitä olisi täysi laidallinen tarjolla muitakin. Toivon tosissaan, että Tom Holland olisi näyttelijä, jonka nimen tulisimme kuulemaan yhä enemmän lähitulevaisuudessa, hänellä on karismaa vaikka muille jakaa. Mikä on vielä vaikuttavampaa, että mielestäni kaikki aina Scarlett Johanssoneista Elizabeth Olseneihin on niin loistavasti roolitettu. Uusi tulokas on myös Chadwick Boseman, erittäin lahjakas ja lupaava näyttelijä.

Captain American kolmosta on siteerattu kuin Avengers-leffojen kolmanneksi osaksi ja yksi hahmojen runway tämä kuin onkin. En tiedä onko näillä termeillä enää niin edes väliä. Kaikki limittyvät vähän toisiinsa yhden suuren Marvel-nimikkeen alla. Hienoimmaksi kohtaukseksi nousee mielestäni tämän leffan kliimaksi siellä lentokentällä, kun kaikki hahmot astuvat samalle pelikentälle ja ottavat voimistaan mittaa. Muistan ajatelleeni jo silloin Raimin hämistä läpi puskiessani, että olisipa kiva, kun nämä kaikki superit saataisiin samaan leffaan.

Dreams do come true.

#elokuvahaaste2016 (30. Sarjakuvaan perustuva elokuva)

...=)

Hölmö hullu rakkaus (Crazy, Stupid, Love)

Hölmö hullu rakkaus on vuonna 2011 valmistunut romanttinen-komedia-draama. Sen ohjasi poikkeuksellisesti kaksi ohjaajaa Glenn Ficarra ja John Requa. Ensemble-elokuvan pääosissa on mm. Emma Stone, Steve Carell, Julianne Moore, Ryan Gosling, Marisa Tomei, Kevin Bacon ja Josh Groban. Elokuva tuotti yli 142 miljoonaa dollaria. Emma Stone voitti osastaan kaksi People's Choice-palkintoa.
     Hölmo hullu rakkaus kertoo Cal Weaveista (Steve Carell), jonka vaimo Emily (Julianna Moore) haluaa eron. Cal muuttaa asuntoon keskustaan ja tapaa baarissa naistenmiehen Jacob Palmerin (Ryan Gosling), joka opettaa Calia iskemään naisia. Yksi Calin tapaamista naisista on Kate (Marisa Tomei). Jacob puolestaan rakastuu Hannahiin (Emma Stone), mutta Hannah ei olekaan niin helposti viehäteltävissä.

     Hölmö hullu rakkaus on aika tavallinen elokuva. Se on nimeomaan Hollywood-elokuva. Paljon tähtiä samassa, melko merkityksettömässä elokuvassa, johon liittyy iso liuta romanttisia kliseitä ja onnellisia loppuja. Joka tapauksessa elokuva on viihdyttävä, miellyttävä ja näyttelijät ovat hienointa laatua.
     Steve Carell ei aivan ole vedossa elokuvassa. Hän selvästi kuvittelee olevansa hauksempi, mitä loppujen lopuksi on. Kuitenkin hänen luontainen koominen elokuvapersoona pääsee esille tässäkin elokuvassa, mutta jättää parantamisen varaa.
     Julianne Moore on melko näkymättömässä, helpossa roolissa. Tämä roolisuoritus on hänelle kuin hengittämistä. Se käy vaivatta ja ajattelematta. Hän pystyy syventämään hahmoaan ja tuomaan esille hahmon tavallisuutta, kuitenkin tehden siitä mielenkiintoista.
     Emma Stone onnistuu elokuvassa poikkeuksellisen hienosti. Hän tuntuu olevan kuin kotonaan kameran edessä ja rooli on luontainen hänelle. Hän säteilee upeaa karismaa ja antaa sympaattisen vaikutelman. Hän hioo komiikan upeasti ja pehmentää dialogin ja tuo siihen ironiaa ja sarkasmia. Stone on upea komedienne.
     Ryan Gosling on myös melko sulava. Hän luo hyvän, yhtenäisen roolisuorituksen, eikä jätä kysymyksiä ilmaan. Hän löytää ihmisyyden ja saa kuitenkin luotua hienovaraista komiikkaa. Hän ymmärtää roolin ja elokuvan ja tekee hyvän, hienon roolisuorituksen.
    Hölmö hullu rakkaus on massaelokuva. Vaikka siitä haluaisi pitää, loistaa sen läpinäkyvyys liian kauas. Elokuva on kuitenkin mukavaa katseltavaa ja hienosti roolitettu.

6+

...=)

The Wrestler-painija (The Wrestler)

The Wrestler-painija on yhdysvaltalainen urheilu- ja draamaelokuva vuodelta 2008. Sen ohjasi Darren Aronofsky. Mickey Rourke, Marisa Tomei ja Evan Rachel Wood tähdittävät elokuvaa. Rourke sai roolistaan Oscar-ehdokkuuden ja voitti BAFTA:n ja Kultaisen maapallon.

The Wrestler-painija kertoo Robin Ramzinkista/Randy "The Ram" Robinsonista, joka on painija.

The Wrestler-painija on onnistunut elokuva omistautumisesta, epätoivosta ja painista. Painista niin showpaini- urheilulajista ja painista elämän kanssa. Paini, joka on Randyn koko elämä heijastuu myös hänen elämässään kehän ulkopuolella. Se on melkein jopa kuin elämänkertaelokuva Randysta. Tässä tapauksessa fiktiivinen henkilö, mutta murskaavan realistisesti käsikirjoitettuna ja Rourken ammattimaisen tulkinnan seurauksena täysin eloon herätetty hahmo. Aronofsky paljastaa aran ja haavoittuvan miehen elokuvassaan, jonka ohjaa autenttisen koruttomasti. Vaikkakin suhteellisen nuori, Aronofsky pystyy niin paljoon. Ennen kaikkea hän on näyttelijöiden ohjaaja ja vaikka hänen omalaatuinen, upea, visuaalinen tyylinsä erottuu edukseen massasta, on hän täyttä kultaa näyttelijöidensä kanssa. Hänen syvä omistautuminen projektille kuin projektille paistaa valkokankaan läpi. Elokuva itsessään on hieno, raju, karski, todellinen, hiottu, intohimoinen, koskettava, hyytävä ja aito.
     Mickey Rourke on elokuva. Syy, seuraus, lähtökohta, maali. Hän on täydellinen. Roolin fyysisyys, vaativuus, rankkuus ovat kaikki vain pieniä esteitä tälle konkarille, joka tekee todellisen paluun kehään. Hän on uskottava, täysin sisällä roolissaan, vaivaton, esteetön, kuitenkin syvä, tunteellinen ja tarkka. Hän saa sen näyttämään niin helpolta. Jokainen repliikki on kuin omaksuttu omaksi. Hän ei missään hetkessä menetä otettaan roolistaan eikä itse elokuvasta. Hän on koko ajan pinnalla ja ajan tasalla. Hän ei myöskään uppoudu rooliinsa liikaa; hän on täysin tasapainossa. Hän vie metodinäyttelemisen uudelle tasolle. Hän luo yli puolet elokuvan hohdosta ja on todellinen valkokankaan ikoni. Tämä rooli määrittää pitkälle Rourken potentiaalin ja näyttelijänlahjat. Vau!
      Marisa Tomei jää tietysti kakkoseksi elokuvan päätähden rinnalle, mutta hyväksi sellaiseksi. Hän vastaa hyvin elokuvan sävyyn ja ohjaajaan ja luo koruttoman, aidon, syvällisen ja uskomattoman tarkan roolisuorituksen. Kun roolisuoritukset ovat näin hyviä, niitä on jo turha sen syvemmin analysoida; kiitos.
     The Wrestler-painija on kuin täyttä kultaa. Se tutkii juuri sopivasti pinnan alta sen käsittelemiä teemoja ja tempaisee katsojan mukanaan loistavasti totetutetuin suorituksin niin ohjaajalta, käsikirjoittajalta kuin näyttelijöiltä. .

9

...=)