Carol (Carol)

1950-luvun talvinen New York. Therese Belivet (Rooney Mara) on nuori myyjä suuressa tavaratalossa. Carol Aird (Cate Blanchett) on varakas kotiäiti ja edustusvaimo avioeron partaalla etsimässä tyttärelleen joululahjaa. Heidän katseet kohtaavat. Yksi asia seuraa toista, mutta mikä lopulta ratkaisee on rakastavaisten kyky nähdä toisensa.

Hyvin aikaisessa vaiheessa käy selväksi, että tämä on tarina haavoittuvaisesta rakkaudesta. Jokaista kohtausta, kun Carol ja Therese ovat yhdessä, vainoaa tietty herkkyys. Lumoavalla tavalla heidän rakkaustarinansa peilautuu siinä yhteiskunnassa, jossa heidät on sidottu hengittämään sitä suvaitsematonta, ahdistavaa, kaavamaista ilmaa. Koska heidän välillään on esteitä, joutuvat he turvautumaan toisiinsa, mikä tekee heidän suhteestaan niin haavoittuvaisen. Tämä tekee siitä myös inhimillisen aidon. Ihmisolento pystyy vetämään ylleen maskeja, pystyy näyttelemään tiettyjä rooleja, mutta tietäessään mitä haluaa ja tavoitellessaan sitä, syvästi rakastaessaan, täytyy olla haavoittuvaisessa, herkässä tilassa ja sen tämän elokuva vangitsee mitä kauneimmalla, intiimillä tavalla.

Phyllis Nagy on kirjoittanut käsikirjoituksen, joka tulee uhmaamaan ajan kestävyyttä. Yhtäkään ylimääräistä sanaa emme kuule yhdenkään hahmon suusta. Jokainen vuorosana on loistavasti tauotettu, kokonaisuuteen istuva helmi. Hänellä on kypsä tapa käsitellä hahmoja, mutta myös sitä aikakautta johon heidät on sijoitettu. Tämä ei ole vain kuvaus 50-luvun yhteiskunnasta ja kielletystä rakkaudesta. Korurasiassa on niin paljon muutakin, on melkein hämäävää kuinka kypsästi näiden kahden naishahmojen valinnat esitetään. He tiedostavat oman rakkautensa, he tiedostavat toisensa, mutta he tiedostavat myös tekojensa seuraukset. Vasta kun Therese ja Carol joutuvat uhraamaan jotain rakkautensa hyväksi, ymmärtää katsojakin heidän merkityksensä toisilleen - ei vain sinä naisena, jota he rakastavat, vaan sielunkumppanina, joka on uhrauksen arvoinen.

Tarina on kaunis. Todd Haynes on koristanut sen mitä henkeäsalpaavimmalla tavalla. Kuvakulmat ovat mielenkiintoiset. Emme juuri saa lähikuvia muista kuin Carolista ja Theresestä. Muita hahmoja katsomme usein ikkunan takaa, tai oviaukosta tai auton sisältä. Tämä luo sädekehään rakkaustarinalle. Erityisen tunnelmallista on kuvaaja Ed Lachmannin tapa leikitellä valolla, joka eritoten herättää hahmojen kasvot eloon.

Mitkä kasvot ne ovatkaan. Cate Blanchett ja Rooney Mara ovat taitelijoita roolisuorituksillaan, mikä on paljon sanottu. Myös Sarah Paulson on loistava sivuosassaan Carolin ystävättärenä, joka toimii tukipaaluna, kuin kolmantena jalkana tälle parin rakkaudelle, jonka kaikki muut vain pyrkivät kaatamaan. Ainoa kritiikki lankeaa valitettavasti Kyle Chandlerin harteille. Hänen tulkintansa jää inhottavan yksipuoliseksi, hänen esittäessään rakkaudesta äkäiseksi sortunutta miestä.

Ensimmäinen versio käsikirjoituksesta kirjoitettiin melkein kaksi vuosikymmentä sitten. Elokuva oli odotuksen arvoinen. Elokuva on hyvä, mutta mikä tekee siitä täydellisen? Kun kaikki elokuvalliset ansiot ovat täydessä arvossaan ja sen lisäksi saamme kokea rakkauden kuvattuna niin puhtaasti, että se on tunteellista - kaunista, surullista, iloista - voin luvata, että tässä on yksi elokuva, joka tulee ansaitsemaan klassikon maineensa.

...=)

Kaukana taivaasta (Far from Heaven)

Kaukana taivaasta on Todd Haynesin käsikirjoittama ja ohjaama yhdysvaltalainen draamaelokuva vuodelta 2002. Pääosassa on nelinkertainen Oscar-ehdokas Julianne Moore, Dennis Quaid, Dennis Haysbert, kaksinkertainen Oscar-ehdokas Viola Davis ja Oscar-ehdokas Patricia Clarkson. Elokuva oli ehdolla useaan Oscariin mm. Moore parhaan naispääosan Oscariin.
     Kaukana taivaasta kertoo 1950-luvun kotiäidistä ja -vaimosta, joka elää Connecticutilaisessa lähiössä. Hänen näennäisen täydellinen elämä alkaa pikkuhiljaa hajota, kun hän itse ihastuu tummaihoiseen puutarhuriin ja kun hänelle paljastuu hänen aviomiehensä todellinen seksuaalinen suuntautuminen.
      Kaukana taivaasta edustaa draaman alalajia nimeltä melodraama. Melodraamaan kuuluu stereotyyppinen hahmokehitys sekä tunteelliset teemat, erityisesti parisuhteen loppuminen. Melodraamaan kuuluu myös kuvankauniit maisemat sekä kuorrutettu miljöö. Kaukana taivaasta on hyvä imitaatio melodraamasta. Elokuvantekijöiden inspiraationa on ollut 1950-luvun elokuvat ja niiden vaikutus näkyy elokuvassa Kaukana taivaasta, hienosti. Tarkkuus on huomattavaa niin kuvauksesta lavastukseen. Elokuvan sävy ja rakenne ovat uskollisia, hiottuja ja nekin tarkkoja. Kaukana taivaasta tekee täydellisen imitaation 50-luvun melodraamasta, mutta mikä tekee siitä 2002-luvun elokuvan 1950-luvun elokuvan sijaan? Hahmot. Uskallus. Käsirkirjoitus. Itse en usko sekuntiakaan, että ennen tehtiin parempia elokuvia kuin nykyään. Ensinnäkin näytteleminen on parantunut enemmän kuin saattaisi kuvitella. Sen sijaan, että Julianne Moore halveksisi hahmoaan, asettuisi sen yläpuolelle tai vihjaisi ironiasta, hän asettuu 50-luvun henkilön asemaan, hän kuvaa armottomasti aikakauden uskomuksia, elämää ja epätoivoa. Moore luo valkokankaalle säkenöivän, uskottavan, tyynin hahmon, täydellisen elokuvalle. Sen sijaan, että tulkitsisi hahmon kuin mitä sen pitäisi tehdä, hän uskaltaa kysyä ja pohtia ja vetää omat johtopäätökset. Hän ei kulje stereotypian mukaan vaan kulkee omaa polkuaan ja saa aikaan syvällisen, harkitun ja ehjän hahmon, jonka autenttisuutta katsoja voi vain hämmästellä.
    50-luvun käsirkirjoitusten sijaan, 2002 vuoden käsikirjoitus uskaltaa kertoa mitä aikakautena tapahtui. Se antaa suoran vastauksen katsojalle, uskollisesti melodraamalle tyypillisenä piirteenä, ja antaa katsojan asettua hahmojen asemaan ja tuntea heidän tuskansa ja kamppailla heidän taistelunsa. Se piirre tekee nykyajan elokuvista niin hienon, ylipäätänsäkin elokuvasta parhaan viihdemuodon. Elokuvan voima.

     Kaukana taivaasta on autenttinen, teatraalinen ja viihdyttävä. Se kertoo monesta yhteiskunnallisesta asiasta ja antaa tarkan kuvauksen entisestä maailmasta, josta voimme historian toistamisella oppia pois. Julianne Moore antaa timanttisen kuvaksen naisesta, joka ei voinut ajalle mitään. Korostamalla melodraaman teennäisyyttä, elokuvantekijät laskevat painon aikakauden huonolle puolelle. Oliko kaikki oikeasti paremmin ennen? Sen ajan elämän typeryys, pelleily ja teeskenteleväisyys tuntuvat melkein koomisilta meille nykyään, mutta elokuva selvästi korostaa juuri oikein kysymystä: toistaako historia itseään?

9

...=)