...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ben Barnes. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ben Barnes. Näytä kaikki tekstit

Westworld, 1. tuotantokausi

Westworldia on verrattu Game of Thronesiin. Siksi minulla ei alun alkaen ollutkaan juuri kiinnostusta sarjaa kohtaan, kun olen vähän väsynyt Game of Thronesiinkin. Mutta kun HBO Nordicin ilmaisen kuukauden päätin käyttää hyväksi, niin ajattelin ottaa kaiken hyödyn irti. Jos olisin vain tiennyt, että Westworld on kaikkea, mitä Game of Thrones ei ole, olisin katsonut tämän jo paljon aikaisemmin.

Westworldissa on yhdeksän tunnin mittaista jaksoa ja puolentoista tunnin finaalijakso eli mikään kevyt rupeama tämä ei ollut katsoa. Mutta luultavasti sinulle käy kuten allekirjoittaneelle, että on niin sarjan pauloissa, että katsoo koko kauden putkeen. Erityisesti sarjan loppua kohden, en vain pystynyt lopettamaan jaksojen katsomista, kun halusin niin paljon päästä loppuun ja saada selville palapelin viimeisen palasen. Westworld on yksi kaikkien aikojen kryptisimmistä sarjoista, joka punoo itsensä sellaiseen labyrinttiin, että katsoja alkaa jo epäillä, että päästänkö sieltä koskaan pois. Mutta finaalin viimeiset hetket ovat todellakin odotuksen arvoiset. Kuva selkenee ja kaikki käy järkeen. Hatunnosto tekijöille, että ovat näin pieteetillä hioneet niin monitahoisen juonen, että katsoja pakostakin uppoutuu sarjaan sisälle.

Westworld pähkinänkuoressa kertoo tulevaisuuden teemapuistosta, johon turistit menevät elämään tekoälyjen keskelle. Teema puistossa on villi länsi ja käytännössä he voivat tehdä tässä todellisuudessa mitä vaan: tappaa, raiskata, olla sankari tai roisto. Teemapuistoa pyörittää salaperäinen yritys, jossa on myös omat mysteerinsä ja juonenkulkunsa. Esimerkiksi Evan Rachel Wood, Thandie Newton, James Marsden ovat robottitekoälyjä sidottu elämään teemapuiston todellisuudessa vain turistien mielihaluja tyydyttääkseen ja Anthony Hopkins, Luke Hemsworth, Jeffrey Wright ovat teemapuiston taustatyöntekijöitä vetelemässä marionettien naruja.

Jo ensimmäinen jakso teki selväksi, että tässä haetaan jotain enemmän, mitä Game of Thrones voi esimerkiksi antaa. Ja puhun vain Game of Thronesista tässä yhteydessä siksi, että se on looginen vertailukohta. Maailmat ovat jokseenkin samankaltaiset. Vaikka kuinka ihailen Game of Thronesin laajaa ja kattavaa universumia, on se jättänyt minut jokseenkin kylmäksi, kun olen tajunnut, että sielläkin vain pyörä pieni pyörii, eikä mikään koskaan ratkea. Westworld puolestaan paljastaa kaikelle syvemmän merkityksen. Tämän maailman taustalla on mysteeri jos toinenkin, kaikilla salattu taka-ajatus tai piilotettu suunnitelma tulevaisuuden varalle. Jokainen hahmo yrittää selvittää jotain maailmastaan tai itsestään. Tavallaan Westworld on kuin Game of Thrones kohtaisi Ex Machinan, mutta ei sinne päinkään. Westworld on yksi kokonaisvaltaisimmista sarjoista, mitä olen nähnyt.

Tavallaan on harmikin, että tässä on päädytty televisiosarja formaattiin. Se avittaa tarinankerrontaa, kun sille uhrataan paljon aikaa, jopa 10,5 tuntia, mutta jos sarja olisi typistetty vaikka kolmen tunnin elokuvaan, olisi se ollut hitonmoinen elokuva. Sarja nimittäin on aika elokuvallinen. Sillä on hieno juoniarkki ja kaunis tematiikka, jonka varaan kaikki rakentuu sarjassa. Ensimmäiset jaksot eivät vielä tarjoa juurikaan cliffhangereita, mutta sanoisin, että ainakin kolmannesta jaksosta eteenpäin, jokaisessa jaksossa paljastetaan syvempi tarinan taso, joka vain aiheuttaa halun tietää enemmän ja päästä syvemmälle tarinaan... rakastan, rakastan, rakastan näin huolella tehtyä tarinankerrontaa!

Ironista, että sarjassa puhutaan niin paljon jumalista, sillä sellaisiksi haluaisin kutsua sarjan tekijöitä. Kaikki yksityiskohdat aina visuaalisesta maailmasta, hahmoista, tarinan syvemmästä merkityksestä, tarinan piilotetuista kerroksista aina dialogiin asti on niin hemmetin hienoa. Sarjassa on useita kohtauksia läpi kaikkien jaksojen, joista voisi mistä tahansa kehystää mietelausetaulun. Oma suosikkini on:


"Ah, my father used to say that only boring people get bored."
"Mine, too. I used to think it's only boring people who don't feel boredom, so cannot conceive of it in others."

Heti alusta alkaen suosikkihahmokseni nousi Maeve, jota esittää niin suurella intohimolla taianomainen Thandie Newton. Antakaa tälle naiselle kaikki maailman palkinnot. Hän on samalla aikaa mahdottoman karismaattinen, raaka sekä kykenevä niin puhtaaseen emootioon, että hän vetää jalat pois alta. Myös Anthony Hopkins muistuttaa, miksi on aikanaan noussut jollain Hannibal Lectereillä niin mestarilliseksi näyttelijäksi. Jeffrey Wright oikeastaan avautui minulle tämän sarjan myötä. Sarjassa on monta näyttelijää, josta en niin välitä, kuten Evan Rachel Wood, Ben Barnes, Tessa Thompson ja Jimmi Simpson, mutta ei heidänkään ontohko näytteleminen haittaa. Ed Harris, Luke Hemsworth ja James Marsden ovat suhteellisen vähänpuhuvissa rooleissa, ainakaan minua ei hirveästi heidän hahmonsa kiinnostanut. Mutta ihailen kyllä tätä kattavaa maailmaa, mikä hahmoilla on luotu. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta sarjan juonen perille pääseminen on todella vaivatonta, mutta kuitenkin mielenkiintoista.


En tiedä, kuinka kykenevä olen edes jaksamaan ylistää tätä sarjaa. Sen saavutusten luetteleminen on jo uuvuttavaa. Tälläiset mestariteokset ovat tarkoitettu kaikkien nähtäväksi. Ajoittain sarjan graafinen väkivalta kävi vähän liiaksi ainakin minulle, mutta muuta valitettavaa en sarjasta keksi. Jonathan Nolanin kynästähän tämä sarja on käsittääkseni syntynyt, eli sekin toiminne suosituksena joillekin, ketä Nolanien töitä on joskus ihailleet. Mitä minä kuitenkin aina etsin elokuvista ja tv-sarjoista on jokin alla makaava jännite tai dramatiikka, josta saisi sitä syvällisyyttä narratiivisen juonen tapahtumille. Westworldissa sitä syvyyttä on vaikka muille jakaa. Ihan konkreettisestikin tämän villin lännen maailman alla tapahtuu yhtä sun toista. Mutta jos etsit älyllistä viihdettä, jossa pohditaan ihan kaikkea aina yksilön identiteetistä, olemassaolosta, elämän merkityksestä ja sen lisäksi jotain, minkä parissa voi viettää aikaa ja uppoutua viihteeseen antaumuksetta, Westworld on sarja sinulle. Toisin sanoen Westworld on sarja kaikille.






...=)

Kevytkenkäinen (Easy Virtue)

En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi Jessica Bielistä ei ole tullut suurempaa tähteä. Hän on ollut kuuluisa jo melkein kaksi vuosikymmentä, mutta silti hänestä ei ole noussut kovinkaan suurta pääosanesittäjää. Hänellä ei ole oikein hittielokuvaa eikä liiemmin palkintoehdokkuuksia. Tuntuu jääneen enemmän kuuluisamman puolisonsa varjoon. Voi toki olla, että en pysty täysin objektiivisesti ymmärtämään hänen uraansa, sillä minusta hän on yksi kauneimmista ihmisistä, mitä maa on päällään kantanut. En siis osaa sanoa kuinka taitava tai lahjakas tai karismaattinen hän on, kun voisin katsoa hänen lukevan puhelinluetteloa kaksi tuntia ja sanoa sitä hyväksi elokuvaksi ja roolisuoritukseksi.

Ainoa, mistä en pitänyt tässä elokuvassa, oli tyhmä loppuratkaisu. Inhoan sitä, kun käsikirjoittajat kirjoittavat itsensä pussiin ja sitten yrittävät avata itsensä sieltä viime sekunneilla keksimällä jonkun tuulesta temmatun juonenkäänteen, mihin katsoja ei millään voi enää siinä vaiheessa uskoa. Kristin Scott Thomas on tässä elokuvassa ihan törkeän huono. Muutenkin elokuvan ailahtelevainen tunnelma välillä muistuttaen jotain 20-luvun komediaa, välillä jotain 60-luvun saippuaoopperaa, saa ajoittain allekirjoittaneen ainakin raapimaan päätään.








...=)

Jackie & Ryan (Jackie & Ryan)

Kuin ylipitkä musiikkivideo. En missään vaiheessa edes päässyt tarinaan sisälle. Ben Barnes on suhteellisen ontto näyttelijä. Ohjaaja Ami Canaan Mann on Michael Mannin tytär.




...=)

Tähtisumua (Stardust)

Koska Puutaheinää-blogin Tiinanen on kehunut Matthew Vaughnin vuoden 2007 elokuvaa Tähtisumua niin vuolaasti, niin olihan se pakko katsoa. Elokuvan pääosissa on Charlie Cox, Claire Danes, Michelle Pfeiffer, Robert De Niro, Ben Barnes, Sienna Miller ja Mark Strong muun muassa.

Elokuvan päähenkilö on Tristan (Charlie Cox) pienessä maalaiskylässä, sanoisin keski-aikaisissa olosuhteissa elävä nuorukainen, joka on rakastunut kauniiseen Victoriaan (Sienna Miller). Voittaakseen Victorian sydämen, Tristan lupaa noutaa tälle maahan pudonneen tähden, joka paljastuu Claire Danesin esittämäksi Yvaineksi. Yvainen perässä on myös kuninkuutta haluava prinssi Septimus (Mark Strong), koska hänen valtaansanousu edellyttää rubiinin saamista, joka oli objekti, joka tähden/Yvainen taivaalta sinkosikin pois ja on siis Yvainen hallussa. Myös Michelle Pfeifferin esittämä noita haluaa Yvainen, koska syömällä tämän sydämen, hän saisi nuoruutensa takaisin.

Jep, eli siis fantasialinjalla mennään. Elokuva onkin aika perustavanlaatuinen fantasiateos. Voisi jopa kutsua klassiseksi fantasiaelokuvaksi, jossa on noitia ja keski-aikaa, prinssejä ja prinsessoja, tavernoja ja taivasmerirosvoja. Elokuvaan on kuitenkin saatua hienosti tuotua mukaan tätä rikkovia elementtejä, kuten läpänheittohuumoria ja elokuvan suurimmaksi valttikortiksi voisikin laskea sen, että se ei ota itseään liian tosissaan. Luoja tietää, että en tiedä mitään kamalampaa kuin liian mässäilevä fantasiateos, kuten (anteeksi nyt rikkoessani miljoonia sydämiä) Taru sormusten herrasta.

Mielleyhtymät ovat selkeitä. Olen nähnyt samalla idealla toteutettuja elokuvia ennenkin: Lumottu Ella (vaikka onkin lastenelokuva), Kolme muskettisoturia ja ehkä myös Maleficent - Pahatar. Yhteisiä piirteitä näissä on juurikin tuo mainittu huumori, sekä erittäin perheystävällinen kuvaus, kameratekniikka ja visuaalinen ilme. Periaatteessa melkein kuin katsoisi animaatiota. Kuva on värikäs, terävä ja selkeä. Tämä saattaa olla omalla laillaan luotaantyöntävä elementti, ainakin niille, jotka haluavat elokuviltaan Kaurismäki-tyylistä syvyyttä. Rohkenisin kuitenkin epäillä, että suurin osa ihmisistä, minä mukaanlukien, en pysty Kaurismäkeä tuntiakaan pidempään katsomaan tylsistymättä, joten siksi tälläinen visuaalisuus on elementtinä hyvä, jos sitä osataaan käyttää oikein. On niitäkin esimerkkejä, jossa plätkäistään tälläiset suodattimet kuvan päälle ja odotetaan, että täysin tylsä, juoneton ja kliseinen koko perheenelokuva jotenkin toimisi. *Kröhöm, taidn eksyä nyt vähän aiheesta...

En liiemmin välittänyt elokuvan maskeerauksesta. Erityisesti miespuolisten henkilöiden parrat olivat täysin päälleliimattuja ja heti ensimmäinen kohtaus elokuvasta aiheutti pienoisen nauruntyrskähdyksen kun tälläinen mustapartainen tiedemies oli elokuvan avauskohtauksessa, suorastaan hölmön näköisessä parrassaan. Onneksi nauru jatkui läpi elokuvan, kun moneen kertaan sai nauraa ihan aiheestakin, kun vitsit olivat niin osuvia. Hauskin kohtaus oli varmasti se, kun kolme prinssiä ja yksi pappi joi neljästä lasista myrkytettyä viiniä. Kahdessa lasissa myrkkyä ei ollut. Sitten katsottiin kuka kupsahtaa ja kuka ei... Tai se kun Victoria (Miller) avaa ikkunansa oven Tristanin (Coxin) heitettyä sitä (klassisesti) kivellä ja huudahtaa: "Humphrey?" -"Nope" ~ ei ollut Romeolla näitä ongelmia... Erityisesti pidin myös niistä aaveista. Se oli hieno elementti, jota on käytetty muistaakseni myös Herkules-animaatiossa, jossa aaveiden sijasta oli saviastioita tai jotain. Kuitenkin...

Ian McKellen oli loistava kertoja. Mark Strong oli taas hevosen selässä, tälläisenä auktoritäärisenä, voimakkaana miehenä ja sopi rooliinsa oletettavan hyvin. Ja siinä olikin kaikki näyttelijävalinnat, joista pidin. Michelle Pfeiffer on aivan liian sympaattinen näyttelijä esittääkseen noitaa. Tajusin, että minulla on jo pitkän aikaa mennyt näyttelijät Charlie Cox ja Brian Cox täysin sekaisin. Olen luullut, että kyseessä on sama henkilö. Siksi olenkin ihmetellyt, että miten Brian Cox, joka on jo ihmisen elinkaaren myöhäisemmällä puolella, näyttelisi pääroolia Daredevil-sarjassa. Tuli tämäkin nyt sitten selväksi, kuten se, että en liiemmin pidä tästä Charlie Coxista. Hän on liian tavallisen näköinen ollakseen elokuvatähti, minun mielestäni. Sienna Milleria en koskaan tunnista, oli hän missä roolissa tahansa. Siksi oli taas hienoinen järkytys elokuvan jälkeen tajuta, että se tosiaan oli Sienna Miller siinä Victorian roolissa. Henry Cavillia en tunnistanut senkään vertaa. Jason Flemyngilla ja Rupert Everittilla on niin pitkät kasvot, että heille annetut pitkät peruukit eivät sovi heille yhtään. Ja anteeksi nyt vielä, mutta en pidä Ricky Gervaisista. Claire Danesin ääni ei ole järin uskottava, eikä hänellä ole tippaakaan kemiaa Charlie Coxin kanssa. Joten se siitä.

Kaikesta huolimatta, pidin elokuvasta Tähtisumua todella paljon. Ehkä se on ohjaaja Matthew Vaughnin hyvä, letkeä ote tai kokonaisvaltainen elokuvakokemus, jota tämä fantasiantäyteinen seikkailu tarjoaa. Yhtäkään tylsää hetkeä elokuvassa ei ollut. Vaikka loppu oli täysin imelä, oli se silti arvattavissa, ja mitä olisikaan hyvä seikkailu Keski-Aikaisessa miljöössä ilman tiettyjä kliseitä. Claire Danesin roolihahmo oli myös mukavan itsenäinen ja tietyllä lailla feministinen, että ei heti hypännyt tuntemattoman miehen matkaan, kun tämä "prinssi" kohdalle sattui.

Harvoin puhun mitään elokuvan lopputekstien aikana pyörivistä kappaleista, sillä usein käy niin, että huononkin elokuvan lopussa voidaan soittaa joku "menevä kappale" ja se luo illuusion, kuin kyseessä olisi ollut parempikin elokuva. Tämä vaara on myös Tähtisumua -elokuvalla, jonka lopputekstien aikana saadaan nauttia Rule The World-kappaleesta, joka sopii elokuvan loppuun kuin nyrkki silmään ja nenä päähän. En kuitenkin laske koko elokuvan onnistuneisuutta pelkän yhden kappaleen varaan, sillä nauttisin leffasta alusta loppuun. Erityisesti Robert De Niron kaavoja rikkova roolisuoritus oli hauska. Ehdottomasti lempisitaattini on "You'll always be our captain, captain".

Oikeastaan Tähtisumua on ajattoman lumoava. Se heijastaa katsojalle maagisen maailman, satumaisine piirteineen ja rikkoo tätä kaavaa heti alusta alkaen moderneilla ratkaisuilla, mikä tekee elokuvasta raikkaan kokemuksen. Vaikka tyylilaji ei itselleni olekaan mikään sydänasia, voin silti nähdä siinä piilevän lumon. Ja arvostan aina elokuvia, jotka saavat nauramaan.










...=)