The Wolf of Wall Street (The Wolf of Wall Street)

Martin Scorsesen ohjaama mustakomedia The Wolf of Wall Street, joka valmistui vuonna 2013, kertoo Jordan Belfortista (Leonardo DiCaprio), pörssimeklarista, joka rikastuu 90-luvulla itse perustamansa yrityksen Stratton Oakmont kanssa, jonka pääsääntöinen tehtävä on ottaa rahat pois tavallisilta sijoittajilta ja pistää ne omaan taskuun. Yhtiö saa kuuluisuutta listattuaan kenkäsuunnittelija Steve Maddenin pörssiin. Belfort kasaa miljoonaomaisuutensa ja samalla kun vastuuttomasti leveilee rahoillaan, huorien, huumeiden ja ökyjahtien muodossa, alkaa myös FBI kiinnostua miehestä. Margot Robbie esittää Belfortin toista vaimoa, Naomi Lapagliaa, Jonah Hill Belfort oikeaa kättä ja yhtiökumppania ja Matthew McConaughey Belfortin uran alkuaikojen opastajaa. Kyle Chandler on Belfortia jahtaava FBI agentti.
     Melkein kolmen tunnin elokuva, joka sekunti loppujen lopuksi käytetty hyödyksi. Ensimmäinen puolisko sujuu luontevasti yritystä luodessa ja rahoja tuhlatessa. Ensimmäisen osan lopussa voi saattaa, toivottavasti jo alkaa ihmetellä, että löytyykö tarinasta filosofista merkitystä ollenkaan. No loppuosaa elokuvaa Scorsese upeasti käyttääkin seurausten kohtaamiseen. Kuten elokuvan sitaatti kuuluu "someday the chickens will come home to roost". Scorsese rakentaa erittäin viisaasti siirtymän rikkauksista ryysyihin. Ensin hän vihjaa siitä hienovaraisesti ja hiljaa hän vaihe vaiheelta istuttaa loppuratkaisun juonikaareen. Käsikirjoitus on täyttä puhtautta. Vaikka aihe ei paperilla kaikkia kiinnostaisikaan, on juoni silti yksi parhaita pitkään aikaan. Tuntuu siltä, että oikeasti todistaa jotain tapahtuvan. Scorsese ohjaa käsikirjoituksen mestarin tavoin. Hän saa aikaan mielenkiintoista dynaamista ristiriitaa, jota tutkii avoimin mielin. Yleensä en ole kauhean suopea kertojan käyttämiseen, mutta Scorsese tekee sen paremmin kuin ehkä ketään muu. DiCaprio selostaa lähes joka kohtauksen kertojana, mutta siinä Scorsese tekeekin viisaan ratkaisun eli kuvaa elokuvan ikään kuin Belfortin silmin. Tekee siitä oikeasti elämänkerrallisen. Liioitellut tapahtumat ja räävit kohtaukset istuvat upeasti elokuvan tyyliin. Tunnelmasta on saatu irrationaalinen ja saa katsojan kyseenalaistamaan juonta. Elokuvasta löytyy ainakin loppua kohden motiivi ja merkitys. Koko kolme tuntia käytetään viisaimmin kuin ehkä koskaan, vaikkain tietyt suvantovaiheet ovat välttämättömiä, mutta tässä elokuvassa se ei juuri haittaa sillä katsoja saa silloinkin runsaasti mustaa huumoria ja ronskia energiaa. Thelma Schoonmakerin käsittämättömän aistillinen ohjaus saa jopa metarforisia merkityksiä ja rakentuu upeasti elokuvan kanssa yhteen.

     The Wolf of Wall Street on täynnä ikimuistoisia kohtauksia, joista on vaikea valita suosikkinsa. Kokonaisuus toimii. Elokuvan tyyli on ehkä näkyvimmässä osassa. Scorsese saavutta melkein jopa fantasianomaiset, henkeä salpaavat otokset New Yorkin maisemista ja sisällyttää joka kohtaukseen upeaa draamaa ja upeaa tunneskaalaa, jota tulkitsee virheettömästi Leonardo DiCaprio elokuvan pääosassa. DiCaprio on uransa parhaassa roolissa. Hän omii roolin aukottomasti ja sisällyttää hahmoon niin paljon inhimillisyyttä, että näinkin yliampuvaa hahmoa on pakko uskoa. DiCaprio suoranaisesti elävöittää roolin ja saa siitä realistisen ja uskottavan. Hän saa kohtaukseen kuin kohtaukseen tasapainoa ja karismaa. Mikä on ehkä vaikuttavinta, jos yhtä vaikuttavinta osa-aluetta edes tästä henkeäsalpaavasta roolisuorituksesta pystyy nimeämään, on DiCaprion tulkitsema uskomattoman laaja tunneskaala. Elokuvan aikana hän vie Belfortin vaatimattomasta Wall Streetin keltanokasta kovan luokan liikemieheksi, jolle räjähtävät juhlat täynnä huumeita ja kovaa musiikkia eivät ole mikään uutinen. Ja kaikkeen tähän hän saa luotua yhtenäisyyttä. Katsoja ymmärtää, että elokuvan lopussa on sama mies kuin elokuvan alussa, vaikkakin DiCaprio luo myös kehitystarinaa hahmolleen. Elokuvan lopussa on oikeasti henkisesti kasvanut Jordan Belfort. Tämä on niin mestarillista näyttelemistä, että DiCaprio on unohtumaton. Hän tekee roolista aidon. Niin syvällinen on hänen tulkitsema hahmo, että sitä on liian vaikea arvioida. Jopa DiCaprion tapa sanoa hahmon nimi kuulostaa niin uskottavalta, että jo se vakuuttaa. Hienovaraiset sävyt, joita DiCaprio hahmoonsa on tuonut ovat jo itsessään täyttä mestarillista luokkaa. Virheistä ei ole tietoakaan ja hän saa lukuisiin kohtauksiin tuotua niin psykologista tarkkuutta, että jokaisesta vuorosanasta tulee lisää kerroksia upeasti rakennettuun hahmoon. En osaa kehua roolisuoritusta tarpeeksi, turha edes sanoakaan, että DiCaprio on kuin toinen ihminen, aivan kuten jokaikisessä roolisuorituksessaan.
      Jonah Hill on sivuroolissa kyltymätön. Hän saa aikaan valkokankaalla todella mielenkiintoista tulkintaa ja räjäyttävää energiaa. Silti hän onnistuu löytämään kohtaukset, jossa viedä katsoja syvemmälle hahmonsa mielenmaailmaan. Kohtaus, jossa hän huutaa akvaariota siivoavalle miehelle on sekä koomisesti täydellinen että draamallisesti syvällinen. Se kiteyttää hahmon olemuksen täydellisesti. Vähän alemmalla tasolla näyttelee Margot Robbie, vaikkakaan surkeammasta roolisuorituksesta kuin kiitettävä ei tästä elokuvasta voi puhuakaan. Robbie istuu luontevasti hahmonsa taakse, mutta loppua kohden häneltä odottaisi vähän enemmän kuin kaksiulotteista esittämistä. Jean Dujardin ei tuo paljoa roolinsa, mutta sen minkä pystyy ja siksi onkin hyvin roolitettu, koska tuo juuri sen rooliin, minkä se vaatii. Kyle Chandler saa rooliinsa yllättävää vastavuoroisuutta ja oikeaa tulkintaa. Kohtaus, jossa hän istuu metron penkillä, matkalla kotiin vaimonsa luo, aivan kuten Belfort elokuvassa hänelle naljaili, Chandler näyttelee liikuttavasti. Siinä, missä DiCaprio sisäistää Scorsesen näkemyksen elokuvasta, muut näyttelijät ovat hieman hakoteillä, ei se sinänsä haittaa, sillä DiCaprion taidonnäyte elokuva lopulta onkin. Lukuun ottamatta Matthew McConaugheyn upeaa pientä sivuroolia, johon hän saa ammennettua todella paljon energiaa, läsnäoloa ja karismaa. McConaughey tekee yllättävästi yhden parhaimmista roolisuorituksistaan. Hän on ajaton. Kuitenkin se on Scorsese ja DiCaprio, jotka ovat ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaimmista yhteistyökumppaneista.
      The Wolf of Wall Street on spektaakkeli. Scorsese on ohjannut elokuvan sujuvaksi, luontevaksi, tunnelmaltaan dynaamiseksi ja samalla ajattoman puhuttelevaksi. DiCaprio tekee pääroolissa puhtaan, henkeäsalpaavan roolisuorituksen ja kokonaisuutena elokuva on aito. Scorsese onnistuu käyttämään koko elokuvan ajan hienovaraiseen tulkintaan ja luo upean tyylin elokuvalle, jonka kaikkia kerroksia, ei syvällisinkään pysty tulkitsemaan. Tämä on upeaa elokuvantekoa. Tietty ristiriitaisuus on elokuvan suola ja kiinnostava tunnelma vie katsojan mukanaan. Elokuvan ehdottomasti kulkee mukana seuraavat päivät katsomisesta. Ja sitä on elokuva parhaimmillaan

9 1/2

...=)

Inside Llewyn Davis (Inside Llewyn Davis)

Mies ja mikrofoni. Anteeksi, siis kitara. Mies ja kitara. Ja kissa. Joel ja Ethan Coenin vuoden 2013 elokuva kertoo 1960-luvun folk-laulajasta Llewyn Davisista. Llewyn Davis on yrittänyt jo pidemmän aikaa saada läpimurtoaan. Takanaan hänellä on duo-yhtyeen ura itsemurhan tehneen Miken kanssa. Llewyn on köyhä ja nukkuu ystäviensä ja siskonsa sohvilla. Llewynia näyttelevä Oscar Isaac on upeassa läpimurtoroolissa. Hän ottaa katsojan haltuunsa heti ensimmäisistä sekunneista lähtien. Näytteleminen on sen luokan kaliiberia, että arvosteleminen on turhaa, roolisuoritus puhuu itsensä puolesta. Isaac saa Davisiin hiottua todella hienovaraisia nyansseja ja katoaa rooliinsa. Jokainen repliikki liikkuu hänen suussaan sulavasti ja hän saa vedettyä yhtenäisen viivan koskettavien laulusoolojen ja niiden ulkopuolisen näyttelemisen välille.
     Joel ja Ethan Coen osoittavat huomattavan loistavaa makua elokuvallaan. Valojen ja varjojen käyttö on mestarillista. Lavastus ja tunnelma ovat sympaattisia, New York on ehdottomasti upeassa roolissa. Mikä tekee vielä suuren vaikutuksen, kaiken päälle on taivaallinen kuvaus. Se on ihastuttavan yksinkertainen ja siinä sen nerous piileekin, miten Coenit ovatkin osanneet tuoda omaa lisäänsä niin klassiseen tapaan kuvata. Se on koskettavaa. Käsikirjoitus on upea. En tiedä miten ylistää sitä tarpeeksi. Pidän elokuvan rakenteesta ja jokaikinen dialogi on nerokasta. Se on nerokasta. Repliikit sopivat toistensa päälle kuin valettu ja toivomisen varaa ei kerta kaikkiaan jätetä. Ainoa miinus tulee ehkä käsikirjoituksen ohjaamisesta. Coenit tuntuvat ehkä liikaa luottavan itsensä tekemään käsikirjoitukseen ja eivät tajua ohjata siitä toimivampaa. Se lukuun ottamatta elokuva on lähellä täydellisyyttä. Ohjaus itsessään on hämmästyttävää, jopa kaikki lauluosuudet on tehty niin dramaattisiksi, että katsoja imautuu elokuvaan suoranaisesti niiden kautta. Ääniraita on tietenkin elokuvan yksi vahvuuksista.
    Carey Mulligan esittää Llewynin ystävää ja entistä rakastajaa. Heidän viha-rakkaus-suhteensa on elokuvan keskeisimpiä osia ja Coenit saavat siihen harkittua tunnelmaa. Mulligan itse yrittää ehkä liikaa tehdä hahmosta mustavalkoista, eikä hän hallitse hahmon aikaan liittämistä. Eli näyttelee hahmoaan kuin hän olisi nykyajan ihminen. Justin Timberlake esittää Mulliganin tulkitseman Jeanin avopuolisoa Jimiä ja on pienemmässä roolissa. Kaikki kolme ovat folk-laulajia ja onkin hyvä, että Timberlake roolitettiin elokuvaan ensinnäkin musiikkitaustansa vuoksi; hän saa lauluosuudet elokuvasta toimimaan. Hän näyttelee äänellään. Vaikuttavan roolisuorituksen tekee myös F. Murray Abraham. Abraham näyttelee levy-yhtiön johtajahahmoa ja saa siihen dynaamista voimaa, mielenkiintoista energiaa ja syvällistä komiikkaa.
     Coenin veljesten nerokas 1960-luvn folk-draama on ehdottomasti antaumuksella tehty. Se on ajaton, klassisen yksinkertaisesti ja silti mestarillisesti kuvattu teos, joka osoittaa ohjaajien poikkeuksellisen loistavan maun. Oscar Isaac katoaa rooliinsa ja koskettaa syvällisellä lauluntulkinnallaan. Elokuvan tunnelma on rakastettava. Ironian käyttö elokuvassa on harvinaisen hallittua, kuten myös elokuvan äänimaailma. Elokuvan teema ja sen käsittelemä apaattinen surullisuus on toteutettu harkitusti. Elokuvaa ei juuri voi kehua liikaa, mutta sitä pitää kunnioittaa.

9 1/2

...=)

TV Thursday #18: Paras puvustus

Eli nyt vastaan taas teevee torstain haasteeseen viikon tauon jälkeen, koska en vain keksinyt urheiluaiheeseen haasteeseen mitään. Yksinkertaisesti ne vähäiset urheilusarjat, joita tv:ssä on, niitä ei näytetä Suomessa tai en muuten vain ole ehtinyt niitä katsomaan. Yleensä katson urheilua itsessään.
   Joka tapauksessa tämän viikon haasteessa puhutaan puvustuksesta. Mikä on mielestäni paras puvustus televisio-sarjassa? Vastausta joudun nyt vähän pohtimalla hakemaan.
    Game of Thrones-sarjassa on luonnollisesti puvustus aivan huippua! En yleensä kiinnitä siihen niin paljon huomiota, joten siksi sen arvioiminen on vähän vaikeaa. Mutta jokaisella tavallisella tallaajallakin on keskiaikaiset vaatteet ja kahta samanlaista ei juuri näy, paitsi tietenkin Pohjoisen muurin miehillä. Mutta nekin taitaa olla erilaiset keskenään. Sitten tietenkin Dothrakien vaatteet on melko samanlaisia, mutta sinnekin on saatu eroja. Mielenkiintoista. Kuinkahan iso Game of Thronesin budjetti on, jos pelkkä puvustus vie jo noin paljon. Sitten tietenkin vielä kymmenen jaksoa vuodessa, mikä tarkoittaa ikään kuin viisi elokuvaa vuodessa. Ja kaikkien näyttelijöiden palkat. Anyways, aiheeseen takaisin...
     Hercule Poirot! Keksinpäs, haha! Eli Hercule Poirot, josta olen nähnyt melkein kaikki jaksot. Suomessa sitä pyörittää Yle. Sarja tai oikeastaan tv-elokuva-sarja perustuu Agatha Christien legendaarisiin kirjoihin (, joita en ole lukenut...). Sarja sijoittuu n. 1930-luvulle, aika, jonka teemasta pidän, kuten myös Keski-ajasta, toisin kuin esimerkiksi 50- tai 70-lukujen teemoista. Puvustus on upeaa ja niin on David Suchet'n näyttelijätyö Poirottinakin, peittoaa mennen tullen Hercule Poirotina Oscar-ehdokkuuden saaneen Albert Finneyn. On Finneykin hyvä ja saa hahmoon karismaa ja tunnetta, mutta Suchet tuo siihen niin paljon enemmän sisältöä. Harry Potter-faneille tiedoksi, että Matami Huiskia esittänyt Zoe Wanamaker esiintyy myös sarjassa Ariadne Oliverina ja onhan hänkin hyvä.