Isänmaan puolesta, 2. tuotantokausi

Kakkoskausi jatkaa täysin samoilla juonilangoilla, jotka ensimmäisellä kaudella jo punottiin. Kauden alussa, päähenkilöllä Carrie Mathisonilla (Claire Danes) kestää vähän aikaa palautua mielenterveyshäiriöistään ja silloin käy keskustelua itsensä kanssa jopa kokonaan työstään luopumisesta. Pian kuitenkin kaikille tuttu terroristi Abu Nazir (Navid Negahban) näyttäytyy maailmalle ja Carrielle kutsu käy häntä jahtailemaan.

Kakkoskausi on heikompi kuin ykkönen, eikä sekään kovin vahvoilla jäillä kulkenut. Jaksot ovat yhä jännittäviä ja pitävät otteessaan. Mutta kokonaiskuva jähmetyy kamalasti paikoillaan pyörimään Damian Lewisin hahmon, Nick Brodyn ympärille. Onko se terroristi vai ei? Rakastaako Carrie tätä vai ei? Nämä kysymykset ovat ihan mielenkiintoisia ensimmäisellä kerralla kun niitä kysytään. Ne ovat mielenkiintoisia myös toisella ja kolmannella kerralla kysyttäessä, mutta neljäskymmeneskahdeksastuhannes kerta on vähän liikaa. Toivon totisesti, että kauden päätösjakso viimein naulasi sen arkun kiinni, ettei katsojaa vielä kerta revittäisi sen valtameren läpi. Jahkailut on tylsiä.

Sarjan vahvuudeksi koen dynaamisuuden. Carrien tiedusteluagentin työ on monipuolista ja äärettömän mielenkiintoista. Siitä saisi revittyä draamaa ihan riittävästi, joten en ymmärrä, miksi tätä samaa Nick Brodyn hahmoa pitää pyöritellä mukana vielä niin kauan.

En ole koskaan pitänyt Danesia kummoisenakaan näyttelijänä. Ykköskaudella vielä halusin antaa hänelle mahdollisuuden, mutta kakkoskausi vahvisti vain epäilyjäni. Hän on vähän yhden ilmeen näyttelijä. Hänen väpättävä alaleukansa oli mielenkiintoinen tehokeino kuvaamaan hänen hahmonsa emotionaalista epävakautta ensimmäisen kerran. Se oli ihan mukiinmenevää myös toisella ja kolmannella kerralla. Mutta neljäskymmeneskahdeksastuhanneskerta, kun Carrie alkaa murjottamaan... Tiedän, että näin ei saisi sanoa, mutta väsyin myös katsomaan hänen meikittömiä kasvoja. Sarja on ollut kuitenkin menestys Yhdysvalloissa, niin luulisi tuotantayhtiöllä olevan varaa palkata maskeeraaja. En myöskään pidä Damien Lewisista, mutta hänessä sentään näen hänen repertuaarinsa laajuudeen. Mandy Patinkinin roolityö olisi vahvaa, jos hän tajuaisi näyttää muitakin puolia hahmostaan, kuin mumisevan hermoheikon. Sekin nimittäin käy jossain vaiheessa aika kaavamaisen puiseksi.

Sarjan heikkous on sen pituus. Sitä minä yritän tässä vain sanoa. Ainekset nimittäin tässä ovat, mutta koska jaksot ovat tunnin mittaisia ja niitä on kaksitoista tuontakaudessa, ei siinä pysty hirveän montaa juonenkäännetta kauteen sullomaan, niin kerronta pakostakin junnaa vähän paikoillaan. Luotan kuitenkin siihen, että käsikirjoittajat jossain vaiheessa pystyvät luopumaan tästä juonikaaresta ja siirtämään toimivat roolihahmot uusille vesille, jolloin sarjaan pystyisikin korporoimaan huomattavasti verkkaisempaa tulkintaa maailmanlaajuisesta poliittisesta kentästä ja sodasta terrorismia vastaan.

Pidin myös pahamaineista Abu Naziria näytelleestä Navib Negahbanista, jota ei uskonut näyttelijäksi ollenkaan, vaan oli kuin oikeasti olisi katsellut pelottavaa terroristia - melkein teki mieli kääntää katse hänestä pois ja piiloutua sohvan taakse, ettei hän vain näkisi minua. Tämä on myös sarjan vahvuus, se pystyy istuttamaan katsojan hyvin aitoihin vakoilutilanteisiin ja yleisökin saa kokea sen adrenaliiniryöpyn, joka tulee onnistumisista ja kokea sen karvaan tappion maun suussa, kun kaikki ei onnistukaan. Toivoisinkin, että seuraavilla kausilla kerronta siirrettäisiin pois Yhdysvalloista ja turhasta byrokratiassa vellomisesta ja päästäisiin oikeasti kentälle, oikeiden tapahtumien ja vakoilun pariin. Koska tälläkin kaudella paras jakso oli se, missä Carrie lähetettiin Libanoniin.

...=)

Isänmaan puolesta, 1. tuotantokausi

Homeland ei ole suinkaan paras tv-sarja, jota olen nähnyt. Siihen on myös syy, miksi olen nyt vasta löytänyt tieni sen pariin. En tiedä olenko täysin kohdeyleisö amerikkalaiselle patriotismin julistamiselle. Olen kuitenkin hiljattain kyllästynyt odottamaan Netflixin isojen herrojen päätöksiä siitä, koska saan jonkun The Blacklistin kolmannen kauden tai Downton Abbeyn kuudennen kauden katsottavakseni. Siksi Homeland oli nyt hyvä ottaa katsantaan, sillä siitä löytyy peräti neljä kautta The 'Flixistä, joten ei tarvi paljon odotella seuraavia jaksoja.

Roolistaan Emmy-palkittu Claire Danes esittää CIA-agentti Carrie Mathisonia, jonka pääasiallinen tehtävä on estää al Qaida-terroristiryhmittymän johtohahmon, Abu Nazirin, aikeet Yhdysvaltoihin. Carrie saa lähteiltään vihiä, että amerikkalainen sotilas olisi käännytetty terroristiksi ja kun kahdeksan vankeusvuoden jälkeen, kenraali Nicholas Brody (myöskin roolistaan palkittu Damien Lewis) löydetään Irakista, nousee Carrien epäilykset. Harmi vain, muu maailma on täysin valmis ottamaan vastaan takaisin Yhdysvaltoihin sotasankarin ja amerikkalaisen toivon ruumiillistuman. Hänkin roolistaan palkinnon jos toisen napannut Mandy Patinkin esittää Carrien työkaveria, Saul Berensonia. Deadpool-tähti Morena Baccarin on Nicholas Brodyn vaimo ja hänkin jokusen ehdokkuuden osastaan saanut. Myös The Blacklist-tähti Diego Klattenhoff esiintyy sarjassa.

Pidin käsikirjoitusta puutteellisena. Inhosin sitä, miten hahmojen yksityiselämät olivat lähinnä ajantäytettä niille jaksoille, kun työrintamalla ei tapahtunut mitään. Myöskin kauden alkujaksosta kuluu suuri osa hahmojen esittelemiseen ja sitten kun sitä aikaa tarvittaisiin hahmojen läpikäymiseen, onkin se hutaistu läpi myöhemmillä jaksoilla. Kun Nicholas Brodyn motiiveista selviää yksi henkilökohtainen koettelemus, on se vain yhden jakson mittainen ja siksi tuntuu päälleliimatulta ja hutaistulla ja löyhältä ratkaisulta - että katsoja ei ihan usko tämän yksittäisen tapahtuman olevan syy Brodyn käytökseen. En myöskään pitänyt siitä, miten Brodyn perhe on kuvattu. Vaimo on tyypillinen kotona nalkuttava edustusvaimo ja teini-ikäinen tytär kiukutteleva angstipussi.

Sarjan idea on kuitenkin hyvä. Sillä on toimivat päähahmot (Danesin ja Lewisin muodossa) ja heidän vastakkainasettelunsa tarjoaa kaikista eniten viihdyttävää sähköisyyttä ja skismaa. Muutenkin jaksot ovat todella viihdyttäviä, tämä on kuin psykologista leikkiä siitä, mitä katsoja tietää ja ei tiedä. On sinänsä vaarallista rueta leikkimään tälläisillä arvoilla kuin nationalismi ja terrorismi ja isänmaallisuus ja oikeudenmukaisuus, sillä usein tulkinta näistä teemoista on hyvin paatoksellista ja/tai yltiöpatrioottista. Pidin kaikista eniten siitä, että tässä terroristeja ei ole kuvattu kuin terroristeinä ollenkaan.. Ja minähän olen täysi cliffhanger-hullu, että jos jakso sellaiseen päättyy, niin pakkohan se on seuraavakin nähdä ja niin edelleen.

...=)

Tähtisumua (Stardust)

Koska Puutaheinää-blogin Tiinanen on kehunut Matthew Vaughnin vuoden 2007 elokuvaa Tähtisumua niin vuolaasti, niin olihan se pakko katsoa. Elokuvan pääosissa on Charlie Cox, Claire Danes, Michelle Pfeiffer, Robert De Niro, Ben Barnes, Sienna Miller ja Mark Strong muun muassa.

Elokuvan päähenkilö on Tristan (Charlie Cox) pienessä maalaiskylässä, sanoisin keski-aikaisissa olosuhteissa elävä nuorukainen, joka on rakastunut kauniiseen Victoriaan (Sienna Miller). Voittaakseen Victorian sydämen, Tristan lupaa noutaa tälle maahan pudonneen tähden, joka paljastuu Claire Danesin esittämäksi Yvaineksi. Yvainen perässä on myös kuninkuutta haluava prinssi Septimus (Mark Strong), koska hänen valtaansanousu edellyttää rubiinin saamista, joka oli objekti, joka tähden/Yvainen taivaalta sinkosikin pois ja on siis Yvainen hallussa. Myös Michelle Pfeifferin esittämä noita haluaa Yvainen, koska syömällä tämän sydämen, hän saisi nuoruutensa takaisin.

Jep, eli siis fantasialinjalla mennään. Elokuva onkin aika perustavanlaatuinen fantasiateos. Voisi jopa kutsua klassiseksi fantasiaelokuvaksi, jossa on noitia ja keski-aikaa, prinssejä ja prinsessoja, tavernoja ja taivasmerirosvoja. Elokuvaan on kuitenkin saatua hienosti tuotua mukaan tätä rikkovia elementtejä, kuten läpänheittohuumoria ja elokuvan suurimmaksi valttikortiksi voisikin laskea sen, että se ei ota itseään liian tosissaan. Luoja tietää, että en tiedä mitään kamalampaa kuin liian mässäilevä fantasiateos, kuten (anteeksi nyt rikkoessani miljoonia sydämiä) Taru sormusten herrasta.

Mielleyhtymät ovat selkeitä. Olen nähnyt samalla idealla toteutettuja elokuvia ennenkin: Lumottu Ella (vaikka onkin lastenelokuva), Kolme muskettisoturia ja ehkä myös Maleficent - Pahatar. Yhteisiä piirteitä näissä on juurikin tuo mainittu huumori, sekä erittäin perheystävällinen kuvaus, kameratekniikka ja visuaalinen ilme. Periaatteessa melkein kuin katsoisi animaatiota. Kuva on värikäs, terävä ja selkeä. Tämä saattaa olla omalla laillaan luotaantyöntävä elementti, ainakin niille, jotka haluavat elokuviltaan Kaurismäki-tyylistä syvyyttä. Rohkenisin kuitenkin epäillä, että suurin osa ihmisistä, minä mukaanlukien, en pysty Kaurismäkeä tuntiakaan pidempään katsomaan tylsistymättä, joten siksi tälläinen visuaalisuus on elementtinä hyvä, jos sitä osataaan käyttää oikein. On niitäkin esimerkkejä, jossa plätkäistään tälläiset suodattimet kuvan päälle ja odotetaan, että täysin tylsä, juoneton ja kliseinen koko perheenelokuva jotenkin toimisi. *Kröhöm, taidn eksyä nyt vähän aiheesta...

En liiemmin välittänyt elokuvan maskeerauksesta. Erityisesti miespuolisten henkilöiden parrat olivat täysin päälleliimattuja ja heti ensimmäinen kohtaus elokuvasta aiheutti pienoisen nauruntyrskähdyksen kun tälläinen mustapartainen tiedemies oli elokuvan avauskohtauksessa, suorastaan hölmön näköisessä parrassaan. Onneksi nauru jatkui läpi elokuvan, kun moneen kertaan sai nauraa ihan aiheestakin, kun vitsit olivat niin osuvia. Hauskin kohtaus oli varmasti se, kun kolme prinssiä ja yksi pappi joi neljästä lasista myrkytettyä viiniä. Kahdessa lasissa myrkkyä ei ollut. Sitten katsottiin kuka kupsahtaa ja kuka ei... Tai se kun Victoria (Miller) avaa ikkunansa oven Tristanin (Coxin) heitettyä sitä (klassisesti) kivellä ja huudahtaa: "Humphrey?" -"Nope" ~ ei ollut Romeolla näitä ongelmia... Erityisesti pidin myös niistä aaveista. Se oli hieno elementti, jota on käytetty muistaakseni myös Herkules-animaatiossa, jossa aaveiden sijasta oli saviastioita tai jotain. Kuitenkin...

Ian McKellen oli loistava kertoja. Mark Strong oli taas hevosen selässä, tälläisenä auktoritäärisenä, voimakkaana miehenä ja sopi rooliinsa oletettavan hyvin. Ja siinä olikin kaikki näyttelijävalinnat, joista pidin. Michelle Pfeiffer on aivan liian sympaattinen näyttelijä esittääkseen noitaa. Tajusin, että minulla on jo pitkän aikaa mennyt näyttelijät Charlie Cox ja Brian Cox täysin sekaisin. Olen luullut, että kyseessä on sama henkilö. Siksi olenkin ihmetellyt, että miten Brian Cox, joka on jo ihmisen elinkaaren myöhäisemmällä puolella, näyttelisi pääroolia Daredevil-sarjassa. Tuli tämäkin nyt sitten selväksi, kuten se, että en liiemmin pidä tästä Charlie Coxista. Hän on liian tavallisen näköinen ollakseen elokuvatähti, minun mielestäni. Sienna Milleria en koskaan tunnista, oli hän missä roolissa tahansa. Siksi oli taas hienoinen järkytys elokuvan jälkeen tajuta, että se tosiaan oli Sienna Miller siinä Victorian roolissa. Henry Cavillia en tunnistanut senkään vertaa. Jason Flemyngilla ja Rupert Everittilla on niin pitkät kasvot, että heille annetut pitkät peruukit eivät sovi heille yhtään. Ja anteeksi nyt vielä, mutta en pidä Ricky Gervaisista. Claire Danesin ääni ei ole järin uskottava, eikä hänellä ole tippaakaan kemiaa Charlie Coxin kanssa. Joten se siitä.

Kaikesta huolimatta, pidin elokuvasta Tähtisumua todella paljon. Ehkä se on ohjaaja Matthew Vaughnin hyvä, letkeä ote tai kokonaisvaltainen elokuvakokemus, jota tämä fantasiantäyteinen seikkailu tarjoaa. Yhtäkään tylsää hetkeä elokuvassa ei ollut. Vaikka loppu oli täysin imelä, oli se silti arvattavissa, ja mitä olisikaan hyvä seikkailu Keski-Aikaisessa miljöössä ilman tiettyjä kliseitä. Claire Danesin roolihahmo oli myös mukavan itsenäinen ja tietyllä lailla feministinen, että ei heti hypännyt tuntemattoman miehen matkaan, kun tämä "prinssi" kohdalle sattui.

Harvoin puhun mitään elokuvan lopputekstien aikana pyörivistä kappaleista, sillä usein käy niin, että huononkin elokuvan lopussa voidaan soittaa joku "menevä kappale" ja se luo illuusion, kuin kyseessä olisi ollut parempikin elokuva. Tämä vaara on myös Tähtisumua -elokuvalla, jonka lopputekstien aikana saadaan nauttia Rule The World-kappaleesta, joka sopii elokuvan loppuun kuin nyrkki silmään ja nenä päähän. En kuitenkin laske koko elokuvan onnistuneisuutta pelkän yhden kappaleen varaan, sillä nauttisin leffasta alusta loppuun. Erityisesti Robert De Niron kaavoja rikkova roolisuoritus oli hauska. Ehdottomasti lempisitaattini on "You'll always be our captain, captain".

Oikeastaan Tähtisumua on ajattoman lumoava. Se heijastaa katsojalle maagisen maailman, satumaisine piirteineen ja rikkoo tätä kaavaa heti alusta alkaen moderneilla ratkaisuilla, mikä tekee elokuvasta raikkaan kokemuksen. Vaikka tyylilaji ei itselleni olekaan mikään sydänasia, voin silti nähdä siinä piilevän lumon. Ja arvostan aina elokuvia, jotka saavat nauramaan.

...=)

Tunnit (The Hours)

Mrs. Dalloway sanoi ostavansa kukkaset itse.

Nicole Kidmanin Oscarin arvoisesti tulkitseman Virginia Woolfin, Julianne Mooren näyttelemän Laura Brownin ja Meryl Streepin kuvaaman Clarissa Vaughnin tarinat saattavat vaikuttaa monimutkaisilta - liian syvällisiltä, niitä ymmärtääkseen. Stephen Daldryn hienovarainen ohjaus antaa katsojan melko pitkälti tulkita draaman tasoja itse. Nämä kolme hahmoa ovat kaikki eri aikakausilta; Virginia Woolf elää 1920-luvun Englannin maaseudulla, Laura Brown 1950-luvun Yhdysvaltain lähiössä ja Clarissa Vaughn 2000-luvun New Yorkissa. Kaikki kolme naista yrittävät opetella määrittämään elämäänsä ilman miehiä - elokuva on feministinen. Kaikki kolme tarinaa keskittyvät siihen, kuinka kolme naista elävät onnettomina, koska antavat itsensä tulla määritellyksi pelkästään elämänsä miehen kautta. Virginia Woolf, kuuluisa, muun muassa romaanin Rouva Dalloway, kirjailija on joutunut hylkäämään elämänsä Lontoossa ja muuttamaan maalle, miehensä Leonard Woolfin toiveesta, jotta hänen oma mielenterveytensä paranisi. Woolf tunnetusti kärsi pitkistä masennusjatkoista ja nykypsykologian määritelmin maanisdepressivisyydestä. Laura Brown on mennyt naimisiin miehensä Danin kanssa velvollisuudentunteesta, rakkauden sijaan ja pohtii, miten löytää oma elämänsä satuttamatta lapsiaan. Clarissa Vaughn rakastui nuorena Richard Brownin, joka kuitenkin valitsi elämänsä rakkaudeksi miehen, Louis Watersin, Clarissan sijaan. Richardin sairastuttua syöpään, Louis jätti tämän, jolloin Clarissa ryhtyi pitämään tästä huolta ja täytti omaa elämäänsä tai pikemminkin vältti sitä, Richardin huolehtimisen tekosyyn nojalla. Kaikki kolme tarinaa linkittyvät myös Woolfin kirjan Rouva Dalloway ympärille. Virginia itse kirjoittaa sitä. Laura lukee sitä. Ja Clarissa elää sitä. Elokuvan syvin filosofinen olemus ja teema löytyy Woolfin elämänasenteesta, jossa jokainen tunti on sinun elämäsi. Myös ne raskaat tunnit.

 "Elokuva elämästä ja kuolemasta, rankista hetkistä ja ilosta. Elokuva niin kaunis, niin surullinen. Täynnä dramatiikan, mitä hienoimpia elementtejä - aitoa syvällistä tulkintaa."

      Stephen Daldry ymmärtää juonen täysin hyvin. Hän käyttää nerokkaita keinoja ja hienovaraisia vivahteita, kuten kukkien symboliikkaa tuodakseen esiin elokuvan motiiveja. Kukat symboloivat perinteistä naisen asemaa; kaunis koriste. Myös harkitty kameratekniikka ja kuvaus- ja editointikieli puhuvat tarkasta hallinnasta elokuvaan. Elokuvan ehdottomasti upein kohtaus rautatieasemalla on kuvattu yksityiskohtaisella ja syvällisellä tyylillä, joka vaikuttaa katsojaan syvemmin kuin ehkä hän havaitseekaan. Myös loppupuolen kohtaus Clarissan asunnon olohuoneessa ja väliaikaisessa juhlatilassa on hallittu.
       Elokuva elämästä ja kuolemasta, rankista hetkistä ja ilosta. Elokuva niin kaunis, niin surullinen. Täynnä dramatiikan, mitä hienoimpia elementtejä - aitoa syvällistä tulkintaa. Siitä hieno esimerkki Nicole Kidmanin täydellisyyttä hipova roolisuoritus. Ei pelkästään, hän pysty vangitsemaan kirjailijan täydellistä ruumiintumaa, hän tuo rooliin syvää tulkintaa. Hän pystyy näyttelijäntyöllään vangitsemaan yksinäisyyden, masentuneisuuden, ahdistuneisuuden ja syvän palon tunteet uskottavimmin kuin kukaan koskaan häntä ennen tai hänen jälkeensä. Tämän lisäksi hänellä on roolisuorituksessaan jokin elementti - se tietty, mikä kruunaa vain parhaimmat roolisuoritukset ja mikä tekee niistä niin ajattomia; hän on elokuvatähti. Hän onnistuu varastamaan huomion jokaikisessä kohtauksessa ja tekee hahmosta omansa. Hän kuvaa täysin tämän naisen persoonan sekä pystyy sen lisäksi vielä tuomaan elokuvan merkitystä läpi omassa roolisuorituksessaan. Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen maltillisimmista ja hallituimmista roolisuorituksista ja samalla eloisimmista. Vaikka hahmo on masentunut ja kamppailee syvien eksistentialistisien ongelmien parissa, saa Kidman näytettyä hahmosta vielä toisenkin puolen, mikä tekee hahmosta moniulotteisen ja siten uskottavan. Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen, mikä ei ole helppo saavutus uralla, joka on täynnä kiitettävää työtä. Hän onnistuu pitämään hahmon realistisena, aitona ja samalla toteuttamaan siinä elokuvallista draamaa ja intohimoista puhdasta tunnetta jäljentävää paloa, mihin vain mestarillisimmat näyttelijät pystyvät.
      Tunnit on draamaelokuva puhtaimmillaan. Vaikka se ottaa kantaa todella huomattavastikin - onnistuu se tekemään syvällisen tulkinnan elämästä itsesään ja antamaan katsojalle mahdollisuuden aitoon elokuvalliseen elämykseen.