Batman v Superman: Dawn of Justice (Batman v Superman: Dawn of Justice)

"And now God bends to my will"

Batman v Superman: Dawn of Justice on vuonna 2016 koko maailman huomion kerännyt elokuva. Jo ennen elokuvan julkaisua ajatus Supermanin ja Batmanin saattamisesta yhteen sai ihmisten korvat auki ja elokuvan julkaisusta tulikin oikein spektaakkeli. Lähinnä kohu liittyi siihen, että "DC-fanipojat" (kuten heitä mediassa kutsuttiin) taistelivat viimeiseen asti, että yhtäkään negatiivista kommenttia tai arvostelua ei elokuvasta pääsisi ilmoille. IMDb:n top listat tärisivät, kun yht-'äkkiä vielä ensi-iltaan saapumaton elokuva julisti itselleen kärkisijoja ja kriitikot nukkuivat yksi silmä auki, tappouhkausten vaikeuttaessa heidän totuudenmukaista arvostelua elokuvaa kohtaan.

Elokuvan julkaisu oli siis yhtä eeppinen kuin elokuva itse. Käytännössä elokuvan juoni typistyy siihen, että Batman (myöskin kohua roolituksellaan nostanut Ben Affleck) muuttuu kyyniseksi Supermiehen rellestäessä pitkin maailmaa, vaikkakin yrittäen pelastaa sitä, mutta samalla aiheuttan liikaa vastuuntunnotonta tuhoa. Supermiestä vastaan asettuu myös senaattori (Holly Hunter), bisnesmoguli (Jesse Eisenberg) ja kuvioissa tepastelee mukana myös salaperäinen Diana Prince (Gal Gadot). Jossain vaiheessa annetaan vihiä myös jatko-osista, kun The Flashin ja Aquamanin esiintuloa kiusoitellaan. Itse luulin vahingossa Netflixin syöttäneen päälle jonkun toisen elokuvan, siinä kohtaa kun The Flash hypähti ruudulle täysin irrallisilla plot spoilereilla, millä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Ilmeisesti Lois Lane (Amy Adams) on kaiken keskellä makaava avain - lieneekö hänellä sitten merkittävä osa seuraavissakin elokuvissa - en tiedä...

Batman v Superman tosiaan floppasi aika pahasti etenkin kriitikoiden keskuudessa. Lippuluukuilla leffa kylläkin sai omansa takaisin ja sitten vielä vähäsen lisää. Liekö silti ahnaat studiopomot odottaneet vielä enemmän, sitäkään en tiedä.

Mutta sen tiedän, että pirun viihdyttävä elokuva tämä on. Ottakoot rahani. Ja haluan samaan hengenvetoon todeta, että pistin elokuvan päälle ihan vain siksi, että saisin yhtyä kriitikoiden negatiivisen konsensukseen ja päivitellä Znyderin ällöttävää ohjaustyyliä ja manata DC:n epäonnistumisia elokuvallisen maailmansa kanssa vaikka Marvelin tuotantoon verrattuna. Toisin kuitenkin kävi. Jo ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin jälkeen minä olin ihan myyty. Rakastin ensinnäkin elokuvan kuvausta. Larry Fongin kamera etsi koko ajan mielenkiintoisia kulmia, joista herättää kohtaukset eloon. Rakastin elokuvan värimaailmaa. Toista oli Man of Steelin (2013) harmaatakin harmaampi sävy. Tähän ollaan saatu kyllä joku ekstrakirkas filtteri päälle, kun jokainen hahmo ja näyttelijä näyttää photoshopatulta, mikä on ihan omiaan tälläiseen koristeltuun pumpuliin, jota supersankariviihteeksikin voi kutsua.

Pidin eritoten nimenomaan siitä, että tässä ei pelätty jättää ampumatta yhtäkään patruunaa. Jokainen supersankariklisee, mitä maa päällään kantaa, ympättiin samaan pläjäykseen ja kerrottiin tuhannella. Henkilökohtaisesti minusta se lopun örkkimörkki oli vähän askel väärään suuntaan, sillä pidän ihmisiä psykologisesti mielenkiintoisimpina elokuvan kohteina kuin tälläisiä tylsiä otuksia, mitä ei sido lainkaan mitkään säännöt. Nytkin örkki vain kasvoi kasvamistaan, vaikka sitä tyyliin tykitettiin ydinaseilla sun muilla ammuksilla. Siitä huolimatta, pidin siitä, että uskallettiin liioitella ronskisti. Se lopun kliimaksi meni ylitseampuvuudessaan jopa huumorin puolelle, kun maailma ympärillä palaa ja silti katsojan huomio kiinnittyy Wonder Womanin tuulikoneella puhaltaviin hiuksiin.

Hienoisesti häiritsi se, että kohtaukset seurasivat vähän irrationaalisesti toisiaan ja välillä (etenkin alussa) tuntui siltä, että kohtaus olisi loppunut kesken kaiken kun leikkaushuoneessa oltiin päätetty että siirrytäänkin seuraavan kohtaukseen vain kesken kohtauksen. Mutta sekin itse asiassa toi pientä eloa elokuvaan, kun katsoja ei ihan turtunut täysin kronologiseen kerrontaan, vaan koko ajan joutui miettimään, että missäs nyt mennään ja ketä nyt seurataan.

Holly Hunter on mahtava. Hän hallitsee tekniikkansa, sillä pelkkä tapa, jolla hänen hahmonsa kuuntelee muita hahmoja on äärettömän mielenkiintoista katseltavaa. Sitten kun hän avaa suunsa, tietää, että sieltä tulee jotain tärkeää asiaa, vaikka hän tekisikin sen kuiskaten. Todella hyvin vangitsee tämän senaattorin hiljaisen mahdin ja sisäisen voiman. Amy Adamsiin rakastuin Arrivalin myötä, joten siksi nautin jokaisesta sekunnista kun hän valkokankaalle ilmestyi. Hän sai minut välittämään syvästi hänen ja Supermiehen suhteesta, jolla oli ratkaiseva vaikutus ajatellen lopun emotionaalista kytköstä. Jopa Ben Affleck on mielestäni roolissaan moitteeton ja se on paljon elokuvalta se. Gal Gadotista pidin jo Fast & Furiousissa, joten kun hänet valittiin rooliinsa muun muassa ennakkosuosikki Gina Caranon sijaan, minulla ei ollut mitään valittamista ja hän varastaakin leffassa suruitta huomion. Pitkästä aikaa olin myös aidosti ällöttynyt leffan pahiksesta. Jesse Eisenberg vetää hienon roolin todella sadistisen hyypiön saappaissa. Ainoa heikko lenkki mielestäni oli Jeremy Ironsin Alfred. Mielestäni hänen habitus oli täysin väärä enkä uskonut hetkeäkään häntä hovimestarina.

Pidin jopa Hans Zimmerin ja Junkie XL:n musiikista. Oli kivaa, miten Wonder Womanin amazonilaiselta kuulostava teema toistui läpi elokuvan ja poikkeuksellisesti jopa suurimman kliimaksin hetkellä, Zimmer ja Junkie XL tyytyivätkin vaihtamaan eeppisen tuutatusmusiikkinsa yksinkertaiseen pianoriffiin, mikä loi mielestäni kauniin symboliikan tuhon keskelle.

Vaikka elokuva nauttii suuresti, hyvällä tavalla, omasta typeryydestään - löysin elokuvasta myös syvällisempää ja älyllisempää osaa. Pidin kauniina sitä, että Supermiehestä ja Teräsmiehestä tehtiin enemmän anti-sankareita, kun he joutuivat kyseenalaistamaan oikeutta ja moraalia ja sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Kaunis symboliikka oli myös lopussa, kun oikean kuoleman myötä vasta loppui ideologinen kuoleminen. Tälläistä supersankariviihteen kuuluisikin olla - samalla viihdyttävää, mutta ajatuksia herättävää. Supersankarit, joilla on tunteet, jotka tekevät virheitä ja jotka käyvät myös sisäistä kamppailua.

 

...=)

Kaikkien aikojen parhaat elokuvat

Uskon, että on tullut aika tämän listauksen laatimiseen. Nyt melkein neljä vuotta elokuvia arvostellessa on tietämyksestä elokuvia kohtaan tullut aina vain syvempi ja omakin elokuvamaku muuttunut enemmän kuin osasin uskoakaan. Ennen kaikkea, mikä on ollut maata mullistavaa on oman suhteen muuttuminen elokuvia kohtaan yhä vain tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi. Joka arvostelun kirjoittaessani palan halusta vain nähdä lisää ja kirjoittaa lisää. Siinä, missä ennen elokuvat olivat kiinnostuksenkohde, nyt ne ovat intohimo.

On elokuvia, on hyviäkin elokuvia - on täydellisiä elokuvia ja sitten ovat tämän listauksen elokuvat, joiden tekemisessä on saavutettu jotain enemmän. Niitä ei voi analysoida vain osiensa summaksi. Ne puhuvat voimakkaasti elämästä, olemassaolosta ja ihmisyydestä. Ne ovat niitä elokuvia, joita ajatellessa tulee surulliseksi siitä, että niitä on niin harvassa. Mutta silti ovat sen arvoisia, että katsoo satoja ja taas satoja elokuvia löytääkseen jotain vastaavanlaisesti vaikuttavaa.

Aloituksena tietysti varoituksensana siitä, että kuten valintani elokuvien parhaimmistoon on muuttunut ennenkin, tulee se muuttumaan vastaisuudessakin, joten siksi annoin ihan tahallaan tuoreen muistijäljenkin vaikuttaa osaan valintoihin. Neljän vuoden päästä voin taas valita seuraavat elokuvat, jotka ovat vielä hiljattaisemmin tehneet vaikutuksen.

________________________________________

(Like Father, Like Son - 2013)

Listassani ei tietenkään ole järjestystä, mutta haluan aloittaa sen tällä japanilaisella taideteoksella. Siksi, koska se on täydellinen esimerkki kuvan ja narratiivisen kerronnan symbioottisesta suhteesta. Saan kylmiä väreitä kun vain ajattelenkin elokuvan tiettyjä kohtauksia, jotka puhuvat voimakkaalla volyymilla elokuvan teeman tasoista. Esimerkiksi kun katson nuoren Keita Ninomiyan kasvoja ja elokuvan nähneenä tiedän niiden olevan niin ilmeikkäät - täynnä herkkyyttä ja viattomuutta. Hän näyttelee elokuvassa pojista kiltimpää ja tottelevaisempaa. En vain saa päähäni, miten hänet on niin hyvin roolitettu, että hänestä huokuu vain kuvaa katsoessa koko roolihahmon olemus.

(Rust & Bone - 2012)

Tämän elokuvan saattaisin jopa uhan alla valehdella olevan suosikkini. Mikä on ironista, sillä ensimmäistä kertaa kun näin sen, jätin sen kesken. Elokuva on totta kai traaginen ja koskettava, mutta sen lisäksi se on äärettömän syvällinen käsitellessään näiden epätavallisten ihmisten poikkeuksellisia elämiä. Marion Cotillardin ja Matthias Schoenaertsin roolihahmojen suhteessa on paljon luettavaa ja tutkittavaa. Se ei missään sanan määrityksessä putoa tavallisen elokuvaromanssin kategoriaan. Tämä samanomainen attribuutti voi laajentua myös koko elokuvaan - kaikki, mitä elokuvasta saamme on innovatiivista. luovaa ja ennennäkemätöntä - sen lisäksi, että se on mielenkiintoista. Sekin piirre oikeastaan yhdistää näitä kaikkia elokuvia: jokainen pystyy olemaan helppo elokuva katsottavaksi, mutta syvällisyydessään äärettömän mielenkiintoinen.

(Enough Said - 2013)

 Listauksessa amerikkalaista elokuvaa edustaa Nicole Holofcenerin kaunis ja koruton "Enough Said". Tämä on elokuva, josta ei oikeastaan edes jaksa puhua. Se litistää elokuvaa vähän latteaksi ja mitäänsanomattomaksi, vaikka se on kaikkea ja päinvastaista. Jos et tämän elokuvan jälkeen ole rakastunut James Gandolfiniin ja Julia Louis-Dreyfusiin, suosittelisin psykoterapeutin tapaamista mahdollisen sosiopaatin diagnoosin saamiseksi.

(Mommy - 2014)

Jotain kertonee sekin, että en ole vielä pystynyt katsomaan Mommya uudelleen. Ja siitä on nyt yli vuosi, kun sen ensimmäisen kerran näin. Siitä asti olen nauttinut mielikuvastani elokuvasta, käynyt läpi kohtauksia mielessäni ja hymyillyt elokuvan musiikille. Pelkään, että jos katson sen uudelleen, kohtaukset menettävät hohtoaan - mikä olisi ihan fine, minkä tahansa muun elokuvan kohdalla, mutta Mommyn kanssa kohtausten hohto on niin nautittavaa jo ensimmäisen kerran perusteella, että toista katselukertaa ei oikeastaan edes tarvitse.

(Amour - 2012)

Toista ääripäätä edustaa näin ollen Amour, jonka olen nähnyt lukemattomia kertoja. Ja aina löydän siitä uutta syvyyttä. Sen rakenne on yksi elokuvahistorian hienoimpia ja kahden ihmisen välinen suhde on niin hienovaraisesti kuvattu tässä. Tunnemme jokaisen huokauksen toisen suusta, vain katsomalla toisen silmiä. Kaunista.

(Elle - 2016)

Uusin tulokas listalle on Elle ja vähän kaavaa murtaen, haluan ottaa pessimistisemmän sävyn tästä elokuvasta puhuttaessa. Nimittäin tästä varoittelin jo ennen listan aloittamistakin. Koska siitä on vasta reilu kuukausi kun näin elokuvan, se ei luonnollisestikaan ole vielä saanut päälleen ajan kerrosta, joka kertoisi minulle, että vaipuisiko se jossain vaiheessa massaan, vai pysyisikö se kirkkaana mielessäni, johtopaaluna, jota vasten vertaisin kaikkia muita elokuvia? Ainakin jälkimmäistä elokuva on toteuttanut minulle tähän asti, joten siksi haluan antaa sille huomionhuudon. Haluan tästä elokuvasta sanoa vain sen, että nautin enemmän kuin laki sallisi elokuvan rajoja rikkovasta ja normeja murtavasta tyylistä, jossa mikään ei ole tabu. Tämä on virkistävää elokuvantekemistä. Mutta jotain kertoo sekin, että ennen elokuvan näkemistä olin vähän varuillani Isabelle Huppertin näyttelemisestä, mutta elokuvan nähtyäni hänen tyylinsä aukesi minulle täysin ja nyt en malta odottaa, että saan taas istua elokuvateatterissa ja katsella hänen näyttelevän. Ja eikö se ole elokuvataiteen merkitys alun alkaenkin?

~Oudolla tapaa tämän listauksen julkaiseminen tuntui hälyttävän henkilökohtaiselta. Ehkä murehdin myös sitä, että nyt kun nämä ovat konkreettisesti ylhäällä, niiden mystisyys ja enigmaattisuus katoaa. Listan haluan kuitenkin olevan olemassa, koska minun on vaikea enää nähdä maailmaa ilman näitä elokuvia. Siksi lista olkoon suositus näiden elokuvien katsomiselle.

...=)

Mitä Maisie tiesi (What Maisie Knew)

Mitä Maisie tiesi on kuvattu täysin 6-vuotiaan Maisien näkökulmasta. Hänen vanhempansa (Julianne Moore & Steve Coogan) eroavat ja Maisie pakotetaan helvetilliseen limbotilaan, jossa häntä rieputetaan kodista toiseen. Rock-tähti äiti vielä ryntäilee kiertuekeikoilleen ja taiteenvälittäjäisä unohtuu kuukausi tolkuiksi Euroopan työmatkoille. Väliin putoaa kuitenkin äidin ja isän uudet puolisot (Alexander Skarsgård & Joanna Vanderham), jotka ottavatkin vastuun Maisien huolenpidosta.


Ensimmäinen puolisko on jumalattoman tylsä. Elokuvassa on hyvin vähän repliikkejä ja ne repliikit, mitä kuullaan, kohisee jossain taustalla kun kamera pitää zoominsa Maisien todellisuudessa. Täten katsojalla on vain tämän nuoren tytön arka ja viaton todellisuus seurattavana ja Nick Uratan ambienttinen ääniraita sävystämässä tätä kuvausta. Olisinkin toivonut elokuvan alkupuoliskolle vähän enemmän lihaa luiden ympärille, sillä lopussa tälläinen tunnelmallinen, visuaalinen kerrontatyyli sopi tajuttoman hyvin. Ongelma alussa vain on se, että katsoja pitäisi saada nopeammin sisään elokuvaan ja nopeammin samaistumaan ja välittämään tarinasta.

Mutta kuten sanoin, loppua kohden elokuvan ote selkeni. Kun siinä vaiheessa pystyi jo luomaan jonkinlaisen kuvan kaikista hahmoista ja valitsemaan puolensa, oli emotionaalisesti sitoutunut etenkin nuoren Maisien herkkyyteen. Melkein kyyneleet valuivat viimeisen puolen tunnin aikana. Kuvasta tuli hypnoottisempaa, musiikista kauniimpaa ja näyttelemisestä koskettavampaa. Vaikka näennäisesti mikään ei muuttunutkaan. Melkein alan ajatella, että tämä oli jopa tarkoituksellista. Harmi vain, että katsoja pistetään työskentelemään hieman liikaa, että hän pääsee elokuvaan sisälle, mutta silti melkein suosittelisin sinnittelemään puolivälistä eteenpäin, sillä totean taas, että siinä kohtaa vasta elokuvan tunnelma ja tyyli pääsee oikeuksiinsa.

Julianne Moore tekee ehkä koskettavimman roolisuorituksensa, mitä olen häneltä nähnyt. Erityisesti lopun kohtaus, jossa hän on silmikkäin tekemiensä valintojen ja niiden seurausten kanssa, on sydäntä riipaiseva. Hän rakastaa tytärtään, mutta näkee tämän silmissä pelkoa, kun tämä katsoo häntä. Muilla näyttelijöillä on vähän epäedullisempi asema, sillä heidän hahmonsa ovat yksipuolisempia. Steve Coogan on puhelimeen kalattava poissaoleva isähahmo, Alexander Skarsgård niska vääränä päätään kumarassa pitelevä nuori pojankloppi ja Joanna Vanderham kiltti naapurintyttö - kaikki kuitenkin hyvin roolitettuja ja täysin uskottavia, vaikkakin pelkistetympiä hahmoja. Pääosan Onata Aprile, elokuvan Maisiena, tekee todella hyvää työtä, mutta siihen uskon vaikuttaneen enemmän vahvan ohjaustyön, sillä hänenkin roolihahmonsa on melko naturalistinen ja vähäeleinen, joten varsinaista näyttelemistä ei hirveästi tarvita - eikä tarvitsekaan tarvita - lapset ovat luonnollisia.

Mitä Maisie tiesi on koskettava kuvaus lapsesta eronneiden vanhempien keskellä. Itsekin tulen avioeroperheestä. Allekirjoitan kyllä koko elokuvan kuvauksen siitä tilasta ja olosta, miltä tuntuu jatkuvasti olla erossa toisesta vanhemmasta. Miltä tuntuu istua jossain aulassa odottamassa toista vanhempaa, kaivata aina toista vanhempaa tai aina tuntea olevansa väärässä paikassa väärään aikaan. Pahimmillaan jopa olevan vain shakkinappula vanhempien välisessä valtataistelussa.

...=)