Ghostbusters (Ghostbusters)

Vietimme kaverin kanssa tupaantuliaisia ja päätimme pitää Ghostbusters "maratoonin". Tämä oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun olen tälläistä leffamaratoonia pitänyt. En tiedä voiko kahden elokuvan putkea maratooniksi sanoa, mutta luoja tietää, että en pidempään edes pystyisi. Yritimme myös pitää pienenmoista juomapeliä leffan ohessa. Vaihtelevalla menestyksellä siinä onnistuimme. Katsoimme siis tämän alkuperäisen vuoden 1984 version ja sitten lähdimme illanjatkoille leffateatteriin katsomaan uuden remaken, Paul Feigin ohjaaman version, jossa miesten pääroolit on korvattu naisten esittämillä hahmoilla.

Alkuperäinen Ghostbusters oli aika pitkälti mitä odotinkin sen olevan. En yhdistäisi kauhua siihen millään lailla (sen laskisin pikemminkin uuden elokuvan kontolle, jos siihenkään). Mutta hyvin vahva ironinen komedia on Ghostbustersia leimaava tekijä. Kyseiselle huumorinlajille on omat palvojansa ja omat luotakarttajansa. Itse osaan arvostaa ironiaa, mutta hyvin usein vaikutelma siitä on vain kyyninen ja kylmä. Lisäksi katson, että uusi Ghostbusters vain korosti vanhan puutteita. Esimerkiksi olisin kaivannut vanhaan versioon enemmän paneutumista seikkailun henkeen. Nyt elokuvan matka tai juoniarkki oli hyvin lattea, kun se keskittyi enemmän kohtausten asetteluun siten, että päätähtien oli parhainta ehkä improvisoida omaa komiikkaansa. Lopputulos on se, että kokonaisuutena Ghostbusters ei ole mukaansatempaava.

Yritys on kylläkin hyvä kymppi. Musiikkia on käytetty letkeällä otteella ja huumori pitää tunnelman soljuvana ja liian tylsää ei pääse tulemaan, vaikka vanha leffa onkin kyseessä. Oma hupinsa on tietysti siinäkin, että kauhistelee erikoistehosteiden laatua. Sen kuitenkin lasken alkuperäisen elokuvan eduksi, että se on innovaativisempi. Remake ratsastaa aika pitkälti alkuperäisen ideoilla. Kumpi sitten on parempi? Uusi. Miksi? Pysy kanavalla sen arvostelulle...

...=)

St. Vincent (St. Vincent)

Juuri tänään viimeksi selasin blogihistoriaani. Yllätyin suuresti kun huomasin siellä olevan lukemattomia elokuvien nimiä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Ilmeisesti olin näistä kuitenkin arvostelunkin kirjoittanut, joten katsottua ne ainakin on tullut. Veikkaanpa, että vähän ajan päästä St. Vincent vajoaa samaan kategoriaan. Näin tämän pari päivää sitten ja totta puhuen, minun on vaikea muistaa millainen elokuva tässä edes oli kyseessä.

Bill Murray on pääosassa Vietnamin veteraani, köyhtynyt äkäpussi, joka saa naapuriinsa miehensä pettämän Maggien (Melissa McCarthy) ja tämän pojan Oliverin (Jaden Lieberher).

En ollut kovin vaikuttunut Jaden Lieberherin näyttelijäntaidoista. Eikä se sinänsä yllätä, hän on vielä niin nuori. Olin tyytyväinen siihen, että Melissa McCarthylta nähtiin kerrankin jotain muuta kuin kiroilua. Bill Murray oli taattua Bill Murray-laatua. Naomi Watts oli todella hyvä.

Elokuvana, tämä St. Vincent on äärettömän geneerinen, miljoona kertaa nähty, sentimentaalinen kasvutarina. Ihmettelen, miten tämä muka kävisi missään ulottuvuudessa komediasta - itsehän en nauranut kertaakaan.

...=)

Aloha (Aloha)

Hajuton, väritön, mauton, mitäänsanomaton ja tyhjä elokuva. Mikä on pettymys, sillä elokuva sentään sijoittuu Hawaijille! Cameron Crowen elouvissa tuntuu aina olevan keskiössä vanhemman suhde lapseensa: Melkein julkkis oli pohjimmiltaan teini-ikäisen pojan rajojen testaaminen suhteessa äitiinsä ja Koti eläintarhassa on isän yritystä tarjota lapselleen lohtua suuren menetyksen jälkeen. Alohankin sydämmessä makaa Bradley Cooperin esittämän Brian Cilcrestin matka itsensä hyväksymisen kautta isän rooliin astumiseen.

Eniten minua ärsytti elokuvan yritys hurmata tietyllä eksentrisellä otteella ja kerronnalla ja esimerkiksi antaa hahmojen olla mahdollisimman outoja keskenään. Yritys kuitenkin lässähtää puolitiehen, sillä minä ainakin jäin vain ihmettelemään, että miten kaksi, juuri toisensa tavannutta henkilöä voi puhua toisilleen niin epämuodollisesti. Toisin sanoen, uskottavuus lentää ulos ikkunasta, jo ennen kuin elokuva ehtii kunnolla alkamaan.

Ei siinä mitään, kyllä tämän nyt katsoi, mutta ihan yhdentekevä elokuva. Vaikka Rachel McAdams on aina taattua varmaa laatua romanttisista osissaan, koen, että  hän sopii vielä paremmin mysteerisen viettelijän rooliin.. Bradley Cooper on nyt Unelmien pelikirjan jälkeen jämähtänyt samanlaisiin vähän elämältä kaiken saaneisiin miehen rooleihin, mutta eihän mikään elokuva tietenkään pysty samaan kuin Unelmien pelikirja. Emma Stone, Bill Murray ja John Krasinski komppaavat sentään, vähän komeedisimmassa rooleissaan, hyvin. Mutta koska elokuva on niin pliisu, niin melkein teki jättää tämä arvostelu kesken tuohon ensimmäiseen lauseeseen. Sehän olisi kertonut jo kaiken oleellisen.

...=)

The Grand Budapest Hotel (The Grand Budapest Hotel)

Ilmeisesti ohjaaja Wes Andersonin ensimmäinen ajatus päähenkilön, M. Gustaven rooliin olisi ollut Johnny Depp. Oudolla tapaa Gustaven olemus henkii Deppimäistä luonteenomaisuutta. Valitettavasti Gustaven rooliin päätynyt Ralph Fiennes yltää näihin hetkiin vain satunnaisesti.

The Grand Budapest Hotel kertoo nimensämukaisesti hotellista, tarkalleen sanottuna sen vastaanottovirkailijasta (M. Gustave) ja hänen luotettavasta aulapojasta, Zerosta.The Grand Budapest sijaitsee kuvitteellisessa Zubrowkan valtiossa, Euroopassa. Gustave on hotellivirkailijoista kuuluisin ja epäilemättä etevin. Monet tulevat Grand Budapestiin vain hänen takiaan. Yksi Gustaven vakiasiakkaista, Madame D kuolee ja tämä avaa purkillisen käärmeitä; tuo paikalle rahanahneet perilliset, syyllistä etsivät poliisit ja kaikkien huomio tuntuu olevan Gustavessa.

Vaikuttavampaa näyttelijäkaartia saa hakea. Oscar-voittajat Tilda Swinton, F. Murray Abraham, Adrien Brody ja Willem Dafoe, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Jude Law, Bill Murray, Edward Norton, Saoirse Ronan, Jason Schwartzman, Tom Wilkinson ja Owen Wilson kaikki saavat repliikin tai pari. Silti tämä kokonaisuus ei romahda. Usein näin monen näyttelijän kokoonpanot tuntuvat väkinäisiltä, kuin elokuva olisi yritetty lykätä täyteen suuria nimiä, jotta se myisi paremmin ja kaikille yritetty saada yhtä paljon ruutuaikaa. Andersonia ei selvästikään voisi kiinnostaa vähempää kehtaako hän antaa esimerkiksi Bill Murraylle vain jotain minuutin mittaista roolia. Ja tämä on yksi niistä lukuisista piirteistä, mikä tekee Andersonista ja The Grand Budapest Hotelista toimivan.

Tarkkuus ykistyiskohtaan on suurin vahvuus. Lavasteet, puvustus, maskeeraus ovat jostain taivaallisesta. Kuvaus, editointi, musiikki ovat myös vahvoja elementtejä, jotka luovat illuusiota tästä omalaatuisen hurmaavasta maailmasta ja hotellista. Teos on sävytetty hienovaraisella huumorilla ja ironialla. (Hienona esimerkkinä muun muassa tankkausasema, jonka nimi on Fuelitz, viitateen englanninkieliseen sanaan "fuel" joka polttoaine ja "itz" -tietenkin slaavilaiseen kieliperinteeseen.) Zubrowkan kuvitteellisen valtion voisi hyvin sijoittaa jonnekin Unkarin ja Romaninan välimaastoon. Kaiken tämän lisäksi käsikirjoitus on viimeista vuorosanaa myöten hiotun täydellinen. Juonta on helppo seurata, mutta sen lisäksi se jättää katsojan arvailemaan mitä tapahtuu seuraavaksi. Elokuva toisin sanoen vetää sisäänsä. Ralph Fiennes sanoi jossain haastettelussa, että Anderson ei halunnut pilkkuakaan muutettavan käsikirjoituksestaan ja miksi pitäisi, kun on näin hyvä ohjaaja/käsikirjoittaja ohjaksissa on kaikkien muiden työ varmasti kuin ruusuilla tanssimista.

Paitsi ettei ole. Esimerkiksi Ralph Fiennes, jolla on varsin vakava ja totinen olemus on täysin irraallaan oleva palanen tässä muuten niin valloillaan olevassa komediassa. Ymmärrän kyllä, että Gustaven hahmo, elokuvan päähenkilönä, on se ironinen ja hienovarainen huumorintuoja, mutta kaikki tämä toimii käsikirjoituksen ansiosta, ei Fiennesin. Esimerkiksi juuri Depp, olisi voinut saada herkullisista vuorosanoista niin paljon enemmän irti. Toiseksi päähenkilöksi voisi nimittää Gustaven apuria, aulapoikaa, Zeroa, jota esittää varsin kokenematon Tony Revolori.

Mikä tärkeintä, The Grand Budapest Hotel on kaukana tylsästä elokuvasta. Se ei sorru yhteekään kliseeseen, se on herkullinen puhtaalta nerokkuudeltaan ja tarkkuudeltaan. Tämä maailma on lumoava ja en voi lakata kehumasta sitä. Ansaitusti se voitti neljä Oscaria, kaikki teknisiltä suorituksiltaan. Esteettinen ja ehdottomasti yksi vuoden parhaita elokuvia (ja inhoan sanoa "vuoden parhaita", mutta sanon sen silti). Minusta parhainta Chaplinin elokuvissa ovat toimintakohtaukset. Siihen aikaan elokuvatekniikka ei ollut vielä niin kehittynyttä, kuin se on nykyään. Joten kun Chaplin esimerkiksi juoksee kattojen päällä elokuvassaan The Kid, näyttää kuin kuvakatkeasi ja alkaisi uudelleen ja tämä tapahtuu satoja kertoja peräkkäin lyhyessä kohtauksessa. Se luon efektin, kui katsoja katsoisi valokuvia, liikkuvia kuvia. The Grand Budapestin kuvaus-editointi-otteessa oli jotain samaa ja tietenkin sitä oli ilo katsoa. Liekö Anderson myös Chaplinin fani, en tiedä, mutta se toi kokonaan uuden näkökohdan elokuvaan, näin viimeisellä nuotilla ylistäen.

Salainen agentti 86 (Get Smart)

Salainen agentti 86 on amerikkalinen agenttikomediaelokuva vuodelta 2008. Sen ohjasi Peter Segal ja pääosissa on Steve Carell, Oscar-voittaja Anne Hathaway, Dwayne Johnson ja Oscar-voittaja Alan Arkin. Elokuva tuotti yli 230 miljoonaa dollaria. Elokuva perustuu suosittuu 60-luvun televisiosarjaan.
     Salainen agentti 86 kertoo Maxwell Smartista (Steve Carell), joka työskentelee tiedustelupalvelu CONTROL:ille. Hän on jumissa toimistossa analyytikkona haaveillen kenttätöistä kuten kollegansa Agent 23 (Dwayne Johnson). Kun CONTROL:in päämajaan hyökätään terroristiorganisaation KAOS:in toimesta melkein kaikkien agenttien henkilöllisyys paljastuu ja Max pääsee kenttähommiin yhdessä vastikään ulkonäköään vaihtaneen Agentti 99:n (Anne Hathaway) kanssa. Agentti 99 on kokenut ja pitkänlinjan ammattilainen ja ei missään nimessä haluaisi työskennellä kömpelön ja tunaroivan uuden Agentti 86:n kanssa.
     Agentti 86 on komediaa puhtaimmillaan. Se heittää vesilintua kaikilla säännöillä, millaisen hyvän elokuvan tulisi olla ja pitää vain hauskaa. Minulle se on yksi kaikkien aikojen hauskimmista komedioista. On hyvin vaikeaa pohtia mikä tekee hyvän komedian. Mutta vastaukseksi kelpaa tämä elokuva. Se kestää jopa monta katselukertaa ja Steve Carell on timanttinen.
    Steve Carell on koominen nero. Hänen luoma persoonansa, jota hän käyttää monissa elokuvissa on tulessa tässä elokuvassa ja sopii kuin nyrkki silmään. Hänen itseironiansa, tilannetaju ja kyky tehdä itsensä naurunalaiseksi ja sekä nolojen tilanteiden hyväksi käyttäminen ovat vertaansa vailla. Carell todistaa olevansa raudan luja komedian ammattilainen ja luo ajattoman, naurettevan, täydellisen komedian.
     Anne Hathaway on hyvä aisapari Carellille. Hän on juuri sopivan naurettava vastapainona Carellin hahmolle ja hänen karismansa pääsee oikeuksiin tässä elokuvassa. Hän vastaa hyvin roolin odotuksia ja on täysin luonteva. Heidän keskinäinen komediansa on elokuvan parhaita hetkiä.
      Agentti 86 on ehkä huono elokuvana, mutta komediana se on täydellinen. Minulle se on siis yksi kaikkien aikojen upeimmista elokuvista. Kauan eläköön Steve Carell ja hänen luontaiset komedian lahjansa.

9

...=)

Lost in Translation (Lost in Translation)

Mietin kauan minkä elokuvan arvostelisin seuraavaksi. Hetken ajattelin jopa että en jaksa arvostella nyt mitään elokuvaa. Sitten mieleeni tuli Lost in Translation. Olin vältellyt sen katsomista ehkä jopa muutaman vuoden, koska luulin sen olevan tylsä opetusmainen elokuva kielen kääntämisestä. Sitten lopulta ostin elokuvan DVD:n ja katsoin sen...
...muutti maailmani!

    Lost in Translation on vuonna 2003 valmistunut draamaelokuva. Sen ohjasi ja käsikirjoitti Sofia Coppola ja pääosissa oli Bill Murray ja Scarlett Johansson. Elokuva voitti ainoastaan yhden Oscarin, se meni parhaasta käsikirjoituksesta Sofia Coppolalle. Bill Murray oli oikeutetusti ehdolla, mutta hävisi.
  Lost in Translation kertoo amerikkalaisesta näyttelijästä Bob Harrisista (Bill Murray), joka kuvaa viskimainosta Tokiossa, Japanissa. Hänen perheensä on USA:ssa ja hän viettää vapaa-aikansa yksin Tokiossa. Hän tapaa kauniin Charlotten (Scarlett Johansson), joka on Tokiossa valokuvaaja-miehensä kanssa. Kun hänen aviomies, John viettää päivät töissä myös Charlotte on yksin. Bob ja Charlotte alkavat viettää aikaa keskenään. He seikkailevat Tokiossa ja he kokevat kulttuurieroja Amerikan ja Japanin välillä ja myös keskenään sukupolvien välillä. He ystävystyvät ja löytävät kumpikin seuraa toisistaan.
  En yleensä kirjoita elokuvien juonien loppuja, mutta teen nyt poikkeuksen. Bob viettää yön hotellin (jossa asuu, ja jossa Charlotte asuu) laulajan kanssa. Charlotte saa selville tämän ja heidän välilleen syntyy kitkaa. He kuitenkin sopivat ja pian Bob lähteekin takaisin Amerikkaan. Charlotte hyvästelee Bobin surullisena. Matkalla lentokentälle, Bob huomaa taksista Charlotten kävelevän kadulla. Hän nousee pois taksista ja juoksee Charlotten kiinni. Hän kuiskaa jotain Charlotten korvaan ja he suutelevat. Sitten Bob palaa taksiin ja lähtee pois.
   Lost in Translation käsittelee todella vakavia aiheita, kuten rakkaus, yksinäisyys ja eksistentialismi. Kulttuurishokki on myös iso osa elokuvan juonta. Lost in Translation tarkoittaa suoraan suomeksi käännettynä Hukassa käännöksessä. Yhdessä kohtaa elokuvaa viskimainoksen ohjaaja antaa ison liudan ohjeita Bobille japaniksi ja tulkki kääntää sen "Käänny katsomaan kameraa". Tämän ohessa myös Bob ja Charlotte ovat hukassa. Hukassa omissa elämissään. Tunnetta vielä vahvistaa heidän olonsa Tokiossa, joka on ikään kuin kaupunki lasikuvussa tai leijuva kaupunki tai alien-kaupunki. Kaikki hymyilevät kohteliaasti toisilleen, ikään kuin mikään ei koskaan olisi huonosti. Kunnia on liian suuri asia siellä. Bob ja Charlotte joutuvat hukkaan myös siis Tokion kulttuuriin. He kokevat kulttuurishokin. On kuin he katselesivat tyhjien kuorien kävelyä kadulla.
   Sofia Coppolan käsikirjoitus on upea. Vaikka useammankin Oscarin arvoinen. Ehdottomasti paras käsikirjoitus, johon olen törmännyt. Hän on myös ohjannut elokuvan upeasti. Hän tuo hienosti esiin paineen, mikä Bobilla Japanissa on. Hänen tunnetilansa. Tyhjyys on jotain mitä sekä Bob että Charlotte tuntevat. Käsikirjoitus on nerokas sen tasapainossa. Coppola luo täydellisyyden painottamalla juuri oikein sitä mitä ei kerro ja sitä mitä kertoo. Dialogi ei anna liikaa irti elokuvan sisällöstä ja siksi ohjaus, käsikirjoitus ja Murrayn roolisuoritus toimivat täydellisesti yhteen. Ei tapahdu liikaa painottamista tai alleviivaamista, mutta silti katsojalle tulee ilmi, mistä elokuva kertoo ja hän kokee tapahtumat kuin ne tapahtuisivat hänelle itselleen. Upeaa. Sitä ei pysty ehkä sanoin ilmaisemaan mutta kuvin pystyy. Elokuvan estetiikka niiden suhteen on ainutkertaista.

   Bill Murray on elämänsä roolissa Lost in Translation-elokuvassa. Hän onnistuu roolisuorituksessaan moitteettomasti, enkä usko, että kukaan toinen näyttelijä pystyisi samaan suoritukseen. Tuntuu melkein kuin hän toisi teatterin hienostuneen näyttelemisen valkokankaalle. Jos aina sanotaan, että teatterinäyttelijät ovat parempia kuin elokuvatähdet niin he eivät ole nähneet tätä elokuvaa. Minulla ei riitä sanat kuvaamaan Murrayn nerokkuutta. Murray pystyy luomaan kaikkien aikojen parhaimman pääosasuorituksen. Hän loistaa roolissaan ja vahvistaa oleellisesti elokuvan sävyä, juonta, teemoja ja sen syvyyttä. Hän uppoaa rooliinsa ja on kuin hän ei näyttelisi, hän sävyyttää roolinsa melkein jopa ylitäydellisesti ja on kuin katsoisimme dokumenttia Murrayn roolihahmosta. Hän käyttää hyväkseen Coppolan mestarillista käsikirjoitusta ja sytyttää valkokankaan tuleen. Hän kuvastaa juuri sitä, mitä paras elokuvanäytteleminen on: kertoo kaiken silmillään, kuvaa tunteita, joita sanat eivät voi kuvata ja painottaa juuri täydellisesti sitä, mitä joka kohtauksesta roolihahmostaan katsojalle antaa. Hän luo hahmoaan syvästi ja varmasti. Murray antaa parhaimman oppitunnin näyttelemisestä, eikä ketään tule koskaan pystymään yhtä hyvään roolisuoritukseen. Se on realistinen, esteettinen, vaikuttava, koruton ja ankaran reaali elokuvalle. Roolisuoritus on elokuvan sydän ja Murray saa sen sykkimään. Oli suuri vääryys, että hän ei voittanut Oscaria.
   Scarlett Johansson puolestaan pärjää... ihan hyvin... Murrayn rinnalla, mutta ei yllä läheskään samoihin sfääreihin. Hän pystyy ilmaisemaan silmillään hyvin paljon, myös oleelliset tunteet, jotka Charlottella on. Se on hyvin hienovaraista näyttelemistä, mutta siinä on parannettavaa. Hyvä.

   Lost in Translation on haikea elokuva. Tuntuu kuin seisoisit utuisen niemen nokassa ja katselisit usvaista merta, vaikka katselet Tokion keskustaa. Se on hyvin kaunista elokuvan tekemistä. Bill Murray on täydellisen elokuvan täydellinen miespääosan näyttelijä. Murray ja elokuva ovat ikonisia, legendaarisia ja ovat klassikko. Kiitos. Uskaltaisin väittää elokuvaa parhaimmaksi, jonka olen nähnyt. Se lumoaa heti ensi hetkistä lähtien ja heti kun katsoja luulee, että se ei voisi enää parantua, se tekee niin. Se ei ole ylidramaattinen, se ei ole liian elokuvallinen. Se on lojaali, aito ja uskottava. Se on, mitä draaman tulisi olla. Sanoinkuvaamatonta.


10+

...=)