Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (This Is Where I Leave You)

Juuri tämänkaltaisia elokuvia rakastan. Kunnon peruspohjaista draamaa, jossa on juonikuvioita - on raskaaksi tullut ex-tyttöystävä ja on kuollut isä ja on sisko, joka on rakastunut mieheen, jolla on aivovaurio. Sen lisäksi uskalletaan käyttää musiikkia, niin, ettei katsoja joudu istumaan hiljaisuudessa -sitä pystyy tekemään ihan ilman elokuviakin. Erityisesti tämänkaltaiset family reunion-elokuvat lämmittävät mieltäni. Usein elokuvan lopussa on myös joku mieltäylentävä eteenpäin jatkaminen. Päähenkilön on täytynyt sovittaa menneisyytensä haavat kohdatakseen taas tulevan. Oih, kunnon elokuvaa.

...=)

Big Eyes (Big Eyes)

Ihmettelen oikeastaan, miten Amy Adams voitti osastaan Golden Globe-palkinnon. Hänelle ei anneta paljon työstettävää. Tim Burtonin ohjaama Big Eyes valmistui vuonna 2014 ja kertoo taidemaalarista Margaret Keanesta ja hänen aviomiehestään Walter Keanesta (Christoph Waltz), joka yritti varastaa taulujen kunnian vaimoltaan.

Ymmärrän, mikä Burtonia kiihtoi Keanen tarinasta. Isoissa silmissä on jotain Burtonmaista. Valitettavasti hänellä ei ole hajuakaan, miten tehdä tämän tyylin elokuva. Valitettavasti, koska käsikirjoitus tai ainakin aihemateriaali olisi niin rikasta, että siinä olisi mahdollisuudet todella ikimuistoisiin kohtauksiin. Keanejen tarina on niin elokuvallinen ja se on vielä totta. Lopun oikeussalikohtaus voisi olla niin hyvä, mutta nyt se jää todella laimeaksi. Tämän sanottuani, elokuva kuitenkin pitää otteessaan ja olen aina pitänyt Tim Burtonin visuaalisesta otteesta, ei hän huono ohjaaja ole, mutta ei saa tätä projektia pysymään käsissään.

Elokuvan vahvin voima on Christoph Waltz. Hän on, taas, varsin osuva pahismaisena hirviönä. Amy Adams puolestaan, no, ei onnistu edes olemaan erityisen feministinen, veikkaan, että sitä hän on kuitenkin lähtenyt roolillaan hakemaan. Margaret Keane on ehkä oikeassa elämässä hiljainen ja arka, mutta sitä varten pitäisi olla lupa ottaa taiteellisia vapauksia, hahmon pitäisi siis nousta kuorestaan ja käydä kunnolla kiusaajamiehensä päälle, ainakin loppua kohti, että saisimme jonkinlaisen heräämisen. Nyt elokuva ei sano yhtikäs mitään. Ei se huono elokuva ole, mutta siitä vain puuttuu viimeinen pala, silaus.

Interstellar (Interstellar)

Yhdistelmä vanhan koulukunnan elokuvantekemistä, suuria tunteita sekä syvällistä tulkintaa, Interstellar vakuuttaa niin monipuolisella rakenteellaan, hengästyttävällä visuaalisuudellaan sekä varmoilla, elokuvallisilla ansioillaan ohjauksesta näyttelijäsuorituksiin.

Christopher Nolanin ohjaamaa, käsikirjoittamaa ja tuottamaa tieteiselokuvaa, Interstellar, tähdittää Oscar-voittaja Matthew McConaughey, Oscar-voittaja Anne Hathaway ja Oscar-ehdokas Jessica Chastain. McConaughey esittää elokuvan pääroolissa Cooperia, lähitulevaisuudessa elävää miestä, joka lähetetään Anne Hathawayn esittämän tohtori Amelia Brandin kanssa yhdessä David Gyasin ja Wes Bentelyn esittämien miehistön kanssa mustanaukon kautta seuraavaan galaksiin etsimään vaihtoehtoista maailmaa ihmisten asuttavaksi, maan voimavarojen kuihtuessa melkein loppuun.

Nolan jatkaa jo elokuvastaan Inception, tuttua linjaa tai teemaa: aika. Interstellar ei vain leikittele ajan käsitteellä. Se ottaa sitä hännästä kiinni ja paiskoo täysillä päin eri pintoja, kunnes se on niin verinen, että katsojan tekee pahaa katsoa. Oma elämämme on niin sidottu meidän viikkojärjestykseemme, kalentereihimme ja aikatauluihimme, että harvoin tulee ajatelleeksi, että aika on loppujen lopuksi vain käsite. Se on suhteellista. Eli se on ihmisen luoma. Aikaa ei näy missään. Onko siinä mahdollista palata taaksepäin tai mahdollisesti eteenpäin, jos sitä ei ole edes olemassa. Se, miten me ymmärrämme ajan olemassaolon on merkityksetöntä. Voi olla, kuten Interstellar esittää, että aika onkin rakenne, samalla lailla kuin tilavuus. Tai sitten jotain muuta. Mutta meidän rajoittuneet aivomme ei sitä voi ymmärtää. Samoin kuin miten aika voi kulkea eri tahtiin maassa kuin avaruusaluksessa. Miten viisi minuuttia voi olla toiselle viisi minuuttia kun toiselle se on kymmenen vuotta?

Interstellar ottaa tästä syvällisestä teemasta rankalla otteella kiinni ja päätyy jopa tekemään aika rohkeita metafyysisiä oletuksia, jotta loppuratkaisu toimisi. Nolan on kuitenkin niin tarkka mies, toisin sanoen loistava ohjaaja, että ymmärtää mitä oletuksia voi tehdä ja mitä ei. Siksi Interstellar pysyy koossa ja antaa katsojalle unohtumattoman, syvällisen kokemuksen. Kokemukset ovat elokuvien parasta antia. Vain harva elokuva pystyy vaikuttamaan katsojaan niin, että tämä kävelee kokemusta rikkaampana elokuvateatterista ulos. Tai oikeastaan voisi sanoa elämystä rikkaampana. Usein vain viihdytämme itseämme elokuvan parissa muutaman tunnin ja sitten jatkamme elämäämme. En usko, että monikaan tämän elokuvan nähnyt edes ymmärtää kuinka visionäärinen se oikein onkaan. Sen lisäksi, että sen tiede on korkealla tasolla, pystyen ilmentämään mustan aukon, rakentamaan sen varaan, pitkälti juonen, niin että katsoja ei tipu pois kärryiltä, niin elokuva ikään kuin luo oman filosofisen teoriansa ajasta, maailmasta ja niiden rakenteesta.

Kestää aimo tovi ennenkuin pääsemme vauhtiin. Siinä ehkää piilee elokuvan ainoa heikkous. Elokuvan alku keskittyy aika lailla todella perusluontoisiin asioihin. McConaugheyn Cooper suuttuu poikansa koulun rehtorille ja opettajalle, jotka eivät päästäisi hänen poikaansa yliopistoon, vaan antaisivat tämän ryhtyä maanviljelijäksi, joksi poika haluaakin tulla. Miksi tästä täytyy tehdä niin suuri numero? Sitten hetkeä myöhemmin olemme avaruusaluksen ryminässä menossa mustanaukon yli tai jäämässä vieraan planeetan jättimäisen aallon alle. On kuin katsoisimme eri elokuvaa. Siitä huolimatta, Interstellar on mestariteos.

Steven Spielberg on yksi elokuvahistorian menestyneimpiä elokuvaohjaajia. En yhtään ihmettele, miksi hän oli alunperin aikeissa ohjata tämän elokuvan. Siinä on jotain Spielbergmäistä. Suuria tunteita, eeppistä taustaa vastaan. Ja se on hyvä asia. Tämä lajityyppi ei varmasti ole kaikille. Joku haluaa draamaltaan syvempää hahmojen kehitystä tai arkisempia teemoja. Mutta Interstellar on elokuvahistoriaan jäämässä, samaisesta syystä. Se on eeppinen, se on voimakas, se on elämys. Kuitenkaan se ei ammy yli. Se ei leikittele liikaa erikoistehosteilla tai vihreällä kankaalla. Christopher Nolan teki paljon töitä voidakseen tehdä elokuvan oikeilla lavasteilla. Hän oikeasti viljelytti monta hehtaaria maissia. He menivät Islannin jäätiköille hypotermian uhreiksi, vain jotta elokuvakokemus olisi minulle, katsojalle, mahdollisimman autenttinen. Tämä työ näkyy elokuvan jäljessä ja se, osaltaan, vaikuttaa siihen, miksi Interstellar on niin taivaallinen elokuva. Toisin sanoen se ei ole vain elokuva. Se ei ole vain erikoistehostepläjäys. Se on kokonaisuus, jossa lavasteet, ohjaus, näyttelijäsuoritukset ja erikoistehosteetkin, oikeassa mittasuhteessa, kukin pelaavat oman roolinsa. Lopputuloksena on ikimuistoinen elämys, pala elokuvahistoriaa, Spielbergin ja muiden linjassa. Christopher Nolan on nerokas, nerokas, nerokas.

Matthew McConaughey tekee luotettavaa työtä elokuvan keskushahmona. Hän on vahva näyttelijä, joka omaa vahvan karisman ja läsnäolon. Jessica Chastain on aina yhtä valovoimainen ja sädehtivä rooleissaan. Hän huokuu tiettyä tunnetta ja saa katsojan luottamaan elokuvaan ja juonen kehitykseen. Katsoja ikään kuin investoituu elokuvaan hänen välityksellään. Elokuvan kirkkain tähti on kuitenkin Anne Hathaway. Hän on yhtä lailla karismaattinen ja läsnäoleva. Hänessä on voimaa ja hän luo hahmostaan erittäin realistisen, mutta kuitenkin elokuvallisen. Hänen eleensä, miten hän kääntää päänsä pois kamerasta, ovat kaikki hiottuja. Mutta sitten hän vielä lisää varmaan näyttelemiseensä oikeassa tasapainossa sympaattisuutta, aitoutta ja liikuttavaa tunnetta, luoden elokuvalle kokonaan uuden ulottuvuuden. Olemme niin kiinni tämän hahmon mielessä ja kohtalossa, että joudumme pidättämään hengitystämme aivan viimeisiin hetkiin asti, jolloin elokuva pimenee mustaan ja lopputekstit alkavat pyöriä. Ihmettelen, miten hän ei ole saanut enemmän positiivista huomiota tällä roolisuorituksellaan. Myös Matt Damon, Topher Grace ja Ellen Burstyn tuovat kaikki oman palasensa tähän sujuvaan palapeliin, kokonaisuuteen. Harvoin pystyy sanomaan näin elokuvasta, kuin seuraavaksi sanon. Enempää sanoja ei tarvita, tai edes pystytä tuomaan: olen mykistynyt, kiitos.