Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty)

Kaikenkattava kauneus ei ole huono elokuva. Se on genre-elokuva. Se on puhdasta hömppää, parhaimmillaan. David Frankel (Paholainen pukeutuu Pradaan) on kyseisen genren helmiä. Hän osaa käyttää kuvaa ja tehdä siitä pehmeää. Hänen elokuvaansa on helppo katsoa. Se on eskapismia, keittiöpsykologiaa ja kevytfilosofiaa. Se käyttää elokuvatähtiä vain nimiensä, ei lahjojensa takia. Kaikki elokuvassa ovat rikkaita ja miljöö aina niin edustuksellinen New York.

Elokuva on saanut vastaansa ison kriitikkojen älämölyn, jokaisen erikseen haukkuessa elokuvan maan rakoon. Tällä kertaa voin vahvistaa säännön, että mitä enemmän kriitikko vihaa, sitä parempi elokuva on. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kriitikko ei tästä elokuvasta löydä järjenhiventäkään. Mutta kriitikon tulisi olla tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että hän ei todellakaan ole kohderyhmää. Elokuva on siirappinen, kliseinen, lälly, romanttinen, koristeinen, epäuskottava, hölmö, mutta siksi aivan täydellinen.

Will Smith on surutyötä tekevä isä, jonka kuusivuotias tytär on kuollut. Kate Winslet, aina yhtä loistava Michael Pena ja Edward Norton ovat työkavereita, jotka tarvitsevat pomonsa takaisin elämän ja kuoleman rajamailta keskittymään firman pystyssä pitämiseen. Helen Mirren, Keira Knightley, Jacob Latimore ovat näyttelijöitä, jotka työkaverit palkkaavat esittämään Kuolemaa, Rakkautta ja Aikaa Will Smithille, jotta hän saisi elämälleen taas merkityksen.

Elokuvaa katsoessa tajusin viimein, että en erityisemmin pidä Will Smithistä. Minusta hän on näyttelijänä liian reipas ja liian vilkas. Näyttelijän täytyisi kuitenkin omata tietty hippunen itsetuhoisuutta, melankoliaa ja haavoittuvaisuutta. Smith on ihan hyvä hymyilevänä naistenmiehenä, mutta rooleissa, jossa hänen täytyisi olla syvällinen... ei. Sen sijaan hän on oppinut muutaman maneerin ja käyttää näitä ilmeitä esittäessään muka-surullista. Hänestä olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä.

En ole myöskään suurin Naomie Harrisin fani. Ja minusta hän on erittäin osaava näyttelijä, mutta henkilökohtaisesti minusta hänen äänensä on vain kuolettavan tylsä. Edward Nortonista en ole koskaan pitänyt - liekö hän esittänyt yhden kerran liikaa ällöttävää roolia. Muista näyttelijöistä sitten taas pidinkin mahdottoman paljon.

Michael Penaa olen kehunut kerta toisensa jälkeen. Siinä, missä kenellä tahansa olisi hankaluuksia saada elokuvan kornit replat toimimaan Michael Pena hallitsee täydellisesti tekniikkansa. Esimerkiksi kun hänen täytyy saada imelä repliikki toimimaan, hän kuiskaa sen. Kun hän esittää surullista, hän ei Smithin tavoin imitoi surullista ilmettä, vaan näyttääkin välinpitämättömältä. Tämä luo hänestä mahdottoman aidon näyttelijän, sillä kuka ihminen muka näyttää toiselle ihmiselle surunsa tuosta noin vain? Ihminen on mahdottoman monimutkainen psykologiassaan ja pyrkii muun muassa peittämään tunteitaan.

Kate Winslet on jumala. Ja oli kertakaikkisen hauskaa nähdä hänet oikeana ihmisenä. Hihkahdin ääneen elokuvateatterissa kun hän hyppi taksista ulos ja ylös rappusia Will Smithin asunnon ovelle. Hän osaa oikein kävelläkin! Aikaisempien korsettirooliensa takia en ollut varma käveleeköhän itse, vai onko hänen vyötäröstä alaspäin pieni minionien armeija kantamassa hänen torsoaan paikasta toiseen.

Helen Mirrenillä on kaikkein hauskinta päästessään leikittelemään vähän höpsänän näyttelijäfriikin roolia, joka omaksuu Kuoleman roolinsa täysin sieluin. Keira Knightley on vain niin sympaattisen kaunis. Jacob Latimorella on vähiten tehtävää roolissaan, mutta haluan nähdä hänet uudestaa jossain oikeassa roolissa. Ann Dowd on harmillisen jämähtänyt parin kohtauksen sivurooleihin.

Oikein viihdyttävä elokuva. En edes tiedä olenko itse elokuvan pääasiallista kohderyhmää, joten luvata voin, että aidot hömppäfriikit hullaantunevat tästä siirappisesta kliseestä täysin. Elokuva voisi minun puolestani jopa voittaa puvustuksen ja lavastuksen, kuvauksen Oscarit. Näin herkullista elokuvamaailmaa saa etsiä kiven ja hakkuun kanssa välillä, kun mieli tekee vain ...niin, no ...roskaelokuva täydellisyyttä

...=)

Seitsemän elämää (Seven Pounds)

No kylläpä alko leffanpätkä hiljaseen, niin hiljaseen! Kyllä siinä ehti haukotuksen jos toisenkin päästää ilmoille, ennen kuin alko Will-poika leffassaan jotain tekemäänkin. Tämä johtuu siitä, että elokuvan rakenne leikittelee sillä, mitä katsoja tietää ja mitä ei tiedä. Tämä puolestaan johtuu siitä, että ilmeisesti käsikirjoittajalla on ollut joku selittämätön tarve pitää loppuratkaisu yllätyksenä. No valitettavasti se ei tule yllätyksenä, eikä sellainen twisti lopussa edes sovi tämänkaltaiseen elokuvaan. Monet elokuvan kohtauksista olisivat olleet paljon koskettavampia, jos olisimme tienneet alusta alkaen Smithin päähenkilön motiivit. Will Smith siis haluaa auttaa ihmisiä - siinä on elokuvan juoni. Emme tiedä miksi. Paitsi, että kyllä sen nyt vähän tyhmempikin heppu takaa osaa arvata.

Nyt kun loppuaratkaisua pidettiin "salassa" ihan viime metreille asti, antamalla vain lyhyitä välähdyksiä tapahtuneesta takaumien muodossa, tuli Smithin päähenkilöstä jopa sellainen vaikutelma, että heppuhan on ihan jälkeen jäänyt. Ei kyllä ole hänen parhaita roolejaan tämä tälläinen itsensä vähän liian vakavasti ottava hahmo, sillä Smithän on kaikkea muuta kuin - ja sellaisiin rooleihin sopiikin kuin se kuuluisa nyrkki siihen kuuluisaan silmään. En ole koskaan oikein pitänyt Rosario Dawsonista, eikä tämäkään ole poikkeus ja siksi myös elokuva hakee vähän suuntaansa minun silmissäni.

Kerrankin voin kuitenkin kehua, että hyvin oli käytetty hyväksi musiikkia, kohtauksen emotionaalisen latauksen vapauttamiseksi - juuri niin kuin sitä kuuluukin käyttää. Elokuvan viimeinen 45 minuuttia kuluu oikein verkkaisestikin, mutta se ei valitettavasti korvaa menetettyjä minuutteja elokuvan alkupuolelta, jotka olivat täysin turhia. Jos joku tätä elokuvaa alkaa katsomaan, niin en oikein voi suositella. Alku on niin kankeaa, että saisi aikamoinen maagi olla, että elokuvan lopun saisi taiottua niin hyväksi, että se pelastaisi jo alkaneen haukotusjuhlan. Enkä tosiasiassa pitänyt edes elokuvan lähettämästä viestistä.

Oli aikoinaan ihan kivaa miettiä supererogatoristen tekojen merkitystä ja mahdollisuutta sekä käsitystä laupiaasta samariasta, kunnes sitä kasvoi aikuiseksi ja ymmärsi oppia katsomaan asioita toisestakin näkökulmasta. Hyvää tekeminen saa itsellekin hyvän mielen. Täten, johtopäätöksenä; täysin epäitsekästä avunantoa ei ole olemassa. Elokuvaa yrittää ottaa kantaa kuolemaan ja sen hyvittämiseen, jonkinlaiseen karmaan tai elämän tasapainoon, hyvän tekemiseen, hyvittämiseen ja siihen, onko yksilöllä oikeus auttaa ja ennen kaikkea kysymykseen, että ketä tulisi auttaa ja millä hinnalla. Elokuvan otannasta aiheeseen tulee kuitenkin mieleen yksi jakso Frendit-sarjasta (kuvitella!). Phoebe ja Joey kiistelevät siitä, onko täysin epäitsekkäistä tekoja olemassa. Joey on sitä mieltä, että ei ole. Phoebe haluaa todistaa Joeylle, että epäitsekkäitä tekoja voi tosiaan tehdä ja menee puistoon ja antaa mehiläisen pistää itseään. Ensinnäkin Joey osoittaa heti perään, että mehiläinen luultavasti kuoli heti pistoksen jälkeen ja toiseksi teko ei olisi epäitsekäs vaikka kuinka se olisi auttanut mehiläistä, nimittäin tällöin Phoebe olisi saanut siitä ensinnäkin sen mielihyvän, että auttoi mehiläistä kuin myös, että hän oli oikeassa, eikä Joey. Olisin toivonut vähän harkitumpaa aiheen käsittelyä elokuvalta.

...=)

Focus (Focus)

Tämä oli pettymys. Odotukset olivat suuret. Will Smith + Margot Robbie romanttisessa kissa ja hiiri-leikissä, jonka piti olla juonenkäänteitä täynnä. Tasan yksi ennalta-arvaamaton juonenkäänne leffassa tapahtuu ja sitten se olikin jo ohi. Eli jää vähän laimeaksi - esimerkiksi Ansa viritetty, tyylilajin klassikkoteos on huomattavasti paljon paremmin rakennettu kokonaisuus juonen ja elokuvan kannalta kuin tämä, sinne päin kyhätty-viritelmä.

...=)

Hancock (Hancock)

Hancock on yhdysvaltalainen supersankarielokuva vuodelta 2008. Sen ohjasi Peter Berg. Berg on tunnettu muun muassa vuoden 2012 suurimman flopin, Battleshipin ohjaajana. Hän toiminut myös näyttelijänä. Hancockin pääosassa on Oscar-ehdokas Will Smith. Smith tuli tunnetuksi 90-luvulla Fresh Prince of Bel-Air-tv-sarjasta ja on sittemmin tehnyt liudan menestyneitä toimintaelokuvia, mukaan lukien Miehet mustissa, Independence Day, Ali, I, Robot ja After Earth. Vuonna 2006 hän näytteli uransa parhaimman roolin poikaansa, Jadenia vastapäätä elokuvassa Onnen potkuja. Hancockin naispääosassa loistaa Oscar-voittaja Charlize Theron, joka nousi kuuluisuuteen 90-luvun lopussa ja on vakiinnuttanut itsensä kauniina, mutta hyvänä näyttelijänä. Sivuosassa on Jason Bateman, melko tunnettu koomikko, joka on näytellyt useasti muun muassa Jennifer Anistonia vastapäätä. Hancock tuotti yli 600 miljoonaa dollaria.

     Hancock kertoo Will Smithin esittämästä supersankarista, jonka nimi on John Hancock. Toisin kuin supersankarit yleensä, hän ei kuljeskele trikoissa ja pelasta maailmaa. Hän makaa puiston penkillä, alkoholisoituneena ja katkerana. Hänen muistinsa ulottuu 80 vuotta taaksepäin. Hänen maailmansa muuttuu kun hän tapaa Ray Embreyn, PR-henkilön, joka ottaa Hancockin projektikseen. Hän haluaa näyttää maailmalle, että tästä supersankarista olisi paljon muuhunkin. Ray on naimissa kuvankauniin Maryn kanssa, johon Hancock heti ihastuu. Marylla on kuitenkin salaisuuksia itselläänkin.
      Hancockin lähtöasetelma on oikeasti melko mielenkiintoinen. Supersankarielokuva, jossa olisi mukana ripaus uskottavuuttakin. Elokuvan komiikka toimii ja toimintakohtaukset ovat viihdyttäviä. Juoni on myös todella mielenkiintoinen, mutta loppua kohden kaikki kliseisyydet sun muut palaavat. Ohjaus on loppujen lopuksi melko mielikuvituksetonta ja laimeaa. Elokuvassa ei ole minkäänlaista tunnelmaa eikä paloa. Elokuva on viihdyttävä, mutta lopulta siitä tulee vain samanlainen tusinatuote, sellainen, joka on jo nähty miljoona kertaa ja satayhdeksänkymmentätuhattayhdeksän kertaa Smith pääosassaan.
     Will Smith tuo rooliin ehkä hieman liiallista traagisuutta ja leikittelee sillä liikaa. Hän on hieman ulalla ja ei itse ymmärrä mihin roolilla olisi mahdollisuudet. Hän on karismaattinen ja vetovoimainen, mutta hän ei jaksa tai vaivaudu näyttelemään.
     Charlize Theron on kuten aina, kuin kotonaan valkokankaalla. Hän tuo hyvin esiin hahmon mysteerisyyttä ja leikittelee hahmon sympatia-aspektilla. Roolisuoritus jää kuitenkin vajaaksi ja vastaa ainoastaan elokuvan tasoa. Theron ei nouse millään lailla esiin ja hän tulkitsee hahmon varsin vaisusti.
     Hancock on lähtöasetelmaltaan mielenkiintoinen supersankarielokuva. Se on todella viihdyttävä ja jopa hauska, mutta kliseisyydeltä ja laimeudelta ei voida välttyä. Tekijöiden epäusko elokuvaan paistaa liikaa läpi.

6

...=)

Onnen potkuja (The Pursuit of Happyness)

Vaikka elokuva olisi kuinka mullistava ja vaikutttava, löytää joku siitä aina jotain kritisoitavaa. Puhuakseni totta, Onnen potkuja ei ole virheetön tai tyylipuhdas draamaelokuva. Pystyn kuitenkin suosittelemaan sitä kenelle tahansa elokuvan ystävälle. Vaikka ei edes välittäsi draamasta. Onnen potkuja on syvästi merkittävä elokuva ja sen tuoma inspiroiva voima on sen paras puoli. Pääosassa Will Smith ja hänen oma poikansa, elokuvadebyytissään Jaden Smith. Sivuroolissa Thandie Newton. Ohjaaja Gabriele Muccino. Smith sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden roolistaan Chris Gardnerina. Chris yrittää elättää perheensä ja hänellä on suuret toiveet uransa suhteen. Kuitenkin hänen vaimo käy kahdessa työssä ja perhe elää lähinnä hänen palkallaan. Kun vaimo, Newtonin tulkitsema Linda lähtee turhautuneena aviomiehensä kyvyttömyyteen, jää Chrisin kontolle elättää heidän poikansa Christopher Junior (Jaden Smith). Chris joutuu pinnistelemään vähäisillä varoillaan yrittäen saada vakituista työpaikkaa työskentelemällä palkattomasti erään firman harjoittelujaksolla. Lähes vuoden ajan Chris ja Chris Junior ponnistelevat kodittomuuden kieppeillä.
      The Pursuit of Happyness on oikein amerikkalainen manifesti jaksamisen ideologialle. "Kun uskot itseesi, niin menestyt!", "Sinä olet voittaja", "Pystyt kaikeen mihin haluat". Elokuva kuvaa myös varsin ylemmyyden tuntoisesti köyhyyttä ja antaa varsin mustavalkoisen kuvan onnesta, toisin sanoen todella vääristyneen kuvan. "Vain rikkaat ovat onnellisia". Eli kyllä tästäkin elokuvasta löytyy paljon jopa tekopyhää aihetta sekä todella patrioottimaista yhteiskunta-ajattelua. Kapitalismin ihannointia ja länsimaisen maailman ihanteiden korostamista. Elokuva on ajoittain liian laskelmoitu ja yrittää liikaa. Kaikesta pintakoreasta subtekstistä huolimatta, elokuva on aito merkkipaalu positiivisuudesta ja inspiraation voimasta. Tarina on hienosti muotoiltu. Elokuva käsittelee hienosti sen teemaa ja katsoja pääsee todella lähelle realistisesti kuvattua elämää. Tunteet ovat isossa asemassa ja hienosti käsikirjoitettu päähenkilö herää eloon. Ajoittain jopa hyytävän dramaattinen kerronta on elokuvan yksi hienoista puolista. Pinnallinen, mutta elävä.
       Will Smith tekee roolisuorituksesta liikuttavan. Mukaansatempaava roolisuoritus on suurenmoinen. Se pistää katsojan haukkomaan henkeään ja tekee elokuvasta katsomisen arvoisen. Jopa vilpitön roolisuoritus vakuuttaa katsojan ja saa hänet hahmon puolelle, vaikkain Smith on tehnyt hänestä niin realistisen, että siitä on elokuvallinen sympatia kaukana. Uskollinen ja aidosti varma roolisuoritus on todella vahva ja tekee Smithistä lujan näyttelijän. Roolisuoritus tuntuu pelottomalta, Smith on tarkka ja pystyy tulkitsemaan hahmon olotilan hyvin syvällisesti. Hän tekee mullistavan roolisuorituksen.
     Jaden Smith pärjää todella hyvin kokeneen isänsä rinnalla. Hänestä nousee hieno sankariuus ja sisäinen voima. Hänellä on paljon paloa ja tunnetta ja hän on positiivisen itsevarma. Hän loistaa roolissaan ja saa aikaan rehellistä tunnetta. Hän on aito sekä vaikuttava. Todella kypsä sekä luonnollinen. Karismaattinen sekä valovoimainen, lähellä myös täydellistä realistisuutta.
      Onnen potkuja on tunnepitoinen elokuva. Sen katsomista ei kadu. Vaikkakin hieman pinnallinen ja alistava, se voi antaa sinulle inspiraation. Taidonnäyte elokuvan voimasta ja todellinen urotyö onnellisuuden puolesta.

8+

...=)