Kung Fu Panda 3 (Kung Fu Panda 3)

Jennifer Yuh Nelson ja Alessandro Carloni ovat kokeneita animaattoreita, jotka ovat siirtyneet Kung Fu Panda-elokuvasarjan taustatiimistä ohjaajan tuoleille kolmatta osaa varten. Näitä Dreamworksin animaatioita verrattaessa, Kung Fu Pandan kaksi edellistä osaa olivat jokseenkin menestyneempiä lippuluukuilla, mutta yhteensä tämä elokuvasarja on tuottanut yli 1,3 miljardia dollaria. Dreamworksilla on käsissään kyllä menestysresepti Jack Blackin ääninäyttelemän, Kung Fu-taistelulajia taitavan pandan kanssa.

Konsepti toimii. Black on Po-niminen pandakarhu joka on kahden aikaisemman elokuvan mittaan todistanut, että jopa kömpelönä ja laiskana ahmattina tunnettu eläin voi nousta koko paikallisen laakson tärkeimmäksi suojelijaksi ja muiden eläimien johtajaksi ja opettajaksi. Hänen jalanjäljissään seuraa Angelina Jolien kovaluontoinen Tiikeritär, Lucy Liun käärme ja muun muassa Seth Rogenin ääninäyttelemä rukoilijasirkka. Dustin Hoffman lainaa äänensä arvostetulle mestariopettaja Shifulle, joka on puolestaan punainen panda. Kun nämä muut Kung Fu-eläimet yksitellen häviävät taistelussa pahan Kain (J.K. Simmons) edessä, jää se Po:n harteille puolustaa rakkaitaan ja tämä onnistuu vain löytämällä itsensä uudelleen. Matka pandojen synnynseuduille ja jälleennäkeminen perheenjäsentensä kanssa vahvistaa Pon itseluottamusta ja elokuvan lopussa seisoo tärkeä viesti siitä, että olemalla oma itsensä ja vain sillä, voi tehdä jonkinlaisen vaikutuksen maailmassa.

Kung Fu Panda 3 hakee inspiraatiota kiinalaisesta kansanperinteestä. Tämä on ilmeisintä elokuvan musiikkimaailmassa sekä visualistiikassa. Välillä se jopa käy vähän häiritseväksi, kun animoijat leikkivät kiinalaisen taiteen muodolla ja yrittävät soveltaa sitä animaation muotoon. Yhteydet myös vanhoihin taistelulajielokuviin ovat ilmiselvät muun muassa leikkausjäljessä tai niin sanotuissa montaasipätkissä, joissa hyvin usein kuvataan Kung Fun harjoittamista ironisen kliseisesti - mikä osaltaan toimii myös huumorin keinona, kun taistelulajia ei harrastakaan perinteinen macho-sankari, vaan pullea, pehmoinen panda.

Kung Fu Pandaa aina määrittävä tekijä on ollut huumori. Selvä pyrkimys on rikkoa sankarimyyttien perinnettä eläinten maailman viattomuuden ja tietyn lapsellisuuden vastakkainasettelulla. Varsin teräviä ovat kohtaukset huumorissaan, jossa kaikki ei menekään niin kuin odottaisi vaan vaikka Kung Fu potkun sijaan näemmekin pandakarhun taistelevan vihollistaan vastaan läskin mahansa kanssa. Tai yht'äkkiä tämä pandakarhu kesken taistelun tiimokseen saattaakin hengästyä ja ottaa pienen tauon jättäen kaikki ympärillään ihmettelemään, että mitä tapahtuu...

Jack Black erityisesti on fyysisen komedian mies ja antaa kaikkensa tässä äänipääroolissaan. Kaikki ääninäyttelijät ovat erityisen nakutettuja rooleihinsa. Oma suosikkini on Blackin pandakarhun isänä toimiva lintu, joka ei normaalisti kävisi pandan isästä ollenkaan. Mutta sepä taisteleekin koko elokuvan konseptin lailla ennakko-odotuksia vastaan ja viesti on inspiroiva. Lintu voi rakastaa pandaa kuin omaa lastaan ja pandalla voi olla kaksi isää. Voimakkaan härän voittaakin tiikerin sijaan pullea panda tai pieni rukoilijasirkka. Erityisesti tämä kolmas elokuva käyttää voimakasta metaforaa siitä, että sinun ei tarvitse tulla keneksikään muuksi, sinun täytyy vain löytää itsensä.

Lapsille tämä elokuva on puhdasta kultaa, mutta voin sanoa, että näin aikuisempana katsojana, pidän Kung Fu Pandaa kaikkein mieluisimpana animaationa. Sen sympaattisuus ja elämäniloa ja -asennetta huokuva lämpö on terapeuttista.

...=)

Mother's Day (Mother's Day)

Kiva, vaikkakin vähän teennäinen, romanttinen elokuva, jossa juonen rationaalisuutta tai realistisuutta ei kannata jäädä liikaa ihmettelemään. Vaikka vaikuttavia näyttelijöitä iso pakka, pitkän korren vetää mielestäni Julia Roberts.

...=)

Melkein julkkis (Almost Famous)

Cameron Crowe ohjasi ja käsikirjoitti vuonna 2000 elokuvan nimeltä Melkein Julkkis. Elokuvan näyttelijät ovat Patrick Fugit, Billy Crudup, Kate Hudson, Frances McDormand, Zooey Deschanel, Anna Paquin, Philip Seymour Hoffman, Jimmy Kimmel ja Eric Stonestreet. Vuoden 2001 Oscar-gaalassa Crowe voitti parhaan käsikirjoituksen Oscarin. Kate Hudson hävisi parhaan naissivuosan Oscarin. Myös Frances McDormand oli ehdolla.
   
Melkein julkkis kertoo lukiolaisesta pojasta, William Millerista, jonka yliopisto-opettaja-äiti laittoi hänet kouluu liian aikaisin. Äiti on myös riitaantunut Williamin isosiskon kanssa. William pääsee Rolling Stonen toimittajaksi ja seuraamaan Stillwater-nimistä bändiä heidän kiertueellaan. William tutustuu erittäin läheisesti bändin kitaristin kanssa ja rakastuu bändin faniin/bändäriin, Penny Laneen.
   
Elokuva on coming-of-age on tarina. Yleensä en ole tälläisten nuorten kasvutarinoiden perään, mutta tässä on jotain poikkeuksellista. Elokuva on suoraan sanottuna virheettömän täydellinen. Crowe on erittäin omaperäinen ja lahjakas ohjaaja. Hänessä on intohimoa ja määrätietoisuutta. Hänellä on näkemystä. Selvästi elokuva on myös kuvaus 1970-luvun rock-kulttuurista ja onnistuu ikuistamaan ajan hengen aukottomasti. Käsikirjoitus on kuin ylistys kyseiselle aikakaudelle. Itse mietin elokuvaa katsoessani, että miten elokuva vastaa täydellisyydessä kyseiseen aikaan, musiikkiin ja henkeen. Vastaus löytyy elokuvan ääniraidalta. Elokuva muodostuu kokonaisuudeksi juuri soundtrackin kautta. Jokainen kappale on tarkkaan harkittu ja ajoitettu. Tietenkin tämä on juuri sopiva ominaisuus elokuvassa, joka kuvaa musiikkikulttuuria. Neil Young sanoi, että Rock'n' roll on täällä jäädäkseen ja niin on Melkin julkkiskin. Crowe ei pyri vangitsemaan levottomuutta ja tai henkeen kuuluvaa angstia vaan pikemminkin juhlistamaan sitä ja se on tämän elokuvan suurin vahvuus; se on kunnianosoitus, tehty nöyryydellä ja tehty palolla.

     
Elokuvan toiseksi suurin vahvuus on Kate Hudson. Olenko koskaan nähnyt yhtä vapaamielistä, sielukasta, henkevää roolisuoritusta kuin Hudsonin tulkinta ikonisesta hahmosta kuten Penny Lane? Hän liikkuu täysin intuition varassa ja saa aikaan puhdasta tunnetta. Jokainen kohtaus, kun hän astuu kameran eteen on kuin rock-legenda jälleen kerran alkaisi laulamaan valokeilassa.  Kuten elokuva, myös Hudson juhlistaa rockia. Hän liikkuu sen ilmapiirissä, hän hengittää sitä. Hänen roolisuoritustaan ei voi vangita. Se on täydellinen. Yhdistelmä tietoa ja taitoa. Hudson on luova. Hän ei ole kangistunut vaan uudistaa hahmoa koko ajan. Hän on läsnä ja hän välittää. Hiottu sympaattisuus, täydellisesti laskelmoitu ajoitus sekä vaistonvarainen tulkinta ovat täydellinen yhdistelmä ja Kate Hudson tekee ehdottomasti uransa parhaan roolisuorituksen, mysteerisen, mielenkiintoisen, syvällisen, luontaisen sekä lumoavan. Hudson olisi ansainnut parhaan naissivuosan Oscarin upeasta, ikimuistoisesta osastaan, jossa rikkoo rajoja ja uhkuu voimaa.
   
Patrick Fugit on perusvarma. Valitettavasti hän tekee juuri ja juuri sen mikä vaaditaan. Hän ei tuo hahmoon mitään uutta ja ei pääse hahmonsa yläpuolelle. Roolisuoritus ehdottomasti pidättelee elokuvaa. On harmi, sillä hänellä olisi ollut mahdollisuudet paljon parempaan. Valittamatta liikaa, ehdotan vain, että esimerkiksi joku muu, kuten vaikka Christian Bale olisi saattanut tehdä paljon parempaa työtä.
 
Frances McDormand on täysin Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. En ehkä voittoa hänelle soisi, etenkään Hudsonin yli, mutta erityisesti elokuvan alkukohtaukset ovat täydellisiä, McDormandin ansiosta. Hän on uskottava. Ja se on suurin kohteliaisuus, minkä hänelle voin antaa.
   
Philip Seymour Hoffman, jolta olemme tottuneet näkemään monta mullistavaa roolisuoritusta, on tässä elokuvassa valitettavan jäljessä. Hän on suorastaan unettavan tylsä. Hänellä ilmeisesti oli flunssa niiden neljän päivän ajan, mitä hänen tiukka aikataulunsa ilmeisesti antoi hänelle aikaa tehdä tätä pikku projektiaan. Olisi minusta ollut vain parempi vaihtaa näyttelijää, kun Hoffman ei kiireltään mukamas ehtinyt kunnolla valmistautumaan rooliinsa. Sääli.
   
Stillwater-bändin esittäjä esittävät loistavasti muusikoita. Mutta itse näyttelemisessä ja dialogissa olisi parannettavan varaa. Edes Billy Crudup, jolla olisi ollut Fugitin tapaan tuhannen taalan tilaisuus, tuntuu hukkaavan sen. Huonoa roolisuoritusta elokuva ei ole nähnytkään, mutta toivomisen varaa, monet näytteljät jättävät, etenkin kun elokuvan taso on näin hieno.
   
Kate Hudson varastaa koko shown. Cameron Crowe on luja ohjaaja. Elokuva on ikimuistoinen kunnianosoitus 70-luvun rock-kultuurille ja puhtaasti nerokas, sekä ajaton täydellisyys on elokuvassa koko ajan läsnä.

...=)

Morsianten sota (Bride Wars)

Morsianten sota on Oscar-voittaja Anne Hathawayn ja Oscar-ehdokas Kate Hudsonin tähdittämä komediaelokuva vuodelta 2009. Sen ohjasi Gary Winick. Sivuosissa oli Candice Bergen, Bryan Greenberg, Steve Howey, Chris Pratt ja Kristen Johnston. Elokuva oli menestys ja tuotti yli 115 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti.

     Morsianten sota kertoo Liv Lernerista (Kate Hudson) ja Emma Allenista (Anne Hathaway) jo lapsuudesta asti olleista parhaista ystävistä. Emma on matalapalkkainen opettaja ja Liv menestynyt lakimies. Liv on määrätietoinen, tiukka ja kova, kun taas Emma kiltti, rauhallinen ja hän ei osaa sanoa ei. He sattumalta menevät samaan aikaan kihloihin ja ovat tietenkin toistensa morsiusneidot. Molemmat unelmoivat kesäkuu-häistä Plaza-hotellista ja Marion St. Claire (Candice Bergen)-nimisestä hääsuunnittelijasta. Marionin assistentti tekee kuitenkin virheen ja Emman ja Livin häät osuvat samalle päivälle. Tästä alkaa raivoisa sota kun kumpikaan ei suostu muuttamaan päiväänsä muulle kuulle. Elokuva sijoittuu New Yorkiin.
     Jos ei pidä romanttisista komedioista, en todellakaan suosittele tätä elokuvaa. Siinä tapauksessa voi ihan suosiolla karttaa elokuvaa. Jos taas pitää kevyistä ja viihteellisistä romanttisista komedioista, suosittelen tätä elokuvaa. Se on oppikirjan mukaan tehty. Kaikki peruselementit löytyvät, kliseineen. Elokuva ei juuri tarjoa mitään uutta genrelle eikä se juuri massasta erotu. Kuitenkin se on suurella budjetilla tehty A-tason leffa, jonka parissa ei tylsisty. Se on viihdyttävä. Sen parissa ei tule tukala olo, eikä sisällä mitään kömpelyyksiä esimerkiksi huumorin suhteen. Elokuvassa on hyvä virtaus. Kuitenkaan itseltä ei löydy elokuvalle hirveästi kunnioitusta, mutta ei minä niin odottanutkaan. Elokuva täyttää tarkoituksensa ja hyvä niin. Joku ketä haluaa viihdyttävän elokuvakokemuksen, ei tylsistymistä, ei vaivaantumista eikä ohi lentäviä piilotajuisia teemoja tässä on hyvä elokuva vaikka perjantain leffailtaan.

     Anne Hathaway on yksi maanläheisimmistä karismoista, joita Hollywoodissa löytyy. Hän saa hahmoon kuin hahmoon tiettyä kätevyyttä ja sujuvuutta. Hathaway on luonnollinen ja rento. Hän ei väkisin yritä mitään vaan antaa sympaattisen ja mielenkiintoisen vaikutelman. Roolisuoritus on niin hyvä kuin elokuvakin vain voi olla.
     Kate Hudson on täydellinen valinta Livin rooliin. Hän loistaa sympaattisuutta ja säteilee hurmaavaa energiaa. Kate Hudson on ihastuttava. Hän hurmaa kauneudellaan ja naurullaan. Hän on luonteva ja kuin kotonaan valkokankaalla ja heittäytyy mukaan estoitta. Livin roolissa hän saa aikaan juuri sopivaa komiikkaa, tietenkään rooli ei ole Oscar-laatua, mutta sopii hyvin elokuvan tunnelmaaan. Hudson on itsevarma ja häntä on ilo seurata. Sympaattinen, viihdyttävä ja energinen. Lukuun ottamatta tietenkin kauneutta.
       Morsianten sota on massatuote. Se on tavallaan jo nähty. Se ei pysty tuomaan mitään uutta tyylilajilleen ja siksi hukkuu lukuisten lajityyppinsä elokuvien joukkoon. Ainoa kohteliaisuus mitä siitä pystyy sanomaan on, että siinä on hyvä virtaus. Kate Hudson ja Anne Hathaway tahkovat elokuvaan energiaan, mutta elokuva täyttää ainoastaan tarkoituksensa.

6

...=)

Nine (Nine)

Nine on Chicagon ohjaajan, Rob Marshallin ohjaama musikaalidraama. Se valmistui vuonna 2009 ja sen pääosissa on Oscar-voittaja Daniel Day-Lewis, Oscar-voittaja Marion Cotillard, Oscar-voittaja Nicole Kidman, Oscar-voittaja Sophia Loren, Oscar-voittaja Judi Dench, Oscar-voittaja Penelope Cruz, Oscar-ehdokas Kate Hudson ja Fergie. Elokuva oli ehdolla neljään Oscariin muun muassa Penelope Cruz paras naissivuosa.
     Nine kertoo Guido Continista, italialaisesta elokuvaohjaajasta, joka sai katolisen kasvatuksen, kohosi arvostukselliseksi ohjaajaksi ja eli elämää naisten ympäröimänä. Hänen äitinsä, rakastajatar, muusa, vaimo, assistentti, lapsuuden paikallinen prostitoitu ja hänen elokuviaan rakastava toimittaja.
     Nine on paperilla täysin virheetön elokuva. Daniel Day-Lewisin ja Judi Denchin roolisuoritukset ovat järkyttäviä, mutta muuten elokuva voisi toimia aivan hyvinkin, jos se tulkitisis edes jonkinnäköistä tunnetta. Se on elefantti huoneessa. Rob Marshall on täysin hyvä musikaalien ohjaaja, mutta epäonnistuu täysin luomaan tarkoituksen, intohimon ja mieleenpainuvuuden. Elokuva on ajoittain kuolettavan tylsä ja musikaalina ehkä hienman mitäänsanomaton. Lähtöidea ei ehkä ole hyvä, sillä yleisesti elokuvien kopiominen ja uudelleen tekeminen ei ole hyvä. Nine on siis uudelleenfilmatisointi Fellinin klassikko elokuvasa 8 1/2.
     Daniel Day-Lewis on ehkä uransa surkeimmassa roolissa. Minusta hän on muutenkin hieman yliarvostettu ja hän on varmasti sellainen näyttelijä, joka lukee omat arvostelunsa. Hän on liian varma itsestään ja hän epäonnistuu naurettavalla yrityksellään. Hän ei ole suoranaisesti huono, mutta hän onnistuu vain välttämään kaiken näyttelemisessään, mikä olisi hahmolle olennaista.
      Marion Cotillard on ihastuttava näyttelijä ja hän osaa tulkita hahmon kuin hahmon syvällisesti ja upeasti tulkiten. Kuitenkin Cotillardilta puuttuu tässä elokuvassa intohimo, palo ja mielenkiinto. Hän osittain tylsä. Cotillard laulaa upeasti ja täyttää roolin vaatimukset, mutta näyttelee vain väärällä tyylillä musikaalielokuvaan. Hän tuo hahmoon liikaa draamaa ja ei keskity tarpeeksi musikaalin viihdepanokseen tai näyttävyyteen tai mihinkään muuhunkaan elokuvan vaatimukseen. Hän on näyttelijänä upea, muttei musikaalitähtenä. Kysymys on vain väärästä roolituksesta.
      Nicole Kidman on elokuvassa erittäin pienessä osassa ja ehkä omasta tahdostakin jää varjoon. Hänen pitäisi astua enemmän valoon ja ottaa näkyvyyttä itselleen. Valloittaa valkokankaan ja lumota katsojat. Hän onnituu roolissaan niin hyvin kuin tarvitsee eikä keskity siihen enempää.
       Kate Hudsonissa on sitten energiaa muidenkin edestä, mutta siinä missä Cotillard ja Kidman keskittyvät tuomaan syvyyttä ja draamaa hahmoihinsa, Hudson tekee päinvastoin. Hän on liian musikaalin lumoissa ja tekee upean soolonumeron tanssinumerostaan ja on viihdyttävä, mutta häneltä puuttuu syvyys, aitous sekä uskottavuus.
    Penelope Cruz puolestaan yhdistää molemmat puolet. Hän vetää ehdottomasti pisimmän tikun ja tekee upean musikaalisuorituksen, luoden valkokankaalle monipuolisuutta, karismaa, vetovoimaa ja syvyyttä. Hän on uskottava ja eläytyy rooliinsa antaumuskella, unohtamatta roolihahmon ihmisyyttä ja luonteenomaisuutta, persoonaa.
      Judi Dench on hyvä näyttelijä, ja pystyy laskemaan paljon oman vetovoimansa, karisman ja luontaisuutensa varaan, kuitenkin hän epäonnistuu tässä roolissa nolostuttavasti. Hän tuntuu luottavan liikaa elokuvan muihin osa-alueihin ja jos ne toimisivat niin hänkin toimisi. Harmi kyllä muut osa-alueet eivät toimi ja Dench uppoaa.
     Fergie on näyttelijäkaartin altavastaaja ja ihan syystä. Ihmettelen, miksi hänet on tähän elokuvaan palkattu. Hän ei osaa näyttellä yhtään, hän ei ole viihdyttävä eikä syvällinen. Niinkin pienessä roolissa voi epäonnistua. Kamala näyttelijäsuoritus, joka enemminkin unettaa kuin innostaa.
    Sophia Loren on elokuvassa hieno. Hän ei kompastu mihinkää ansakiveen vaan tekee karismaattisen, täyteläisen roolisuorituksen täynnä eloa ja tunnetta. Hän on viihdyttävä ja luotettava ja tekee kaikin puolin puhtaan roolisuorituksen.

     Nine on epäonnistunut. Tunne ja intohimo puuttuat kokonaan ja korttitorni romahtaa. Rob Marshall keskittyy enemmän musikaalin virheettömyyteen kuin näyttelijäohjaukseen tai elokuvan paloon. Omaperäisyys puuttuu luonnollisesti, pitäisi antaa alkuperäisten teosten olla rauhassa.

6 1/2

...=)