Arvostelu: Jojo Rabbit

10-vuotias Jojo Betzler (nuori lahjakkuus Roman Griffin Davis) haluaa liittyä Hitlerjugendiin toisen maailmansodan loppuvuosina. Hän elää yhdessä äitinsä Rosien (osastaan Oscar-ehdokkuuden saanut Scarlett Johansson) kanssa, sillä hänen isänsä on taistelutantereella Italiassa. Arka poika kehittää itselleen mielikuvitusystäväksi Adolf Hitlerin (elokuvan käsikirjoittanut ja ohjannut Taika Waititi), jotta selviäisi sota-ajan karuista koettelemuksista.

Ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä Taika Waititi ja Roman Griffin Davis

Tätä erikoista ja omalaatuista elokuvaa nimitetään tekijöiden taholta vihan vastaiseksi satiiriksi. Jo elokuvan alkuasetelma saa kurtistamaan kulmiaan. Natseista ja toisesta maailmansodasta vitsejä heittävä elokuva? Kyseessä voi joko olla jotain todella kamalaa katsottavaa, tai sitten elokuvantekijä Taika Waititi on tehnyt jotain todella huomionarvoista ja löytänyt uuden kulman toisen maailmansodan kuvaamiseen.

Waititi kertookin, että tehdessään tutkimusta elokuvaa varten, hänelle selvisi, että toisen maailmansodan aikainen maailma ei suinkaan ollut synkkä, karu eikä kolkko. Vaan päin vastoin. Hänelle paljastui kokonainen muodikas, trendikäs, värikäs ja juhlallinen maailma sodan kauhujen takaa. Siksi hän kuvasikin elokuvan pirteissä väreissä, koomisilla hahmoilla ja lapsenomaisella tyylillä.

Se on sanottava, että tätä synkkää historian ajanjaksoa ei ole ennen näin kuvattu. Katsantakanta natsitapahtumiin tuntuu jopa häkellyttävän modernilta ja saa osaltaan miettimään, että miksi useampia historiallisia elokuvia ei kerrottaisi nykyajan linssin läpi? Miksi historialliset elokuvat niin usein pakottavat itsensä tiettyyn, vakavaan muottiin?

Jojo Rabbit puolestaan syleilee nykyajan kontekstia. Monet elokuvan vitseistä toimivat vain metatasoltaan, nykyajan kontekstista katsottuna ja niillä tiedoilla, mitä kaikki tiedämme esimerkiksi Hitlerista vasta näin jälkikäteen.

Niin kulunut kuin ajatus Hitlervitseistä onkin, niin elokuva on komediana todella onnistunut.

Mutta myös elokuvan sävyvaihtelut ovat upeita. Hauska hetki saattaa taittaa todella traagiseen hämäävän nopeasti. Elokuvan rakenne myös heijastelee tunnelmanvaihteluja. Mitä pidemmälle ammottava sodan loppu pääsee ja mitä lähemmäs päähenkilöä sodan kauhut tulevat, sitä synkemmäksi elokuvakin muuttuu. Myös päähenkilö, 10-vuotias Jojo muuttuu elokuvan aikana huolettomasta natsipojasta sodan kauhuihin herääväksi, omantunnon kehittäväksi nuoreksi miehen aluksi.

Kuvaaja Mihai Mălaimaren kameratyöskentely on taitavaa. Sama kuvaustyyli istuu loistavasti pirteämmän komedian tunnelmaan että synkän sotadraaman. Siitä tulee mielen hieman Wes Andersonin elokuvat, mutta kuitenkin ihan omalla leimallaan.

Michael Giacchinon perhosmaisen pulppuavat musiikit heittävät katsojan lapsenomaiseen todellisuuteen vielä entisestään. Myös lavastus ja puvustus ovat veikeitä ja vääristävät arkisempaa todellisuutta leikkisämpään muotoon.

Kaiken kaikkiaan pidin hirveästi ratkaisusta kuvata toista maailmansotaa leikkivän lapsen silmin. Se teki kerronnasta pirteää, eikä niin raskasta ja laahaavaa, mitä tällaisista elokuvissa yleensä. Lisäksi se mahdollisti syvällisyyden.

Lapsen kokemusmaailmasta haetaan nimittäin myös mielikuvituksellisuuden, tarinallisuuden ja tanssin merkitykset. Viesti optimismin tärkeydestä peilataan sodan kauhujen kanssa rinnakkain. Ja lapsen näkökulmasta katsoen on itsestäänselvää, mikä on elämässä tärkeää. Elokuva siis tarjoaa tärkeän muistutuksen. Tässä tunnutaan kuin sanovan, että se miten päätämme katsoa asioita, myös millaisia tarinoita kerromme, sillä on vaikutusta todellisuuteen. Fiktiolla on voimaa.

Jojo Rabbit ei kuitenkaan ole missään nimessä lasten- eikä edes nuortenelokuva. Se on paikoin todella graafinen ja väkivaltainen. Lisäksi elokuvan mustaakin musta huumori ja ivaileva satiiri vaatii ehkä aikuisemman elokuvakatsojan, jonka ymmärrys olisi hieman syvempää kuin pelkistetty maailmankatsomus mahdollistaa.

Lapsi elokuvan pääosassa on kuitenkin huikea. Roman Griffin Davis saa jotenkin käsittämättömällä taituruudella hahmonsa kulkemaan läpi kohtauksien sävyvaihtelujen vieden hahmonsa kepeästä todella synkkään ja ollen uskottava kaiken aikaa. Myös Jojon parasta kaveria näyttelevä Archie Yates on osassaan valovoimainen.

Elokuvan aikuiset tähdet ovat toinen toistaan taitavampia. Sam Rockwell on aina ollut mestari tragikoomisissa satiireissa ja niin on tässäkin. Alfie Allen saa pienessä sivuroolissaan avattua hienosti paljon isomman todellisuuden hahmonsa takaa. Taika Waititi on Adolf Hitlerinä ehkä elokuvan hauskin näyttelijä. Thomasin McKenziella on elokuvan ehkä traagisin rooli ja hänen roolityössään on jotain vavisuttavaan haurasta.

Elokuvan sykkivä sydän lienee kuitenkin Scarlett Johansson. Silloinkin kun hän ei ole valkokankaalla, hänen läsnäolonsa tuntee. Hän yhdistää vaivattomasti hahmon pirteän ulkokuoren synkkiin salaisuuksiin, joita hän piilottelee sisällään. Tapa, jolla hän toistaa repliikit esimerkiksi romantiikan tärkeydestä, kaikuvat pitkään katsojan mielessä.

Varmasti mielipiteet jakava elokuva valloitti kyllä minut täysin puolelleen. Rakastin elokuvan uniikkia tarinaa, mielikuvituksellista maailmaa, kuvaus lapsen silmien läpi oli todella loistavaa. Rakastin jopa vaikean aiheen lapsellista yksinkertaistamistakin. Sillä se avasi sen mahdollisuuden, että elokuvan viesti sykki puhdasta, energistä elinvoimaa, kun se kuorittiin kaikesta turhasta. Onko loppujen lopuksi ihmisenä oleminen niin monimutkaista? Kunhan muistaa vain tanssia aina silloin tällöin. Todellinen elokuvahelmi, joka taisi kimmota heti listani kärkeen vuoden parhaimmista elokuvista. Rakastin tätä.

Täydet viisi tähteä.

Thor: Ragnarok (Thor: Ragnarok)

Viimeiseen kolmeen kuukauteen en ole kuullut mitään muuta, kuin Taika Waititin nimen kaikuvan joka tuutista. Tämän uusi-seelantilaisen ohjaajalupauksen sanottiin uudistaneen koko pölyttyneen Thor-saagan. Taika Waititi on lupaavimpia uusia ohjaajia. Taika Waititi vakuutti kaikki läpimurtoelokuvallaan Hunt for the Wilderpeople. Taika Waititi on niin hyvä jätkä. Taika Waititin maaginen ohjaus, Taika Waititin seura, Taika Waititin persoona - Taika Waititi, Taika Waititi, Taika Waititi.

Mikä on ajatus miehestä nyt viimein, kun olen omin pienin silmin saanut tämän suuren jumalan teoksen nähdäkseni? Meh... Onhan tässä yritetty vaihtaa seuraavalle vaihteelle. Jättää se aikaisempia Thor-elokuvia piinannut kankeus ja itsensä tosissaan ottaminen taakseen. Ja onhan tämä kolmas leffa valovuosia (see, what I did there) parempi elokuva kuin edeltäjänsä. Mutta tässä mentiin nyt sitten väärään suuntaan.

Thor (Chris Hemsworth) on viime aikoina matkustellut pitkin yhdeksän universumin tarkastellen valtakuntaansa ja etsien ikuisuuskivijuttuja (hänen sanansa, huom!), niitä löytämättä. Kun hän palaa kotikonnuilleen Asgardiin, huomaa hän isänsä (Anthony Hopkins) poistuneen kuvioista ja pian isosisko Hela (Cate Blanchett) tuleekin kolkuttelemaan oven taakse ja vaatimaan omaa paikkaansa valtaistuimella. Hups vaan, heipakkaa Thor sinkoutuu "roskaplaneetalle", jota hallitsee Jeff Goldblum ja jossa hänet pistetään ottelemaan Hulkin (Mark Ruffalo) kanssa viihteen vuoksi.

Aina kun kirjoitan näitä Thor-leffojen juoniselosteita, tekee mieli rueta sössöttämään kuin pieni lapsi ja nostaa kädet ilmaan. Yritän jatkaa eteenpäin tästä huolimatta... Jos aloitetaan positiivisista, niin Chris Hemsworth. Jossain haastattelussa (yhdessä niistä miljoonasta, jossa ohjaajaa haastateltiin (sidenote: muistan ajan, jolloin ohjaajat pysyivät kameran takana)) Taika Waititi sanoi yrittäneensä päästää elokuvassa Chris Hemsworth valloittamaan yleisöä, olemalla oma hauska itsensä, niin paljon kuin mahdollista. Tämä oli ehdottomasti paras päätös, mitä Marvel-elokuvien saralla on nähty. Olen samaa mieltä, että Chris Hemsworth on ihan mahdottoman hauska näyttelijä ja etenkin tälläisessä roolissa, kuin kuolemaakin vakavampi ukkosen jumala Thor, niin tarvitaan kipeästi jotain maallista elementtiä (huumori) tekemään niin epäuskottavasta elementista aidompi. Muutaman kerran elokuvassa sai nauraa ja yhdeksänkymmentäprosenttia siitä kuuluu Hemsworthin ansioksi.

Syvä huokaus... sitten, ne ei niin positiiviset puolet. Waititin ohjauksellinen ote, vaikka virkistävä piristysruiske onkin kaavoihin kangistuneelle supersankarigenrelle, jossa kaikki otetaan yleensä liian vakavasti, uhkaa pahasti tehdä koko touhusta ison, naurettavan vitsin. Minun on vaikea alun alkaenkaan uskoa puoliakaan Thor-leffojen jutuista, kun CGI-tehosteet paistaa naamani niin läpinäkyvästi. Eikö näihin oikeasti voisi tuoda vähän jotain luonnollisuutta mukaan, näihin scifi-pläjäyksiin? Joku tuppo ruohoa jonnekin kulmaan tai vähän oikeaa auringonvaloa jostain ikkunanraosta paistamaan romuplaneetallekin? Joka tapauksessa, kun sitten jokainen tilanne tuntuu kuin parodialta, tekee se koko touhusta erittäin halpaa.

Toinen kritiikin kohde on elokuvan koko pointti. Tässä ei käytännössä tapahtunut yhtään mitään. Yksi pahis nousi tuhkasta ja leffan päätteeksi päättyi tuhkaan (sori, spoileri - but really, who are we kidding here?). MCU on asettanut tässä suhteessa itselleen vähän liian suuren taakan, että jokaisen leffan pitäisi edistää kokonaisjuonta edes vähäsen eteenpäin. Jos näiden leffojen taustalla ei olisi sitä kokonaiskuvaa, niin ehkä näistä voisikin nauttia omina kokonaisuuksinaan, mutta enää se ei ole mahdollista. Siinä mielessä koko konsepti on vähän epäonnistunut. Joko nyt saatettaisiin tämä aikakausi loppuun näissä Marvel-leffoissa ja sen jälkeen voisi olla näitä standalone-leffoja, mitä katsoisikin ihan mielellään, kun ne eivät tuntuisi joltain odotushuoneelta.

Tai sitten jokainen näistä leffoista oikeasti rakennettaisiin mielekkääksi osaksi kokonaisarkkia. Ymmärrän, että tämä on vaikea tehtävä, mutta tämänkin leffan erikoistehosteiden hinnalla saisi kokonaisen armeijan käsikirjoittajia kehittämään jonkun mielekkäämmän Marvel-maailman, jossa olisi alajuonia, palapelejä, jokainen osa liittyisi toisiinsa ja siitä kehittyisi verkkomainen rakenne, jossa katsojalla olisi jotain saavutettavaa osien yhdistämisessä. Tässäkin ne erikoistehosteet olivat aika kaukaa haettuja, niin mielellään olisi voinut uhrata osan patruunoista vähän monitahoisemman ja syvällisemmän juoniskenaarion kehittämiseen.

Miettikää, mitkä mahdollisuudet tälläisen fantasiamaailman kehittämisessä olisi! Mutta nyt se haaskataan siihen, että nämä hahmojen standalone-leffat ovat tälläisiä vanhoja pierutyynyjä, joista ketään ei saa enää mitään iloa ja vain ne oikeat Avengers-leffat edistävät jollain tasolla kokonaisarkkia - mikä ei, totta puhuen ole niin mielenkiintoinen alun alkaenkaan - ei ainakaan tarpeeksi mielenkiintoinen pitääkseen katsojaa otteessaan näin monen elokuvan verran. Kuten sanottu - jos käsikirjoittajat olisivat oikeita taiteilijoita, he pystyisivät kehittämään erittäin mutkikkaitakin juoniskenaarioita, joissa olisi iso liuta merkittäviä hahmoja ja alussa asetetut kysymykset löytäisivät vastauksensa hienon hienoista yksityiskohdista, joihin katsoja mielellään panostaisi aikaansa tutkiakseen. Haluaisin verrata Harry Potterin maailmaan esimerkiksi, kuinka hienovaraisesti loppuratkaisu kudotaan palasista, joita on asetettu huolellisesti paikoilleen kuuden ensimmäisen elokuvan aikana.

Ainoa funktio, mitä itse saan näistä Marvel-pläjäyksistä tässä vaiheessa irti on, että ne ovat suhteellisen aivotonta perusviihdettä. Juuri sellaista, mitä välillä kaipaa kipeästi maailmassamme, jossa jokainen haluaa huutaa olevansa tarpeeksi. Marvel-elokuvan ei tarvitsekaan välttämättä olla tarpeeksi. Riittää kunhan se pläjäyttää rinkiin pari viihdyttävää superia ja antaa tehdä temppujaan pari tuntia. Siinä mielessä ihan mielenkiintoinen meta-rakenne elokuvassa onkin, kun näistä supereista tuleekin oikeasti sirkushuvia paikalliselle tavisväestölle. En tästä kuitenkaan anna pisteen pistettä elokuvan suuntaan. Miksi? Koska elokuva oli paikoin jopa tylsä. Täten se ainoa arvo, mikä tälläisellä aivottomalla sunnuntaiviihteellä on, vesittyy. Hävetkää, hävetkää. Elokuva oli laahaava. Ensin joku Anthony Hopkins mumisee jotain jostain, noin puoli tuntia. Sitten Jeff Goldblum, ja kaikkein hirveimmin Hulk! Ei, ei, ei. Minä haluan katsoa ihmisiä - hahmoja, joilla on jokin sisäinen maailma, jokin jännite, motivaatio, ajatusprosessi. Katsoa Hulkin mumisevan "minä olen tuli" puoli tuntia, oli tuskallista ja äärettömän tylsää.

Myös elokuvan sisäinen logiikka pettää. Thor työnnetään gladiaattoririnkiin Hulkin kanssa premissillä, että vain voittamalla tämän, pääsee vapaaksi. Hulk tietysti työntää Thorin maanrakoon, mutta mitään ei juuri seuraa tästä. Kaikki heräävät kiltisti seuraavana aamuna pedeistään ja Thorille on vielä annettu särkyvä ikkuna, josta pystyy hyppäämään poies. Wtf? Edes Cate Blanchettin läsnäolo ei avita elokuvaa juurikaan. Ärsytti kuinka hän koko ajan joko suki hiuksensa sarvipäähineensä alle tai sitten vapautti ne taas seuraavassa kohtauksessa. Eikä tämä ole Cate Blanchettin vika - mutta kertoo jotain siitä, että hän oli MCU:n ensimmäinen naispahis, eikä häntä tietenkään ole osattu kirjoittaa oikein. Nyt hän vain kävelee seksikkäästi pari kertaa päin Thoria ja siinäpä se oikeastaan olikin. Kiitos hei.

...=)