Saanko luvan? (Shall We Dance?)

Saanko luvan? on vuonna 2004 valmistunut elokuva, jonka pääosissa on Richard Gere, Oscar-voittaja Susan Sarandon, Jennifer Lopez ja Oscar-ehdokas Stanley Tucci. Yli 150 miljoonaa dollaria tuottaneen elokuvan ohjasi Peter Chelsom ja käsikirjoitti Audrey Wells.
      Elokuva kertoo John Clarkista, tavallisesta Chicagolaisesta lakimiehestä, joka ylpeilee perheellään. Joka ilta ajaessaan kotiin metrolla hän katsoo Neiti Mitzin tanssistudion ikkunaan, jossa hän näkee tanssinopettaja Paulinan. Eräänä iltana hän jää pois metrosta ja liittyy mukaan tanssitunneille. Hän ei päätä kertoa uudesta harrastuksestaan vaimolleen. Pian hän on ihan tanssin lumoissa.
      Saanko luvan? on typerä elokuva. Pääsee ehdottomasti eniten naurettavia virheitä elokuvien listaan. Elokuva on kuin kliseisyyksien juhlaa. Ohjaus on perusvarmaa ja tylsää. Se ei innosta saati luo mitään uutta. Ohjaajalla ei tunnu olevan minkään näköistä intoa ja omaperäisyyttä ja on kuin ohjausta ei edes olisi. Todella huteraa... Käsikirjoitus on kamala. Se on teennäinen, kuorrutettu, epäuskottava ja tylsä. Elokuva ei onnistu tavoitteessaan yhtään. Se jättää päähenkilön motiivit aivan tyhjiksi ja katsoja joutuu koko ajan pinnistelemään löytääkseen vähän ihmisyyttä tai edes realistisuutta elokuvasta. Kuluneet juonenkäänteet ja mielikuvitukseton rytmi ovat kauheaa katsottavaa ja koko elokuvasta tulee helposti unohdettava, massamainen ja auttamattoman virheellinen. Jopa lavastus on teennäinen.

     Richard Gere on jälleen kerran tylsä. Hänestä ei löydy energiaa. Hän on laiska ja liian itsevarma. Hänessä ei ole paloa ja hän ei osaa näytellä. Ainoa hetki, jolloin hänen roolisuoritus on vähän siedettävä on tanssikilpailun Cha Cha Cha-tanssi. Gere on lähellä surkuhupaisaa ja on kuin hän yrittäisi tahallaan tuodan kliseisyyttä esiin, sen piilottamisen sijaan. Hän on aivan ulalla ja roolisuoritus on ehdottomasti hänen uransa huonoimpia.
     Jennifer Lopez ei näyttelemisestä ole varmaan kuullutkaan. Hän turvautuu ainoastaan ulkonäköönsä ja ei vaivaudu nostamaan tikkua ristiin. Hän on epäselvä ja huolimaton. Hänessä on hieman paloa ja tunnetta, mutta hän ei pääse lähellekään uskottavuutta ja realistisuutta.
     Ei edes Susan Sarandon pysty pelastamaan tätä fiaskoa. Hän seilailee läpi elokuvan ja ei näytä paljoa kiinnostusta projektia kohtaan. Hän on varsin sympaattinen näyttelijä ja on kuin kotonaan valkokankaalla, mutta selvästi ampuu ohi.
     Saanko luvan? on naurettavuuden ja kliseisyyden juhlaa. Uskottavuus, tunne ja sulavuus ovat sanoja kuin vieraalta planeetalta elokuvan tekijöille ja kaikkien kannalta olisi hyvä jos elokuva vain unohdettaisiin. Edes Susan Sarandon ei pysty pelastamaan tätä ennalta-arvattavaa, tylsää elokuvaa.

4+

...=)

Matkalla Idahoon (My Own Private Idaho)

Elokuvaa arvostellessa tulisi olla tunteeton. Arvostelijan pitäisi puolueettomasti osata erottaa elokuvan hyvät ja huonot puolet ja näistä vetää johtopäätöksen, onko elokuva hyvä vai ei? Elokuvakriitikon tulisi olla analyyttinen ja selkeä. En pysty siihen. Etenkään, koska Matkalla Idahoon on koskettava ja hyvin epäselkeä elokuva. En voi kritioida elokuvaa sen huonoista puolista, sillä Matkalla Idahoon on kokemus ja sitä minä arvostan elokuvassa eniten. Vuonna 1991 valmistunut draama nousee luultavasti yhdeksi parhaimmaksi elokuvaksi, jonka olen nähnyt. River Phoenix ja Keanu Reeves ovat Gus Van Santin ainutlaatuisen elokuvan, Matkalla Idahoon pääosissa.
      Matkalla Idahoon kertoo Mike Waterista (River Phoenix), joka asuu Portlandissa, myyden itseään rahaa vastaan. Hän sairastaa narkolepsiaa. Eräs vanhempi rouva ottaa hänet kyytiinsä ja vie talolleen, jossa kaksi muuta naisen palkkaamaa prostioitua. Toinen heistä on Scott Favor (Keanu Reeves), joka on varakkaasta perheestä, mutta harjoittaa silti ammattiaan ja elää kadulla. Mike saa narkolepsia-kohtauksen ja herää seuraavana päivänä Scottin seurasta. He ystävystyvät ja Mike toivoisi, että heidän välilleen kehittyisi jotain muutakin. Scott on heteroseksuaali. Mike ikävöi äitiään ja he matkustavat Idahoon häntä etsimään, josta heidän matkansa johtaa Italiaan. Sinne päästyään he kuulevat Mike äidin palanneen kuitenkin takaisin Yhdysvaltoihin. Scott tapaa italialaisen naisen, johon rakastuu ja Mike palaa Yhdysvaltoihin yksin. Scott ja Carmella palaavat noutamaan Scottin perintöä ja kun Scottin entiset kaverit kadulta yrittävät saada kontaktia tähän, hän torjuu heidät. Scott on jättänyt katuelämänsä taakseen.
     Elokuvassa on niin paljon hyviä puolia. Van Santin ohjaus on ennen näkemätöntä. Koko elokuvan tunnelma ja tyyli ovat taidetta. Van Sant ohjaa visiolla. Hän on luova ja ennalta-arvaamaton ja edustaa neroutta. Elokuva on mielenkiintoinen. Se tutkii erilaisella tavalla hahmojen motiiveja ja antaa katsojan kokea jotain ainutlaatuista. Elokuva on jo niin upea, että siitä ei pysty puhumaan, se täytyy katsoa. Minun silmiini se loistaa virheettömänä. Jokainen osa elokuvaa on tarkaan harkittu ja jokainen osa sopii yhteen. Kliseisyydestä ja teennäisyydestä ei ole tietoakaan. Elokuvaa ei voi olla ylistämättä tarpeeksi. Se on surullinen, koskettava mestariteos, jossa riittää ihailtavaa ikuisuuksiksi. Elokuva on ehkä hienoin, jonka olen nähnyt.
     River Phoenix on komeetta. Hän loistaa kirkaammin kuin kukaan näyttelijä häntä ennen tai hänen jälkeensä. Hänen roolisuorituksensa on puhdasta laatua. Se sisältää uskottavaa luontaisuutta ja hän heittäytyy paremmin rooliinsa kuin kukaan muu näyttelijä. Hänen upea karismansa tekee elokuvasta unohtumattoman. Phoenix paljastaa hahmostaan niin paljon niin täydellisesti. Hän tulkitsee hahmoa kuin parhaaksi katsoo ja tekee roolisuorituksesta oman näköisensä. Hän on realistinen, tarkka ja koskettava. Hän tekee roolisuorituksesta parhaan mitä siitä voisi tehdä. Phoenix luo uusia tasoja näyttelemiseen. Hän on varma ja roolsuoritus ainutlaatuinen. Hänestä ei voi kirjoittaa tarpeeksi, sillä hän on niin täsmällinen ja samalla luova. Hän ottaa hahmon syvälliseen käsittelyyn ja hioo hahmosta taidetta. Yksi parhaista roolisuorituksista koskaan, ehdottomasti. Hän ymmärtää loistavasti sekä elokuvan että hahmon ja saa siihen aikaan niin paljon vaihtelua. Hän näyttelee tunteella.
     Keanu Reeves jää todella Phoenixin jalkoihin. Hän on uskottava ja persoonallinen ja eläytyy rooliinsa hyvin. Hänen intohimonsa näkyy ja hänestä huokuu selvää kunnioitus elokuvaa kohtaan. Reeves on syvällinen ja mielenkiintoinen sekä myös karismaattinen. Hän pelaa hyvin yhteen Phoenixin kanssa ja yrittää parhaansa pysyä hänen vauhdissa.
     Matkalla Idahoon on ainutlaatuinen, täydellinen, koskettava kokemus. Gus Van Sant ja River Phoenix tarjoavat meille unohtumattoman mestariteoksen, joka jokaisen tulee nähdä itse.

10

...=)

Onnen potkuja (The Pursuit of Happyness)

Vaikka elokuva olisi kuinka mullistava ja vaikutttava, löytää joku siitä aina jotain kritisoitavaa. Puhuakseni totta, Onnen potkuja ei ole virheetön tai tyylipuhdas draamaelokuva. Pystyn kuitenkin suosittelemaan sitä kenelle tahansa elokuvan ystävälle. Vaikka ei edes välittäsi draamasta. Onnen potkuja on syvästi merkittävä elokuva ja sen tuoma inspiroiva voima on sen paras puoli. Pääosassa Will Smith ja hänen oma poikansa, elokuvadebyytissään Jaden Smith. Sivuroolissa Thandie Newton. Ohjaaja Gabriele Muccino. Smith sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden roolistaan Chris Gardnerina. Chris yrittää elättää perheensä ja hänellä on suuret toiveet uransa suhteen. Kuitenkin hänen vaimo käy kahdessa työssä ja perhe elää lähinnä hänen palkallaan. Kun vaimo, Newtonin tulkitsema Linda lähtee turhautuneena aviomiehensä kyvyttömyyteen, jää Chrisin kontolle elättää heidän poikansa Christopher Junior (Jaden Smith). Chris joutuu pinnistelemään vähäisillä varoillaan yrittäen saada vakituista työpaikkaa työskentelemällä palkattomasti erään firman harjoittelujaksolla. Lähes vuoden ajan Chris ja Chris Junior ponnistelevat kodittomuuden kieppeillä.
      The Pursuit of Happyness on oikein amerikkalainen manifesti jaksamisen ideologialle. "Kun uskot itseesi, niin menestyt!", "Sinä olet voittaja", "Pystyt kaikeen mihin haluat". Elokuva kuvaa myös varsin ylemmyyden tuntoisesti köyhyyttä ja antaa varsin mustavalkoisen kuvan onnesta, toisin sanoen todella vääristyneen kuvan. "Vain rikkaat ovat onnellisia". Eli kyllä tästäkin elokuvasta löytyy paljon jopa tekopyhää aihetta sekä todella patrioottimaista yhteiskunta-ajattelua. Kapitalismin ihannointia ja länsimaisen maailman ihanteiden korostamista. Elokuva on ajoittain liian laskelmoitu ja yrittää liikaa. Kaikesta pintakoreasta subtekstistä huolimatta, elokuva on aito merkkipaalu positiivisuudesta ja inspiraation voimasta. Tarina on hienosti muotoiltu. Elokuva käsittelee hienosti sen teemaa ja katsoja pääsee todella lähelle realistisesti kuvattua elämää. Tunteet ovat isossa asemassa ja hienosti käsikirjoitettu päähenkilö herää eloon. Ajoittain jopa hyytävän dramaattinen kerronta on elokuvan yksi hienoista puolista. Pinnallinen, mutta elävä.
       Will Smith tekee roolisuorituksesta liikuttavan. Mukaansatempaava roolisuoritus on suurenmoinen. Se pistää katsojan haukkomaan henkeään ja tekee elokuvasta katsomisen arvoisen. Jopa vilpitön roolisuoritus vakuuttaa katsojan ja saa hänet hahmon puolelle, vaikkain Smith on tehnyt hänestä niin realistisen, että siitä on elokuvallinen sympatia kaukana. Uskollinen ja aidosti varma roolisuoritus on todella vahva ja tekee Smithistä lujan näyttelijän. Roolisuoritus tuntuu pelottomalta, Smith on tarkka ja pystyy tulkitsemaan hahmon olotilan hyvin syvällisesti. Hän tekee mullistavan roolisuorituksen.
     Jaden Smith pärjää todella hyvin kokeneen isänsä rinnalla. Hänestä nousee hieno sankariuus ja sisäinen voima. Hänellä on paljon paloa ja tunnetta ja hän on positiivisen itsevarma. Hän loistaa roolissaan ja saa aikaan rehellistä tunnetta. Hän on aito sekä vaikuttava. Todella kypsä sekä luonnollinen. Karismaattinen sekä valovoimainen, lähellä myös täydellistä realistisuutta.
      Onnen potkuja on tunnepitoinen elokuva. Sen katsomista ei kadu. Vaikkakin hieman pinnallinen ja alistava, se voi antaa sinulle inspiraation. Taidonnäyte elokuvan voimasta ja todellinen urotyö onnellisuuden puolesta.

8+

...=)