Kaikenkattava kauneus (Collateral Beauty)

Kaikenkattava kauneus ei ole huono elokuva. Se on genre-elokuva. Se on puhdasta hömppää, parhaimmillaan. David Frankel (Paholainen pukeutuu Pradaan) on kyseisen genren helmiä. Hän osaa käyttää kuvaa ja tehdä siitä pehmeää. Hänen elokuvaansa on helppo katsoa. Se on eskapismia, keittiöpsykologiaa ja kevytfilosofiaa. Se käyttää elokuvatähtiä vain nimiensä, ei lahjojensa takia. Kaikki elokuvassa ovat rikkaita ja miljöö aina niin edustuksellinen New York.

Elokuva on saanut vastaansa ison kriitikkojen älämölyn, jokaisen erikseen haukkuessa elokuvan maan rakoon. Tällä kertaa voin vahvistaa säännön, että mitä enemmän kriitikko vihaa, sitä parempi elokuva on. Ymmärrän kyllä hyvin, miksi kriitikko ei tästä elokuvasta löydä järjenhiventäkään. Mutta kriitikon tulisi olla tarpeeksi älykäs ymmärtääkseen, että hän ei todellakaan ole kohderyhmää. Elokuva on siirappinen, kliseinen, lälly, romanttinen, koristeinen, epäuskottava, hölmö, mutta siksi aivan täydellinen.

Will Smith on surutyötä tekevä isä, jonka kuusivuotias tytär on kuollut. Kate Winslet, aina yhtä loistava Michael Pena ja Edward Norton ovat työkavereita, jotka tarvitsevat pomonsa takaisin elämän ja kuoleman rajamailta keskittymään firman pystyssä pitämiseen. Helen Mirren, Keira Knightley, Jacob Latimore ovat näyttelijöitä, jotka työkaverit palkkaavat esittämään Kuolemaa, Rakkautta ja Aikaa Will Smithille, jotta hän saisi elämälleen taas merkityksen.

Elokuvaa katsoessa tajusin viimein, että en erityisemmin pidä Will Smithistä. Minusta hän on näyttelijänä liian reipas ja liian vilkas. Näyttelijän täytyisi kuitenkin omata tietty hippunen itsetuhoisuutta, melankoliaa ja haavoittuvaisuutta. Smith on ihan hyvä hymyilevänä naistenmiehenä, mutta rooleissa, jossa hänen täytyisi olla syvällinen... ei. Sen sijaan hän on oppinut muutaman maneerin ja käyttää näitä ilmeitä esittäessään muka-surullista. Hänestä olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä.

En ole myöskään suurin Naomie Harrisin fani. Ja minusta hän on erittäin osaava näyttelijä, mutta henkilökohtaisesti minusta hänen äänensä on vain kuolettavan tylsä. Edward Nortonista en ole koskaan pitänyt - liekö hän esittänyt yhden kerran liikaa ällöttävää roolia. Muista näyttelijöistä sitten taas pidinkin mahdottoman paljon.

Michael Penaa olen kehunut kerta toisensa jälkeen. Siinä, missä kenellä tahansa olisi hankaluuksia saada elokuvan kornit replat toimimaan Michael Pena hallitsee täydellisesti tekniikkansa. Esimerkiksi kun hänen täytyy saada imelä repliikki toimimaan, hän kuiskaa sen. Kun hän esittää surullista, hän ei Smithin tavoin imitoi surullista ilmettä, vaan näyttääkin välinpitämättömältä. Tämä luo hänestä mahdottoman aidon näyttelijän, sillä kuka ihminen muka näyttää toiselle ihmiselle surunsa tuosta noin vain? Ihminen on mahdottoman monimutkainen psykologiassaan ja pyrkii muun muassa peittämään tunteitaan.

Kate Winslet on jumala. Ja oli kertakaikkisen hauskaa nähdä hänet oikeana ihmisenä. Hihkahdin ääneen elokuvateatterissa kun hän hyppi taksista ulos ja ylös rappusia Will Smithin asunnon ovelle. Hän osaa oikein kävelläkin! Aikaisempien korsettirooliensa takia en ollut varma käveleeköhän itse, vai onko hänen vyötäröstä alaspäin pieni minionien armeija kantamassa hänen torsoaan paikasta toiseen.

Helen Mirrenillä on kaikkein hauskinta päästessään leikittelemään vähän höpsänän näyttelijäfriikin roolia, joka omaksuu Kuoleman roolinsa täysin sieluin. Keira Knightley on vain niin sympaattisen kaunis. Jacob Latimorella on vähiten tehtävää roolissaan, mutta haluan nähdä hänet uudestaa jossain oikeassa roolissa. Ann Dowd on harmillisen jämähtänyt parin kohtauksen sivurooleihin.

Oikein viihdyttävä elokuva. En edes tiedä olenko itse elokuvan pääasiallista kohderyhmää, joten luvata voin, että aidot hömppäfriikit hullaantunevat tästä siirappisesta kliseestä täysin. Elokuva voisi minun puolestani jopa voittaa puvustuksen ja lavastuksen, kuvauksen Oscarit. Näin herkullista elokuvamaailmaa saa etsiä kiven ja hakkuun kanssa välillä, kun mieli tekee vain ...niin, no ...roskaelokuva täydellisyyttä

...=)

Fight Club (Fight Club)

Koska David Fincherin Fight Club on lävistävän nykyaikainen elokuva, koen, että voin täten hyödyntää seuraavaa erittäin modernia ilmausta; wtf?

Arabikeväänä tunnettu ilmiö alkoi muistaakseni vuonna 2011 Tunisiasta, josta se levisi muihinkin Pohjois-Afrikan maihin. Arabikevät siis ilmaisuna yleistettiin tarkoittamaan usean diktatuurimaan murrosvaihetta, sisällisotia ja kapinaa maiden sotilasjohtoa vastaan. Syy mullistuksiin oli nuorten miesten työttömyydessä ja pahoinvoinnissa. Nimenomaan nuorten miesten hyvinvointi oli avainasemassa levottomuuksiin.

Olin kerran luennolla, jonka nimi oli "Patriarkaatin tuho". Luennoitsija puhui todella asiantuntevasti eritoten Euroopan ulkopolitiikasta ja etenkin tästä tällä hetkellä vallitsevasta pakolaiskriisistä. Hänen mukaansa perussuomalaisten suosio ja heidän ajatuksensa olivat suorassa korrelaatiossa patriarkaaliseen ajatteluun ja etenkin Suomessa vallitsevaan rasistiseen kulttuurin, jossa ulkomaalaiset "barbaarit" jotenkin tunkeutuvat suomalaisen miehen reviirille, keholle, omaisuudelle ja kun tämä ympyrä on vallattu, ongelmia syntyy. Sodat, levottomuudet, lamat, katastrofit kaikki ovat patriarkaalisen yhteiskunnan synnyttämiä. En perusta näitä havaintoja mihinkään feministiseen propagandanäkökulmaan, vaan ne linkittyvät mielestäni hienosti Fight Clubin yhteiskuntakriittiseen näkökulmaan. Elokuvassa on sitaatti:

Man, I see in fight club the strongest and smartest men who've ever lived. I see all this potential, and I see squandering. God damn it, an entire generation pumping gas, waiting tables; slaves with white collars. Advertising has us chasing cars and clothes, working jobs we hate so we can buy shit we don't need. We're the middle children of history, man. No purpose or place. We have no Great War. No Great Depression. Our Great War's a spiritual war... our Great Depression is our lives. We've all been raised on television to believe that one day we'd all be millionaires, and movie gods, and rock stars. But we won't. And we're slowly learning that fact. And we're very, very pissed off.

Fight Club on terävän tarkka yhteiskuntakritiikki. Se herättää kysymyksiä eksistentiaalisesta ahdingosta, vastuusta ja identiteetistä. Sen lisäksi elokuvassa on toinen puoli; hahmojen motivaatiota, tulevaisuutta, olemassaoloa perusteellaan mielenkiintoisesti psykologisesti pohtien. Tämän puolen olemassaoloa en edes tajunnut, ennen kuin pyysin kaveria selittämään minulle elokuvan lopun, jota en ymmärtänyt omin voimin ollenkaan.

Elokuvan pääosassa on Edward Norton, materiaalisessa, tarkoituksettomassa kulutusyhteiskunnassa itsensä elämiseen turruttanut Jack, joka Brad Pittin Tyler Durdenin johdolla alkaa purkautumaan yhteiskunnan sosiaalisista normeista, kaavamaisen elämisen muodoista ja alkaa oppimaan arvokkaita oppitunteja vapaudesta ja sen suorasta linkittyneisyydestä elämän merkityksen kanssa. Nimenomaan heidän perustamansa Fight Club, johon nuoret miehet kokoontuvat aiheuttamaan toisilleen kipua. Elokuvassa tärkeässä asemassa on myös Helena Bonham Carterin esittämä Marla Singer, joka edustaa feminiinistä puolta Edward Nortonin päähahmosta, muuten niin maskuliiniseen maailmaan, Tylerin johdolla sysätyssä miehestä.

Psykologinen puoli elokuvassa tosiaan saattaa jäädä huomaamatta, sillä niin vaikeasti tulkittavaksi on jätetty katsojalle se, että mikä on Jackin kuvitelmaa ja mikä ei. Kuitenkin elokuvan syvällisyys syntyy nimenomaan siitä, että vaikka tuntuu, että elokuvan esille nostama eksistentiaalinen ahdinko makaisi laajalla nykyaikaisessa miehisessä identiteetissä, loppujen lopuksi kysymys voikin olla vain yhden ainoan miehen kamppailusta menneisyyden arpia, kuten hylätyksi tulemista, ja tulevaisuuden minuutta vastaan, yhdistettynä siihen ajatukseen, että Jack kärsii vaikeasta minäkuvan hyväksymisen ongelmasta. Jos tämä puoli olisi tullut ilmi suoraviivaisemmin, olisin saanut elokuvasta enemmän irti. Toki nyt näihin viitattiin keskusteluilla, mutta ennen varsinaista loppuratkaisua, jolloin satunnaisen keskustelun syvempi merkitys ei elokuvaa katsoessa siinä hetkessä avaudu.

Toinen kritiikki tulee näyttelijäsuorituksista. Katsoin koko ajan Brad Pittiä, Edward Nortonia ja Helena Bonham Carteria enkä koskaan uskonut heidän olevan hahmojaan. En päässyt heidän roolitöihinsä sisälle.

Kun ajatellaan elämisen syitä, niitä voi helposti olla monia, mutta pääpiirteittän lisääntyminen; jälkikasvu ja sitä kautta perinnnön jättäminen, hedonismi; puhdas ja äkillinen nautinto eli kivun (kuoleman) poissaolo ja yhteiskunnallinen; halutaan vaikuttaa historiaan. Olin mykistyneen vaikuttunut kuinka hyvin elokuva kattasi nämä kaikki osa-alueet pohdinnassaan yhden miehen halusta elää. Seksi symboloi hedonismia, anarkinen Fight Club-ilmiö, joka leviää terrorismin tavoin yhteiskuntakriittisesti yhteiskuntaa vastaan ja biologis-evolutiivinen näkökulma käsitellään feminismin ja maskuliinisuuden kädenväännössä, joka on läsnä koko ajan nimenomaan tämän Tyler Durden-Marla Singer-kaksikon läsnäololla Nortonin elämässä.

Elokuvassa riittää elementtejä varmasti usealle katselukerralle, ainakaan jos ei ole kaveria selittämässä tärkeitä osa-alueita, jotka siis (painotan) liittyy Marla Singerin ja Tyler Durdenin hahmoihin ja heidän enkeli-demoninomaiseen päänsisäiseen vaikutukseen Nortonin päähahmolle...

Siis onhan tämä mestarillinen elokuva, jos ei vielä tullut selväksi.

...=)

The Grand Budapest Hotel (The Grand Budapest Hotel)

Ilmeisesti ohjaaja Wes Andersonin ensimmäinen ajatus päähenkilön, M. Gustaven rooliin olisi ollut Johnny Depp. Oudolla tapaa Gustaven olemus henkii Deppimäistä luonteenomaisuutta. Valitettavasti Gustaven rooliin päätynyt Ralph Fiennes yltää näihin hetkiin vain satunnaisesti.

The Grand Budapest Hotel kertoo nimensämukaisesti hotellista, tarkalleen sanottuna sen vastaanottovirkailijasta (M. Gustave) ja hänen luotettavasta aulapojasta, Zerosta.The Grand Budapest sijaitsee kuvitteellisessa Zubrowkan valtiossa, Euroopassa. Gustave on hotellivirkailijoista kuuluisin ja epäilemättä etevin. Monet tulevat Grand Budapestiin vain hänen takiaan. Yksi Gustaven vakiasiakkaista, Madame D kuolee ja tämä avaa purkillisen käärmeitä; tuo paikalle rahanahneet perilliset, syyllistä etsivät poliisit ja kaikkien huomio tuntuu olevan Gustavessa.

Vaikuttavampaa näyttelijäkaartia saa hakea. Oscar-voittajat Tilda Swinton, F. Murray Abraham, Adrien Brody ja Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Jason Schwartzman, Tom Wilkinson ja Owen Wilson kaikki saavat repliikin tai pari. Silti tämä kokonaisuus ei romahda. Usein näin monen näyttelijän kokoonpanot tuntuvat väkinäisiltä, kuin elokuva olisi yritetty lykätä täyteen suuria nimiä, jotta se myisi paremmin ja kaikille yritetty saada yhtä paljon ruutuaikaa. Andersonia ei selvästikään voisi kiinnostaa vähempää kehtaako hän antaa esimerkiksi Bill Murraylle vain jotain minuutin mittaista roolia. Ja tämä on yksi niistä lukuisista piirteistä, mikä tekee Andersonista ja The Grand Budapest Hotelista toimivan.

Tarkkuus ykistyiskohtaan on suurin vahvuus. Lavasteet, puvustus, maskeeraus ovat jostain taivaallisesta. Kuvaus, editointi, musiikki ovat myös vahvoja elementtejä, jotka luovat illuusiota tästä omalaatuisen hurmaavasta maailmasta ja hotellista. Teos on sävytetty hienovaraisella huumorilla ja ironialla. (Hienona esimerkkinä muun muassa tankkausasema, jonka nimi on Fuelitz, viitateen englanninkieliseen sanaan "fuel" joka polttoaine ja "itz" -tietenkin slaavilaiseen kieliperinteeseen.) Zubrowkan kuvitteellisen valtion voisi hyvin sijoittaa jonnekin Unkarin ja Romaninan välimaastoon. Kaiken tämän lisäksi käsikirjoitus on viimeista vuorosanaa myöten hiotun täydellinen. Juonta on helppo seurata, mutta sen lisäksi se jättää katsojan arvailemaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Elokuva toisin sanoen vetää sisäänsä. Ralph Fiennes sanoi jossain haastettelussa, että Anderson ei halunnut pilkkuakaan muutettavan käsikirjoituksestaan ja miksi pitäisi, kun on näin hyvä ohjaaja/käsikirjoittaja ohjaksissa on kaikkien muiden työ varmasti kuin ruusuilla tanssimista.

Paitsi ettei ole. Esimerkiksi Ralph Fiennes, jolla on varsin vakava ja totinen olemus on täysin irraallaan oleva palanen tässä muuten niin valloillaan olevassa komediassa. Ymmärrän kyllä, että Gustaven hahmo, elokuvan päähenkilönä, on se ironinen ja hienovarainen huumorintuoja, mutta kaikki tämä toimii käsikirjoituksen ansiosta, ei Fiennesin. Esimerkiksi juuri Depp, olisi voinut saada herkullisista vuorosanoista niin paljon enemmän irti. Toiseksi päähenkilöksi voisi nimittää Gustaven apuria, aulapoikaa, Zeroa, jota esittää varsin kokenematon Tony Revolori.

Mikä tärkeintä, The Grand Budapest Hotel on kaukana tylsästä elokuvasta. Se ei sorru yhteekään kliseeseen, se on herkullinen puhtaalta nerokkuudeltaan ja tarkkuudeltaan. Tämä maailma on lumoava ja en voi lakata kehumasta sitä. Ansaitusti se voitti neljä Oscaria, kaikki teknisiltä suorituksiltaan. Esteettinen ja ehdottomasti yksi vuoden parhaita elokuvia (ja inhoan sanoa "vuoden parhaita", mutta sanon sen silti). Minusta parhainta Chaplinin elokuvissa ovat toimintakohtaukset. Siihen aikaan elokuvatekniikka ei ollut vielä niin kehittynyttä, kuin se on nykyään. Joten kun Chaplin esimerkiksi juoksee kattojen päällä elokuvassaan The Kid, näyttää kuin kuvakatkeasi ja alkaisi uudelleen ja tämä tapahtuu satoja kertoja peräkkäin lyhyessä kohtauksessa. Se luon efektin, kui katsoja katsoisi valokuvia, liikkuvia kuvia. The Grand Budapestin kuvaus-editointi-otteessa oli jotain samaa ja tietenkin sitä oli ilo katsoa. Liekö Anderson myös Chaplinin fani, en tiedä, mutta se toi kokonaan uuden näkökohdan elokuvaan, näin viimeisellä nuotilla ylistäen.