Nyt journalismielokuva on tehty vuoden 2017 #MeToo-kampanjasta ja sen käynnistäneestä pahamaineisesta elokuvatuottaja Harvey Weinsteinista. MeToo:ta on käsitelty journalismielokuvissa jo kuitenkin aiemminkin, eritoten tulee mieleen vuoden 2021 upea Bombshell, joka kertoi Roger Ailesin tapauksesta, joka vielä edelsi Weinsteinin julkisuutta osakseen saanutta kohua. She Said tuntuukin kuin alkavan suoraan siitä, mihin Bombshell jäi. Nopeasti näemme uutiskuvissa Roger Ailesin alasromahtamisen, jonka jälkeen legendaarisessa New York Timesin toimituksessa (Patricia Clarkson, Andre Braugher) käynnistetään omat toimitustyöt muista julkisuudenhahmoista – onko seksuaalisen häirinnän ilmeneminen universaalia? Nopeasti tutka kiinnittää huomiota Weinsteiniin ja sitä lähtee tutkimaan journalistikaksikko Megan Twohey (Carey Mulligan) ja Jodi Cantor (Zoe Kazan).
Elokuva perustuu Cantorin ja Twoheyn samannimiseen kirjaan, jonka he ovat paljastusartikkelinsa pohjalta ja taustatöistään koonneet. Tämähän oli se artikkeli, Ronan ”Woody Allenin poika” Farrowin puolestaan The New Yorkerille kirjoittaman artikkelin lisäksi, joka #MeToo-liikkeen ikään kuin koko maailman tietoisuuteen räjäytti. Näyttelijät Gwyneth Paltrow ja Ashley Judd tekevät elokuvassa cameo-roolisuoritukset, näytellen itseään. He olivat avainasemassa Weinsteinin hirmutekojen paljastamisessa.
Ehkä ensimmäinen ajatus tästä elokuvasta on se, että se on tehty liian nopeasti. Vuodesta 2017 ei ole hirveästi aikaa. Tekisi mieli sanoa, että historia on vielä tulvillaan kertomisen arvoisia tarinoita, että ei tarvitsisi ihan lähimenneisyyttä sentään alkaa jo tonkimaan, mutta taiteentekijällä on tietysti vapaus pureskella ajankohtaisiakin aiheita. Ongelmaksi tässä tapauksessa vain muodostuu, että kun kyseessä on #MeToo-liikkeen ytimestä (siis nimenomaan Harvey Weinsteinista) kertova elokuva (ei esimerkiksi Roger Ailesista, josta Bombshell -tekijät sentään tajusivat aloittaa), ei tässä oikein kerrota mitään uutta katsojalle. Ailes ehkä vielä olikin jäänyt joiltain varjoon ja se rooli, jota hän tässä näytelmässä näytteli, mutta jos Weinsteinin tapaus on joltain jäänyt seuraamatta, on kyllä totisesti elänyt kiven alla. Se tuntuu vähän samalta kuin joku nyt julkaisisi elokuvan energiakriisistä. Tai Ukrainan sodasta. Tai jopa edes pandemiasta, joka sekin on juuri ja juuri ehditty painaa historian kirjoihin.
Ensinnäkin, emme vielä tiedä tai näe koko kuvaa näiden ilmiöiden ympärillä. Elokuva siis pakostakin jää ontoksi. Toiseksi se tuntuu kuorolle saarnaamiselta. Niin vaikuttavaa kuin Cantorin ja Twoheyn työ on ollutkin, tomu ei ole minusta laskeutunut. Emme vielä ymmärrä sen todellista merkitystä. Käykö tässä siis kuin liian nopeasti annetuille aplodeille – ne kuivuvat kasaan ennen kuin ehtivät alkaakaan?
Kolmanneksi ajattelisin, että se on myös vähän laiskaa tehdä elokuva juuri sellaisesta aiheesta, joka juuri nyt puhuttelee. Silloin elokuva ei ikään kuin kerro mistään mitään, mutta tulee asettaneeksi itse itsensä osaksi ilmiötä. Kuin huutaen, että mekin olemme täällä ja haluamme osallistua keskusteluun, vaikka emme tuo siihen mitään lisää. Se tuntuu egomaaniselta.
She Said ei myöskään ole hirveän hyvin tehty elokuva. Sen rytmitys on pielessä - asia, jota sen sijaan ihailin Bombshellissa. Jälkimmäisessä elokuvan rytmi on hyvin tiheää ja journalismielokuvaan se sopii. She Said tuntuu liikkuvan tahdin jäljessä, mutta kuitenkin niin nopeasti, ettei aikaa syventymiselle tai tunnelman tihentämiselle jää.
Hahmoihin ei syvennytä, aiheesta ei käydä keskustelua eri näkökulmista, elokuva asennoi itsensä selvästi tietylle kannalle ja käyttää lopun elokuvaa sen julistamiseen. En tietenkään sano, että tästä aiheesta löytyisi muita oikeutettuja näkökantoja, mutta elokuvissa mielenkiintoisinta onkin myös antagonistin monitahoisuus. Varjoissa lymyilevät möröt kuuluvat lastenelokuviin.
Sen sijaan elokuva haaskaa valtavasti aikaa ikään kuin mehustellessaan Weinsteinin uhrien kokemilla hirveyksillä. Mutta yllättäen niihinkään ei päästä käsiksi. Niitä ei näytetä, vaikka niiden jälkivaikutuksia kyllä päivitellään. Mikä minusta rikkoo tarinankerronnan pyhintä sääntöä ("show, don't tell").
Elokuvan pääkaksikolle kehitellään aika kokoonkyhätyt taustatarinat lapsiperhearjen kuormittavuudesta ja jälleen kerran naisen rooliksi - jopa sellaisessa, jossa he ovat elokuvan päähenkilöt, ja jossa koko elokuvan keskeinen teema on patriarkaatin murtaminen - typistyy uran ja perheen välillä jojoiluun ja siitä tuskailuun.
Ainoa pelastava voima elokuvassa tuntuu olevan Carey Mulligan, roolisuorituksensa kanssa. Hän näyttelee hahmonsa määrätietoisesti, muttei koppavasti - päättäväisesti, muttei kyynisesti - kovapäisesti, muttei tylysti. Tasapainottelee hienosti siis haastavan hahmon kanssa.
Mutta valitettavasti elokuva ei anna hänelle ansaitsemiaan puitteita. Elokuva hajoaa kasaan, nyt siihen valtavaksi kasvaneeseen journalismielokuvien ryteikköön, joka ei vie tyylilajiaan eteenpäin vaan hajoaa sen kliseiksi ja maneereiksi muodostuneihin kaavoihin.
