Kaukana taivaasta (Far from Heaven)

Kaukana taivaasta on Todd Haynesin käsikirjoittama ja ohjaama yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2002. Pääosassa on nelinkertainen Oscar-ehdokas Julianne Moore, Dennis Quaid, Dennis Haysbert, kaksinkertainen Oscar-ehdokas Viola Davis ja Oscar-ehdokas Patricia Clarkson. Elokuva oli ehdolla useaan Oscariin mm. Moore parhaan naispääosan Oscariin.
     Kaukana taivaasta kertoo 1950-luvun kotiäidistä ja -vaimosta, joka elää Connecticutilaisessa lähiössä. Hänen näennäisen täydellinen elämä alkaa pikkuhiljaa hajota, kun hän itse ihastuu tummaihoiseen puutarhuriin ja kun hänelle paljastuu hänen aviomiehensä todellinen seksuaalinen suuntautuminen.
      Kaukana taivaasta edustaa draaman alalajia nimeltä melodraama. Melodraamaan kuuluu stereotyyppinen hahmokehitys sekä tunteelliset teemat, erityisesti parisuhteen loppuminen. Melodraamaan kuuluu myös kuvankauniit maisemat sekä kuorrutettu miljöö. Kaukana taivaasta on hyvä imitaatio melodraamasta. Elokuvantekijöiden inspiraationa on ollut 1950-luvun elokuvat ja niiden vaikutus näkyy elokuvassa Kaukana taivaasta, hienosti. Tarkkuus on huomattavaa niin kuvauksesta lavastukseen. Elokuvan sävy ja rakenne ovat uskollisia, hiottuja ja nekin tarkkoja. Kaukana taivaasta tekee täydellisen imitaation 50-luvun melodraamasta, mutta mikä tekee siitä 2002-luvun elokuvan 1950-luvun elokuvan sijaan? Hahmot. Uskallus. Käsirkirjoitus. Itse en usko sekuntiakaan, että ennen tehtiin parempia elokuvia kuin nykyään. Ensinnäkin näytteleminen on parantunut enemmän kuin saattaisi kuvitella. Sen sijaan, että Julianne Moore halveksisi hahmoaan, asettuisi sen yläpuolelle tai vihjaisi ironiasta, hän asettuu 50-luvun henkilön asemaan, hän kuvaa armottomasti aikakauden uskomuksia, elämää ja epätoivoa. Moore luo valkokankaalle säkenöivän, uskottavan, tyynin hahmon, täydellisen elokuvalle. Sen sijaan, että tulkitsisi hahmon kuin mitä sen pitäisi tehdä, hän uskaltaa kysyä ja pohtia ja vetää omat johtopäätökset. Hän ei kulje stereotypian mukaan vaan kulkee omaa polkuaan ja saa aikaan syvällisen, harkitun ja ehjän hahmon, jonka autenttisuutta katsoja voi vain hämmästellä.
    50-luvun käsirkirjoitusten sijaan, 2002 vuoden käsikirjoitus uskaltaa kertoa mitä aikakautena tapahtui. Se antaa suoran vastauksen katsojalle, uskollisesti melodraamalle tyypillisenä piirteenä, ja antaa katsojan asettua hahmojen asemaan ja tuntea heidän tuskansa ja kamppailla heidän taistelunsa. Se piirre tekee nykyajan elokuvista niin hienon, ylipäätänsäkin elokuvasta parhaan viihdemuodon. Elokuvan voima.

     Kaukana taivaasta on autenttinen, teatraalinen ja viihdyttävä. Se kertoo monesta yhteiskunnallisesta asiasta ja antaa tarkan kuvauksen entisestä maailmasta, josta voimme historian toistamisella oppia pois. Julianne Moore antaa timanttisen kuvaksen naisesta, joka ei voinut ajalle mitään. Korostamalla melodraaman teennäisyyttä, elokuvantekijät laskevat painon aikakauden huonolle puolelle. Oliko kaikki oikeasti paremmin ennen? Sen ajan elämän typeryys, pelleily ja teeskenteleväisyys tuntuvat melkein koomisilta meille nykyään, mutta elokuva selvästi korostaa juuri oikein kysymystä: toistaako historia itseään?

9

...=)

Revolutionary Road (Revolutionary Road)

Revolutionary Road on vuonna 2008 valmistunut yhdysvaltalainen draama elokuva. Sen ohjasi Oscar-voittaja Sam Mendes ja sitä tähditti Oscar-voittajat Kate Winslet, Leonardo DiCaprio, Kathy Bates ja Oscar-ehdokas Michael Shannon. Shannon oli ehdolla parhaaksi miessivuosanäyttelijäksi juuri Revolutionary Roadista.
  Revolutionary Road kertoo Frank ja April Wheelerista, avioparista, 1950-luvulla. Heillä on kaksi lasta ja April on heidän kanssa kotona, kun Frank käy töissä. Heillä on naapruipariskunta ystävinään ja heidän elämänsä vaikuttaa täydelliseltä. Heidän avioliittonsa on kuitenkin ongelmissa. April on epäonnistunut näyttelijän urallaan ja Frank on kyllästynyt töihinsä. He haluaisivat pois tästä postikorttielämästä ja suunnitelevat muuttavansa Pariisiin. Suunnitellessaan muuttoa, Frankin mieli kuitenkin muuttuu kun hänelle tarjotaan ylennystä ja kun hän kuulee, että April on taas raskaana. April kuitenkin ahdistuu yhä enemmän ja haluaa Pariisiin ja suunnittelee jopa aborttia.
   Revolutionary Road on hyvin uskomaton elokuva. Se raaputtaa pintaa tavallisten ihmisten elämästä. "I want to feel things. Really feel them.", "Who made these rules anyway?". Synkkiä kysymyksiä, siitä, mitä me oikeasti haluamme. Onko koko esikaupunkimalli: valkoinen aita ja kaksi lasta vain istutettu meidän mieliimme, jotta olisimme kunnon kansalaisia? Mitä me oikeasti haluamme? Ketä on me? Yhteiskunta on me. Elokuva siis pistää jokaisen miettimään mikä on vapaus.

   Sam Mendes on uskomaton ohjaaja. Hän voitti Oscarin upeasta elokuvasta nimeltä American Beauty, joka käsittelee vähän samoja teemoja. Revolutionary Road on kuitenkin erilainen. Siinä missä American Beauty keskittyi yksilön identiteettiin ja vapauteen, Revolutionary Road keskittyy enemmän rakkauteen ja avioliittoon ja velvollisuuksiin ja myös vapauteen. Vapauteen tehdä mitä haluaa. Elää ilman siteitä. Mendes osaa hyvin hienovaraisesti luoda tietyn angstin hahmoille ja koko elokuvalle. Hän kiinnittää huomion juuri oikeisiin paikkoihin. Hyvin ensiluokkaista ohjaamista.

   Kate Winslet on ilmestys, joka kerta kun hänen kasvonsa ovat valkokankaalla. Hän on aivan käsittämättömän lahjakas näyttelijä ja on todistanut kerta kerran jälkeen mahtavuutensa. Hän toimii poikkeuksellisen hyvin yhteen Leonardo DiCaprion kanssa. Heidän valkokangaskemiaa ei voi oppia. Sanat eivät riitä kuvailemaan DiCaprion ja Winsletin suorituksia. Täydellistä heittäytymistä.
   Michael Shannon on elokuvaan kuin tehty. Niin täydellinen roolisuoritus se on. Hän ei näyttele vaan hän tarkkailee ja laskee jokaisen silmän räpäytyksenkin oikeaan aikaan. Hän luo hyvän vastapainon Winsletin ja DiCaprion hehkuvalle näyttelijäntyölle. Kaikki toimii yhteen.
   Revolutionary Road on syvällinen elokuva. Sitä se todellakin on. Se on draaman tarkoitus; saada ihmiset ajattelemaan. Ja tämä elokuva on elokuva sanan jokaisessa merkityksessä. Sanoinkuvaamaton.

9

...=)

Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream)

Unelmien sielunmessu on vuonna 2000 valmistunut draama elokuva, jonka ohjasi Darren Aronofsky. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Ellen Burstyn, Oscar-voittaja Jennifer Connelly, Jared Leto ja Marlon Wayans. Ellen Burstyn oli roolistaan ehdolla parhaan naispääosan Oscariin.

   Unelmien sielunmessu kertoo Harry Goldfarbista (Jared Leto), joka on heroiiniaddikti. Myös hänen tyttöystävä Marion (Jennifer Connelly) on heroiiniriippuvainen, kuin myös hänen ystävä Tyrone (Marlon Wayans). He hakeutuvat laittomaan huumerinkiin. Heillä on suunnitelmia rahoille, jota he siitä saavat. Tyrone kuitenkin pidätetään ja Harry joutuu käyttämään suurimman osan rahoista takuuseen. Huumeiden saanti tulee heille yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi ja epätoivo kasvaa. Harryn äiti Sara on tylsistynyt kotona, miehensä kuoltua ja katsoo vain lempiohjelmaansa kotonaan. Lempiohjelmaan haetaan osanottajia ja Sara valitaan heidän joukkoon, jolloin Sara päättää laihduttaa mahtuakseen lempimekkoonsa. Hän kuitenkin turvautuu epäilyttäviin laihdutuspillereihin ja jää koukkuun. Lääkkeessä on muutama sivuvaikutus...
   Unelmien sielunmessu on Aronofskyn läpimurtoelokuva ja todellinen testamentti maailmalle. Erityisesti rikollisuuden, huumeiden ja väkivallan maailmalle. Aronofsky on visuaalinen nero. Hänellä on melko uniikki tapa tehdä elokuva ja muutama nimikkotekniikka melkein. Hänellä on mielenkiintoisia näkemyksiä ja käyttää hyväkseen, kaikkea. Hän istuttaa meidät huumeidenkäyttäjien päähän. Hän pallottelee jatkuvasti sillä mitä me tiedämme. Missä olemme, olemmeko Saran mielessä vain Harryn yläpuolella, hänen iskiessään huumeneulan käsivarteensa? Hän on hyvin lähellä täydellistä Auteur-ohjaamista. Yksi vuosituhannen taitavimmista ohjaajista. Ehdottomasti.

   Ellen Burstyn on elokuvan helmi. Hän menee uskomattoman pitkälle kuvatessaan Saran romahtamista ja raunioitumista. Hän on peloton ja rohkea. Hän kykenee hyvin loistavasti ottamaa vastaan elokuvan rakenteen ja muovaa Sarasta täydellisen palikan palapeliin. Hänellä, kuten Aronofskylla, on oma tyylinsä. Se tyyli sopii loistavasti Unelmien sielunmessuun. Hän ei kuitenkaan lokeroi itseään mihinkään tiettyyn muottiin vaan päin vastoin kykenee eläytymään täydellisesti rooliinsa.

   Jennifer Connelly on kuin Burstyn. Hän on peloton ja vahva. Hän pelaa hyvin yhteen niin ohjaajan kuin vastanäyttelijöiden kanssa. Hän kuin peilaa ohjaajan tahtoa ja elokuvan sanomaa ja aihetta. Hän tekee hyvin luotettavaa työtä. Myös Jared Leto on loistava roolissaan, vaikka samaa ei voida sanoa hänestä, kuin Burstynista. Hän on vähän jämähtänyt tiettyyn muottiin, mutta se ei haittaa, koska hän on täysin kykenevä tekemään parhaansa, vaikka jopa muotissa. Marlon Wayans, sivuroolissaan on ihan kohtalaisen hyvä. Hän jää kyllä pahasti muiden tähtien varjoon.

   Unelmien sielunmessu on lujaa taitoa ja työtä. Se on elokuvan helmi ja aito klassikko niin monien joukossa; se erottuu edukseen. Sitä ei voi juuri lokeroida. Aronofskyn nerous on ihailtavaa.
Hyytävä loppuratkaisu kietaisee elokuvan täydelliseen pakettiin.

...=)