Arvostelu: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri

Mildred (Frances McDormand) menettää tyttärensä brutaalin murhan takia. Seitsemän kuukautta myöhemmin suru ei ole vielä hellittänyt ja kaiken lisäksi paikallinen poliisi (Woody Harrelson, Sam Rockwell) ei ole saanut mitään aikaiseksi syyllisen löytämiseksi. Hän ostaa kaupungin lieppeiltä kolme mainostaulua, jonka avulla alkaa pitämään asianomaisia vastuussa.

Missourin osavaltio on jumalattoman kaunis. Brittiläisen kuvaajan Ben Davisin kamera maalaa erittäin saturoituneilla väreillä. Elokuvan maailma on oranssin, punaisen ja keltaisen välillä hehkuva auringonlaskua muistuttava maalaus. Erityispisteet haluan antaa myös Carter Burwellin täydellisestä elokuvasävellyksestä (jälleen kerran), mutta sitäkin enemmän lavastustiimille, joka rakentaa tämän pikkukaupungin erittäin henkeväksi, ikonisen täsmälliseksi leikkikentäksi, joka varmasti mahdollistaa niin monen hienon roolisuorituksen.

Etunenässä Frances McDormand johtaa elokuvan kavalkaadia niin vimmaisella väännöllä, että ikuistaa itsensä täysin elokuvataivaan ikimuistoisimmilla väreillä. Hän on myös siksi niin väkevä, koska emme yksinkertaisesti ole nähneet aikaisemmin viisikymppistä tätiä, joka laittaisi menemään samalla kiihkolla kuin esimerkiksi niin moneen otteeseen nähdyt miestoimintasankarit. Niinku kamoon! Tämä muidu heittää molotovin cocktaileja talosta toiseen silkka vimma silmissään. Sen lisäksi McDormand kääntää ajoittain nupit täysin vastakkaiseen kaakkoon ja muistuttaa hahmonsa inhimillisyydestä, herkkyydestä ja voimasta, joka on syntynyt vuosikausien ajan hiljaisuudessa ja kärsivällisyydessä.

Muita onnistujia on Abbie Cornish, joka lumoaa täysin käsittämättömän loitsun ollen yhdessä kohtauksessa sydäntälämmittävän rakastettava ja toisessa kohtauksessa sydäntäsärkevän kohtalokas sekä Lucas Hedges, jonka näyttelijäntaidoissa on niin paljon ammennettavaa, etten edes ilmaisemaan pysty.

Elokuvaa katsoessani minulla tuli mieleen saippuaooppera. Elokuvan jälkeen minun oli pakko googlata, että tulkitsinko tämän täysin väärin, mutta ilmeisesti ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonagh onkin kuin onkin kasvanut saippuaoopperoita katsoen. Itsekin vietin hyvän määrän lapsuuttani saippuaoopperoiden fanina, joten tavallaan haluan antaa ihan huikeat propsit McDonaghin suuntaan. Avainasia kuitenkin ymmärtää on, että minä kasvoin ulos saippuaoopperafanituksesta.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on harmittavan epätasainen elokuva. Se on voimakas, tulinen marssi kohti väkevää voimanvääntöä, mutta samalla se hukkaa tiensä ja hoipertelee metsään. Inhosin sitä, miten tietyt kohtaukset olivat aivan liian itseääntiedostavia. Esimerkiksi se, että juuri ennen kuin Mildredin (McDormand) tytär on tullut raiskatuksi ja murhatuksi, hän on käynyt äitinsä kanssa riidan, jonka päätteeksi Mildred on huutanut tälle, että toivottavasti tulet raiskatuksi. Tervemenoa uskottavuus.

En ole myöskään täysin varma, mitä elokuva haluaa ylidramaattisuudellaan painottaa. Moneen suuntaan tässä lähdetään kalastamaan - niin perheväkivallan tematiikan, rikosoikeudellisen järjestelmän, rasismin, äidin roolin, koston, parantumattoman syövän, homofobian, lyhytkasvuisuuden, avioeron, yksinhuoltajuuden kuin vihanhallintaongelmien suuntaan. En tietenkään ole mikään draamanoppinut yliopistoprofessori, joka voisi sanoa tarkkaan, mutta minusta tässä on yksi tai kaksi teemaa liikaa. Elokuva haukkaa aivan liian suuren palan purtavaksi, sen lisäksi, että osan näistä teemoista se suorastaan vesittää. Esimerkiksi elokuva on saanut ihan aiheesta paljon parjausta rasismista. Elokuva tekee kaikkensa saadakseen katsojan vihaamaan rasistista, homofobista hullua, joka käyttää hyväkseen asemaansa poliisina aiheuttaakseen paljon pahaa maailmassa ja heti seuraavassa käden käänteessä hänen kaikki syntinsä on ikään kuin pyyhitty pois - enkä tiedä, minkä takia - etenkin kun elokuva on vielä selektiivinen sen suhteen, minkä käytöksen se haluaa anteeksiantaa ja unohtaa sekä sen mistä se ei halua päästää irti kirveelläkään.


Kaiken tämän päälle McDonagh yrittää vielä pehmittää elokuvan sanomaa omintakeisella huumorillaan, mikä sekin mielestäni lentää ohi maalin. Kääpiöille on naurettu viimeksi 1800-luvulla. McDonagh ei ilmeisesti saanut muistiota. Olisin myös kaivannut suoraan sanoen rankempaa elokuvaa. Jos elokuva olisi keskittynyt vain muutamaan näistä itselleen haalimista teemoista - itse olisin suositellut Lucas Hedgesin ja Frances McDormandin hahmojen suhdetta näin traumaattisen kokemuksen jälkeen, olisi elokuva saanut huomattavasti paljon enemmän syvyyttä. Elokuvassa on niin paljon hyvää ja haluaisin pitää siitä paljon enemmän. Näin paljon mahdollisuuksia elokuvan lakonisessa otteessa saippuaoopperamaiseen maailmaan, mutta epätasainen käsikirjoitus hukkaa otteensa viimeistään puolessa välissä elokuvaa.

...=) 

Rakkaat rikkaat ystävät (Friends with Money)

En ole koskaan oikein uskonut stereotypioihin. Kai voin kiittää kasvatustani siitä, että minulle opetettiin jo varhaisessa vaiheessa, että jokainen ihminen on parhain versio itsestään ja täydellinen, koska on erilainen kuin kaikki muut. Mutta hiljattain olen alkanut miettiä tosissani, että onko ihmisiä sittenkin vain kahdenlaisia. Onko maailma täynnä vain niitä, jotka ahkeria ja niitä, jotka ovat laiskoja? Niitä, jotka ovat urheilullisia ja niitä, jotka eivät sohvaltaan nouse? Niitä, jotka ovat hyviä koulussa ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat sosiaalisia ja niitä, jotka eivät ole? Niitä, jotka ovat voittajia ja niitä, jotka ovat häviäjiä? Niitä, jotka ovat rikkaita ja niitä, jotka ovat köyhiä?

Jennifer Aniston on Nicole Holofcenerin kolmannen kokopitkän elokuvan pääosassa Oliviana, joka on opettajan työstään erottuaan joutunut ottamaan töitä siivojaana. Hän on ystäviä rikkaiden Christinen (Catherine Keener), Janen (Frances McDormand) sekä Frannyn (Joan Cusack) kanssa, jotka ovat kaikki myös naimisissa. Tyypilliseen Holofcenerilaiseen tapaan, kaikki ystävyksistä painivat omien ongelmiensa kanssa. Christine on naimisissa miehen kanssa, jolta puuttuu kaikennäköinen empatian kyky, Jane kokee elävänsä kylmässä yhteiskunnassa, ihmisten keskellä, jotka eivät kunnioita yhteisiä pelisääntöjä ja Franny kokee painostusta rikkaasta elämäntyylistään. Taas on siis läsnä teemat: yhteiskuntaluokat ja tuloerot sekä oman elämän hallinta sekä minän eheys.

Viralisestihan tämä on luokiteltu dramediaksi, eli jonkinlaiseksi komedian ja draaman risteykseksi ja voin kyllä allekirjoittaa tämän. Holofcener on kaikissa elokuvissaan käyttänyt hyväksi kohtauksen elävöittämiseksi hienovaraista komediaa, tekemättä siitä kuitenkaan liian räikeää. Erityisesti tämä on läsnä elokuvassa Enough Said, mutta Rakkaat rikkaat ystävätkin sisältää erittäin sulavaa komiikkaa, jota haetaan erityisesti ihmisten tietystä itsensä suojaamisesta sosiaalisissa tilanteissa. Kuinka joidenkin ihmisten on esimerkiksi todella vaikea sanoa toiselle ihmiselle niinkin yksinkertainen sana kuin "ei". On erittäin hienoa, miten Holofcener saa kuljetettua elokuvissaan tälläisiä elementtejä kuten hienoista komediaa ja silti saa pidettyä elokuvan tyylin erittäin riisuttuna. Hänen elokuviaan ei myöskään ole pituudella pilattu ja siksi niitä on helppo ja ennen kaikkea mukava katsoa. Kun tämän kaiken lisäksi, elokuva vielä käsittelee todella mielenkiintoisia aiheita draaman muodossa, mikäs sen parempaa?

Catherine Keener on taas roolissaan loistava. Mikä on hienoa hänessä, että hän ei tarvitse fundamentalistisesti erilaisia hahmoja näyteltäväkseen, uskotellakseen yleisölleen, että hän on eri hahmo eri elokuvassa. Eikä siinä mitään, jotkut näyttelijät esittävät todella laajaa repertuaaria  erilaisten hahmojen muodossa erittäin hyvin, kuten Johnny Depp, joka oikein tunnetaan siitä, että jokainen hahmo on erittäin poikkeava edellisestä. Keenerin näytteleminen on sulavampaa ja hienovaraisempaa ja ihan yhtä vaikuttavaa kuin esimerkiksi Deppin tai vaikka Meryl Streepin.

Jennifer Aniston on tunnelman mestari. Hän on loistava näyttelijä luomaan elokuvaan tunnelman ja kannattelemaan kohtausta. Siksi hän on sopinutkin niin hyvin kevyihin komedoihin, jotka vaativat tietynlaista karismaa päätähdeltään, mutta esimerkiksi tällä roolillaan osoittaa, että hän on erittäin syvällinen draaman taitaja, joka ansaitsisi enemmän materiaalia, jota pystyisi oikeasti työstämäänkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Frances McDormand on ottanut tämän roolin, jossa esittää naista, joka on vähän liiankin itsetietoinen. McDormand on jo vuosia kamppaillut Hollywoodin naisihannekuvaa vastaan ja edustanut realistista näyttelemislinjaa. Tyyli, josta Holofceneria on myös kiitelty. Jason Isaacs, kovana ja tylynä miehenä, joka vähät välittää toisten ihmisten tunteista, on upea. Olisin ehdottomasti ojentanut hänelle Oscar-palkinnon tästä roolistaan, sillä niin hyvin hän pääsee hahmon ytimeen.

Mainitsinkin jo elokuvan huumorin yhteydessä noista sosiaalisista rooleista, joita ihmiset ottavat itselleen. Itse näen, että tässä teemassa makaa elokuvan ydin. Se, miten ihminen käyttäytyy ystäviensä seurassa tai kotona yksin aviopuolisonsa kanssa on hyvin erilaista. Ja se, miten ja millaisena näemme ihmiset ei ole, millaisia he oikeasti ovat tai millaisia he itse haluaisivat olla. Tästä käy hyvin myös ilmi stereotypiat ja kuinka useimmiten ne eivät pidä paikkaansa. On helppoa olettaa jonkun olevan tietynlainen ja siten pitää minä ehenä, kuin rueta pohtimaan erikseen jokaisen ihmisen kohdalla, että onko hän millainen ja eritoten onko hän samanlainen vai erilainen kuin minä? Kun typistämme toiset ihmiset muotteihin, emme joudu miettimään, millaisia itse olemme.

...=)

Melkein julkkis (Almost Famous)

Cameron Crowe ohjasi ja käsikirjoitti vuonna 2000 elokuvan nimeltä Melkein Julkkis. Elokuvan näyttelijät ovat Patrick Fugit, Billy Crudup, Kate Hudson, Frances McDormand, Zooey Deschanel, Anna Paquin, Philip Seymour Hoffman, Jimmy Kimmel ja Eric Stonestreet. Vuoden 2001 Oscar-gaalassa Crowe voitti parhaan käsikirjoituksen Oscarin. Kate Hudson hävisi parhaan naissivuosan Oscarin. Myös Frances McDormand oli ehdolla.
   
Melkein julkkis kertoo lukiolaisesta pojasta, William Millerista, jonka yliopisto-opettaja-äiti laittoi hänet kouluu liian aikaisin. Äiti on myös riitaantunut Williamin isosiskon kanssa. William pääsee Rolling Stonen toimittajaksi ja seuraamaan Stillwater-nimistä bändiä heidän kiertueellaan. William tutustuu erittäin läheisesti bändin kitaristin kanssa ja rakastuu bändin faniin/bändäriin, Penny Laneen.
   
Elokuva on coming-of-age on tarina. Yleensä en ole tälläisten nuorten kasvutarinoiden perään, mutta tässä on jotain poikkeuksellista. Elokuva on suoraan sanottuna virheettömän täydellinen. Crowe on erittäin omaperäinen ja lahjakas ohjaaja. Hänessä on intohimoa ja määrätietoisuutta. Hänellä on näkemystä. Selvästi elokuva on myös kuvaus 1970-luvun rock-kulttuurista ja onnistuu ikuistamaan ajan hengen aukottomasti. Käsikirjoitus on kuin ylistys kyseiselle aikakaudelle. Itse mietin elokuvaa katsoessani, että miten elokuva vastaa täydellisyydessä kyseiseen aikaan, musiikkiin ja henkeen. Vastaus löytyy elokuvan ääniraidalta. Elokuva muodostuu kokonaisuudeksi juuri soundtrackin kautta. Jokainen kappale on tarkkaan harkittu ja ajoitettu. Tietenkin tämä on juuri sopiva ominaisuus elokuvassa, joka kuvaa musiikkikulttuuria. Neil Young sanoi, että Rock'n' roll on täällä jäädäkseen ja niin on Melkin julkkiskin. Crowe ei pyri vangitsemaan levottomuutta ja tai henkeen kuuluvaa angstia vaan pikemminkin juhlistamaan sitä ja se on tämän elokuvan suurin vahvuus; se on kunnianosoitus, tehty nöyryydellä ja tehty palolla.

     
Elokuvan toiseksi suurin vahvuus on Kate Hudson. Olenko koskaan nähnyt yhtä vapaamielistä, sielukasta, henkevää roolisuoritusta kuin Hudsonin tulkinta ikonisesta hahmosta kuten Penny Lane? Hän liikkuu täysin intuition varassa ja saa aikaan puhdasta tunnetta. Jokainen kohtaus, kun hän astuu kameran eteen on kuin rock-legenda jälleen kerran alkaisi laulamaan valokeilassa.  Kuten elokuva, myös Hudson juhlistaa rockia. Hän liikkuu sen ilmapiirissä, hän hengittää sitä. Hänen roolisuoritustaan ei voi vangita. Se on täydellinen. Yhdistelmä tietoa ja taitoa. Hudson on luova. Hän ei ole kangistunut vaan uudistaa hahmoa koko ajan. Hän on läsnä ja hän välittää. Hiottu sympaattisuus, täydellisesti laskelmoitu ajoitus sekä vaistonvarainen tulkinta ovat täydellinen yhdistelmä ja Kate Hudson tekee ehdottomasti uransa parhaan roolisuorituksen, mysteerisen, mielenkiintoisen, syvällisen, luontaisen sekä lumoavan. Hudson olisi ansainnut parhaan naissivuosan Oscarin upeasta, ikimuistoisesta osastaan, jossa rikkoo rajoja ja uhkuu voimaa.
   
Patrick Fugit on perusvarma. Valitettavasti hän tekee juuri ja juuri sen mikä vaaditaan. Hän ei tuo hahmoon mitään uutta ja ei pääse hahmonsa yläpuolelle. Roolisuoritus ehdottomasti pidättelee elokuvaa. On harmi, sillä hänellä olisi ollut mahdollisuudet paljon parempaan. Valittamatta liikaa, ehdotan vain, että esimerkiksi joku muu, kuten vaikka Christian Bale olisi saattanut tehdä paljon parempaa työtä.
 
Frances McDormand on täysin Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. En ehkä voittoa hänelle soisi, etenkään Hudsonin yli, mutta erityisesti elokuvan alkukohtaukset ovat täydellisiä, McDormandin ansiosta. Hän on uskottava. Ja se on suurin kohteliaisuus, minkä hänelle voin antaa.
   
Philip Seymour Hoffman, jolta olemme tottuneet näkemään monta mullistavaa roolisuoritusta, on tässä elokuvassa valitettavan jäljessä. Hän on suorastaan unettavan tylsä. Hänellä ilmeisesti oli flunssa niiden neljän päivän ajan, mitä hänen tiukka aikataulunsa ilmeisesti antoi hänelle aikaa tehdä tätä pikku projektiaan. Olisi minusta ollut vain parempi vaihtaa näyttelijää, kun Hoffman ei kiireltään mukamas ehtinyt kunnolla valmistautumaan rooliinsa. Sääli.
   
Stillwater-bändin esittäjä esittävät loistavasti muusikoita. Mutta itse näyttelemisessä ja dialogissa olisi parannettavan varaa. Edes Billy Crudup, jolla olisi ollut Fugitin tapaan tuhannen taalan tilaisuus, tuntuu hukkaavan sen. Huonoa roolisuoritusta elokuva ei ole nähnytkään, mutta toivomisen varaa, monet näytteljät jättävät, etenkin kun elokuvan taso on näin hieno.
   
Kate Hudson varastaa koko shown. Cameron Crowe on luja ohjaaja. Elokuva on ikimuistoinen kunnianosoitus 70-luvun rock-kultuurille ja puhtaasti nerokas, sekä ajaton täydellisyys on elokuvassa koko ajan läsnä.

...=)

North Country (North Country)

Niki Caro ohjasi Michael Seitzmanin käsikirjoittaman elokuvan, jonka pääosassa on Oscar-voittaja Charlize Theron vuodeksi 2005. Sivurooleissa on Oscar-voittaja Frances McDormand, Sean Bean, Oscar-ehdokas Richard Jenkins, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Oscar-ehdokas Jeremy Renner, Michelle Monaghan ja Oscar-voittaja Sissy Spacek.
     North Country kertoo Josey Aimesista, joka jättää väkivaltaisen aviomiehensä ja muuttaa takaisin vanhempiensa luokse omien kahden lapsensa kanssa. Hänen isänsä on perinteinen ja ei oikein hyväksi Joseyn uutta työtä hiilikaivoksella, jossa on itsekin töissä. Työt hiilikaivoksella tuottavat kuusinkertaisesti enemmän palkkaa kuin esimerkiksi parturin työ. Uudessa työssään Josey joutuu kestämään kaivosmiesten töykeää käytöstä häntä ja muita naistyöntekijöitä kohtaan. Kun eräs työntekijä nimeltä Bobby Sharp seksuaalisesti häiritsee häntä, hän nostaa syytteen Bill White-nimisen asianajajan avustuksella. Bill Whitea esittää Woody Harrelson. Joseyn äitiä esittää Sissy Spacek ja kollegoita Frances McDormand ja Michelle Monaghan.
      North Country perustuu Lois Jensonin oikeaan haasteeseen, jonka hän nosti vuonna 1991. Elokuva on dramatisoitu ja oikea Josey Aimes (Jenson) on oikeasti erilainen kuin Theronin tulkitsema versio. North Country on tunteita nostattava elokuva. Se saa veren kiehumaan ja antaa visuaalisen ilmeen, surkeille oloille, joista on kyllä totuttu kuulemaan. Naisten asema miesvaltaisessa ammatissa, etenkin maaseudulla perinteisten arvojen velloessa ei ole hyvä. Elokuva on suuresti kantaa ottava ja Niki Caron ohjaus on hyvin voimakasta ja hyvin ulottuvaa. Se saa viestin perille. Pysäyttävä on hyvä sana kuvaamaan kokonaisuutta. Käsikirjoitus on muuten hyvä, mutta hienoista kliseisyyttä ja ennalta-arvattavuutta esiintyy.
    Charlize Theron on upea näyttelijä. Jälleen kerran hän tulkitsee vahvaa naista, jota yhteiskunta kaltoin kohtelee ja tässä tapauksessa miesyhteiskunta. Theron on vahva, aito, virheetön ja dramaattinen. Hän hallitsee hyvin hahmonsa ja saa hyvin johdateltua elokuvaa. Hän on hyvin monipuolinen tulkitsija ja tässäkin elokuvassa tekee ikimuistoisen roolisuorituksen.
     Frances McDormand on elokuvan sydän. Mieleenpainuvassa sivuroolissa ja hän valloittaa valkokankaan ja luo syvällisen, dramaattisen, pysäyttävän ja uskollisen roolisuorituksen, joka on juuri oikea sivurooli. McDormand on luotettava näyttelijä ja peloton niin monessa suhteessa. Hän tarttuu hahmoon ja julistaa sen sanoman.
     Muut näyttelijät seuraavat Theronin ja McDormandin jalanjäljissä, kuitenkin Richard Jenkins erottuu myös edukseen. Hän on vahva, aito ja sydäntäriistävä. Hän osaa luoda elokuvaan henkeäsalpaavaa jännitettä ja upeita kohtauksia ja hän osaa todella ottaa parhaat irti dialogista ja vastanäytellä ehkä parhaiten kuin kukaan muu.
    North Country on varmaa laatua. Theron ja McDormand ovat elokuvan avain menestykseen ja vahva, pysäyttävä elokuva on hieno.

8+

...=)