Arvostelu: Thor: Love and Thunder

Kaikista näistä Marvel-rainoista nämä Thor-leffat ovat kaikkein surkuhupaisinpia. Minkä takia oli positiivinen yllätys, että ohjaaja Taika Waititi - jonka makuun olen tykästynyt aiemminkin, eritoten erinomaisen Jojo Rabbit-elokuvan ansiosta - tuntuu nimenomaan nojanneen kohti kaikkea sitä, mikä tekee näistä supersankaripätkistä niin typeriä.

Mitä tämä siis tarkoittaa? Sen sijaan, että elokuva yrittäisi ottaa itsensä liian vakavasti, tässä tunnutaan tunnustettavan se, että tekijät itsekin tietävät, etteivät ole tekemässä mitään mestariteosta. Joten elokuvan kanssa voi leikkiä, sen kanssa voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa niin vakavasti.

Jotkut saattavat pitää Waititin huumoria lapsellisena, minkä ymmärrän enemmän kuin hyvin. Mutta kun hänen tyyliinsä pääsee sisään, sitä voi alkaa arvostaa kaikkia niitä pieniä yksityiskohtia, mitä hän käyttää hyväkseen. Hänen elokuviinsa ei tule suhtautua liian vakavasti, päin vastoin. 

Chris Hemsworthista Waititi tuntuu löytäneen oikein muusansa. Ehkä australialainen huumori yhdistää heitä, koska he täydentävät toinen toisiaan aina niin sujuvasti. Ainoastaan jäin ihmettelemään, miksi - kuitenkin huumorintajustaan suhteellisen tunnettu - Natalie Portman on tässä niin kankea. Tietysti hänelle annettu elokuvan vakavin roolikin, mutta hän ei minusta tähän elokuvaan sopinut lainkaan. 

Mutta oli tietysti hienoa nähdä, että naisetkin alkavat nousta näiden miessupersankarien rinnalle, Portman tässä siis naispuolisena Thorina. 

Suurin miinus elokuvalle tulee kuitenkin Christian Balesta. Olen pahoillani, mutta olen oppinut inhoamaan häntä näyttelijänä. Hänellä on joka elokuvassa samat maneerit, vaikka ulkoisesti erilaiselta näyttäisikin. 

Sitten on taas sanottava, että shown puolestaan varasti ne vuohet! En olekaan nauranut pitkään aikaan elokuvateatterissa yhtä makeasti, kun tajusin, että ne vuohet olivat valkokankaalle tulleet jäädäkseen. Ja joka kohtaus, jossa ne eivät olleet, kaipasin niitä takaisin ja odotin vain, että kuulisin taas niiden huudot. En pystynyt ottamaan elokuvan vakaviakaan kohtauksia enää vakavasti näiden vuohien jälkeen ja hyvä niin. Ensi vuoden Oscarit näille vuohille!

Poikkeuksellisesti toinen tähti Marvel-tuotteelle puhtaasti niiden vuohien takia.

Arvostelu: Vice

Jos saisin pennin joka kerta, kun olen kuullut jonkun suusta, että The Big Short on heidän mielestään parhaimpia elokuvia ikinä, olisin melkoisen rikas. Minulta se jäi kesken. Olen opiskellut kansantaloustiedettä, joten en todellakaan ollut aikeissa istua teoksen läpi, joka valjasti Margot Robbien selittämään minulle talouden perusperiaatteita yliyksinkertaistaen, kuin olisin kolmevuotias. Muutenkin inhoan sellaista holhoavaa elokuvantekemistä, joka käyttää kertojaa, välianimaatioita, infografiikoita ja dokumentaarisia montaaseja rikkomaan tarinan luonnollisen kulun, vain selittääkseen katsojalle käsitteitä, jotka hän joko jo tietää tai joiden tietämättömyys ei muutenkaan tulisi tarinanseuraamisen tielle. Erityisen vaarallisilla poluilla kuljetaan, kun katsojaa puhutellaan kuin hän olisi tyhmä, mutta myös elokuvan viesti on se, että ihmiset ovat liian tyhmiä esimerkiksi äänestäessään poliitikkoja kuten Dick Cheney valtaan.

Vice kertoo siis Cheneyn (Christian Bale) tarinan. Kuinka hän nousi valtaan, nappasi Yhdysvaltain varapresidentin aseman ja muokkasi maailman sellaiseksi, millaisena me sen tänä päivänäkin näemme. Hänen vaimoaan esittää Amy Adams. Sam Rockwell on George W. Bush ja Steve Carell on Donald Rumsfield.

Oikeistokannattajille en suosittele elokuvaa. Sen verran vasemmistolainen agenda on tämän teoksen sumutorvena. Sinänsä tässä rikotaan hienosti oikeistopolitiikan sumuverho. Tässä myös selitetään juurta jaksaen erityisesti Amerikan poliittinen korruptoituneisuus sekä oikeat valtaapitävät, jotka ovat oikeistolaisia miljardöörejä. Raha ratkaisee. Jos et tiedä siitä mitään, niin todellakin suosittelen katsomaan tämän teoksen, ihan vain yleissivistyksenä. Myös median roolia peilataan politiikkaan, mikä on sekin tärkeä huomio.

Ainakin minulle käteen jäävä suurin argumentti elokuvan taholta oli se, että jenkit ovat tyhmiä. Tätä alleviivataan elokuvassa kuin Iisakin kirkkoa. Sinänsä väitettä on helppo uskoa, mutta en välittänyt elokuvan pessimistisestä tyylistä tehdä se. Olisin kaivannut vähemmän kyynisyyttä ja enemmän älykkyyttä. Kritisoinninkin voi tehdä paljon paremmin, kuin vain laukoa mitä sylki suuhun tuo.

Tämä näkyy erityisesti ohjaaja Adam McKayn räväkässä tyylissä. Se on varmasti kahtia jakava ja näen kyllä, miksi jotkut häntä ihannoivat. Tyyli on vahva ja iskevä. Sinänsä arvostan, että tässä on lähdetty tekemään poliittista satiiria rohkeasti ja anteeksipyytelemättömästi. Mutta elokuvan tyylistä minulle tulee mieleen vain mauttomuus.

Tyyli on tietenkin aina subjektiivinen ja näkemyseroja löytyy. Suurin pettymys tuleekin minulle sen sijaan siitä, että tunne on elokuvassa olematon. Ja sanoisin sen olevan kerrontaratkaisujen syy. Kun tässä ollaan kiinnostuneempia saarnaamaan ja läksyttämään, ei katsojalla ole mahdollisuutta katsoa narratiivista elokuvaa. En tuntenut juuri mitään elokuvaa katsoessani. Parissa kohtaa hymähdin, mikä lienee elokuvantekijöiden tarkoituskin. He lähtivät tekemään ylitseampuvaa draamakomediaa, mutta on syy, miksi draamakomediat eivät aina toimi. Koska ne eivät oikein ole kumpaakaan, joten lopputuloksena on vesitetty elokuva, joka ei ole dramaattinen, eikä hauska.

Mutta näyttelijäsuoritukset onneksi pelastavat. Sam Rockwellia ei edes muista yhdistää Sam Rockwelliin. Hän katosi täysin George Bushin naamarinsa taakse. Christian Bale olisi jopa Oscarin arvoinen. Hän nappaa kiinni Cheneyn maneereista, kuten huulteen yhteen puristamisesta, ja rakentaa niiden taustalle syvempiä merkityksiä. Erityisesti hän pääsee vauhtiin elokuvan viimeisellä kolmanneksella, jolloin nuoresta Cheneystä on jo kasvanut kokenut pamppu. Silloin Bale saa ensinnäkin reviteltyä hahmonsa kanssa täysillä, mutta sen lisäksi kaivaa syviä onkaloita hyvin yksityisen miehen mielen sisään. Erityisen hienoa on, miten hän käyttää Cheneyn nuoruuden kohtauksia hyväkseen rakentaakseen tietynlaisen kuvan ja sitten käyttää Cheneyn vanhuuden kohtauksia peilatakseen elettyä elämää. Äärettömän kokonaisvaltainen roolisuoritus.

Mutta on melkein jopa säälittävää, kuinka helposti Amy Adams pystyy näyttelemään valovuosia koko muun näyttelijäkaartin edellä, jopa Balen. Näennäisesti mitättömällä hahmolla Adams pystyy niin monumentaaliseen roolisuoritukseen. Ehkä juuri sen takia Adams on niin pysäyttävä, koska pystyy roolinsa rajoitteista huolimatta tekemään lähtemättömän vaikutuksen. Hänen hiljainen, päättäväinen ja rehellinen voimansa on hyytävää katsottavaa, kun katsojalle valottuu tarkalleen kuinka suuri rooli Dick Cheneyn vaimolla on ollut kulisseissa Dick Cheneyn ja Dick Cheneyn vallan luomisessa. Sain kylmiä väreitä, kun katsoin Adamsin työtä.

American Hustle (American Hustle)

David O. Russell on vakiinnuttanut itsensä Hollywoodin huipulle. Eikä syyttä, olen itse ollut aina sitä mieltä, että elokuvan tulisi kulkea näyttelijöiden voimalla ja sen Russell ymmärtää ehkä paremmin kuin kukaan ohjaaja.

Oscar-ehdokas Amy Adams esittää Sydney Prosseria, joka on kamppaillut paremman elämän puolesta ja ei ota lopettaakseen. Hän saa vain lisää puhtia, kun tapaa Christian Balen esittämän Irving Rosenfeldin, joka on myös joutunut tekemään töitä saavuttaakseen jonkin näköistä menestystä. Irving nimenomaan ei ole pelännyt liata käsiään matkallaan ja sen lisäksi, että omistaa ketjun pesuloita harjoittaa hän myös monia huijarihommia, kuten taideväärrennösten myyntiä. Sydneystä Irving löytää sielun kumppaninsa, jonkun joka ymmärtää häntä ja on valmis huijaamaan saadakseen mitä haluaa. Heidän tiensä kuitenkin katkeaa lyhyeen, sillä FBI-agentti Richie DiMaso, jota esittää Bradley Cooper, saa heidät kiinni. Sydney ja Irving joutuvat tekemään yhteistyötä DiMason kanssa, jotta saavat vapautensa. DiMason suuruudenhulluihin suunnitelmiin kuuluu jopa USA:n senaattorien kiinni saaminen korruptiosta. Katsojalle käy myös ilmi, että Sydneyn ja Irvingin rakkautta varjostaa se fakta, että Irving on naimisissa Jennifer Lawrencen esittämälle Rosalyn Rosenfeldille ja on adoptoinut tämän pojan, jota Rosalyn käyttää hyväkseen manipuloidakseen Irvingia jäämään luokseen. Loppujen lopuksi tähän tosi tapahtumiin perustuvan, tarkalleen ottaen Abscam-operaatioon perustuva sellainen, tosin jokseenkin vapauksia ottava tarina saa mukaansa myös mafian ja Roberts DeNiron kameoiman mafiapomon, pormestari Carmine Politon, jota Jeremy Renner tulkitsee sekä ison joukon 70-luvun asuja, musiikkia ja tilanteita. Teatraalista, kyllä; liian teatraalista, ei.

 "Lawrence on täyttä kultaa."

      Katsoja ei saata heti tietää minkälaista elokuvaa on menossa katsomaan. Minun täytyy myöntä ä, että ainakin ensimmäiset puoli tuntia olin itse aika hukassa, että minkäslainen elokuva tämä oikein onkaan. Mutta kohtaus, jossa kaikki hahmot esitellään ensi kertaa yhdessä, kasinossa, jonne myös se DeNiron mafiapomo saapuu, vetää aika lailla langat yhteen. Voisi jopa sanoa, että tämä kohtaus on elokuvan sydän. Kaikkien hahmojen motiivit paljastuvat, heidän luonteet ja päämäärät. Russell on toteuttanut tämän kohtauksen huolella ja osoittaa todellista mestariutta ja omasta puolestani voisi voittaa Oscarin ihan pelkästään tuon kohtauksen perusteella. Koko elokuva on hienosti rakennettu ja siitä löytyy oikeasti paljon, monipuolisuus on todella käytetty hyväksi. Loppuratkaisu yllätti ainakin minut, ja olisi toivonut jopa enemmän tälläisiä lankaan menit-kohtauksia. Siinä, missä Russellin tyylissä on paljon hyvää, minusta tämä elokuva jättää myös isoja aukkoja, sillä katsoja jää haluamaan enemmän tältä huijaritarinalta, mutta koska se kuuluu Russellille keskittyä hahmoihin, nimenomaan hahmoihin, kaikki liikku niiden ympärillä, voi katsoja siis olla hieman hämillään, siitä, mihin elokuva tähtää. Se jää valitettavasti puolitiehen, huijaritarinan ja hahmojen tarinan välille.

 "American Hustle niin häikäisevä mestariteos"

    Sen kuitenkin sanottuani, on American Hustle niin häikäisevä mestariteos, että ei sitä voi haukkua. Kaikki on toteutettu häikäisemään katsojaa, ja jos ei mitään muuta niin 70-luku ei ole koskaan tuntunut samalta. Kuten myös sanottu, elokuva on näyttelijöiden juhlaa, mikä omalta osaltaan nostaa automaattisesti elokuvan tasoa. Pidän myös Russellin tyylistä esitellä hahmot peruskotaisin ja keskittyä hahmojen kehittämiseen, niiden syventämiseen, muidenkin keinojen avulla kuin takaumien.

"Cooper saa rooliinsa todella paljon syvyyttä"

      Christian Balea ei missään nimessä voi sanoa huonoksi näyttelijäksi. Hän ottaa roolinsa tosissaan ja tätäkin roolia varten lihotti monta kiloa, kun taas vuoden 2010 David O. Russell elokuvaa, The Fighter, varten hän laihdutti monta kiloa. Joka tapauksessa muutos on aina yhtä hämmästyttävä. Bale on metodinäyttelijä ja luottaa omiin metodeihinsa paljon. Kysmys kuitenkin on se, että ensinnäkään minulle ei näyttelemisestä koskaan ole kyse fyysisestä muodon muutoksesta, vaan sen tulisi olla henkisellä tasolla tapahtuvaa. Koska, periaatteessa kaikki pystyy lihottamaan ja laihduttamaan niin, että ei ole tunnistettavissa. Sinun täytyy yhä näytellä! Ja vaikka kunnioitan Balea näyttelijänä, hänen puolestaan puhuu upeat rooli elokuvissa juuri kuten The Fighter tai Prestige, mutta American Hustle, ei. Ei, valitettavasti ei. Jos vertaa esimerkiksi hänen näyttelemistyyliään vuoden 2012 elokuvaan The Dark Knight Rises ei niiden välillä ole mitään eroa. Hän ei siis juuri näyttele vaan lukee vuorosanojaan, fyysisesti muuttuneessa kehossaan. Hän
hallitsee kyllä näyttelemisen itsessään, sen peruselementit, mutta ei tuo mitään hahmoon. Jättää sen tyhjäksi.

"Christian Balea ei missään nimessä voi sanoa huonoksi näyttelijäksi... Samaa voi sanoa Amy Adamsista"

      Samaa voi sanoa Amy Adamsista, siis sen, että hän hallitsee kyllä näyttelemisen ja hän ei ole huonoa näyttelemistä nähnytkään. Hänen roolisuorituksensa on täynnä eloa, tunnetta, aitoutta ja tulkintaa. Ehkä hän hieman ampuu yli tietyissä kohtauksissa ja ei saa vaadittavaa syvyyttä kaikkiin repliikkeihin, mutta ne kohtakset, jossa hän toimii, hän todella toimii. Yksikin kohtaus tanssilattialla on aistillista ja värikästä, upeasti näyteltyä ja moniin kohtauksiin hän saa juuri oikean tasapainon ja harmonian. Ehdottomasti taidokas näyttelijä.
     David O. Russell siis antaa näyttelijöilleen kaikki mahdollisuudet onnistua ja minusta tuntuu, että ne mahdollisuudet käytää kaikkein parhaiten juuri sivuosat. Jennifer Lawrence. Häntä ja hänen roolisuoritustaan, New Jerseyn aksentteineen voisi kehua loputtomiin. Russell ja Lawrence ovat ehdottomasti tämä vuosisadan parhaita kumppaneita elokuvien saralla. Lawrence on aito, hän liikkuu vuorosanasta toiseen, luoden yhteinäisyyttä ja uskottavuutta. Silti hän saa leikittyä dramaattisuuden ja teatraalisuuden kanssa juuri oikein. Hän hallitsee jokaista kohtausta, jossa hän on. Lawrence varastaa huomion. Hän tuo hahmoonsa niin paljon ihmisyyttä, mikä on vaikeaa tuoda tasapainottamaan niin värikästä hahmoa, mutta hän luo täydellisen kokonaisuuden. Uskomme jokaisen sanan, uskomme tämän hahmon. Lawrence on täyttä kultaa. Hän elää hahmossa ja katoaa sen taakse. En tiedä miten ylistää roolisuoritusta tarpeeksi. Hänen kiistattoman hyvistä näyttelijänlahjoista puhuu puolestaan legendaarinen kohtaus, jossa hän laulaa ja tanssii kappaleen Live and Let Die. Myös kohtaus, jossa näemme hänet ensimmäisen kerran kotinsa ulkopuolla, hän astuu ravintolaan sisään, kamera seuraa häntä ja katsoja ei näe muuta kuin hänet. Hän valaisee valkokankaan.

"Jeremy Renner on myöskin tulessa."

      Myös Bradley Cooper saa rooliinsa todella paljon syvyyttä. Hän on aina uusi ihminen valkokankaalla ja hallitsee näyttelemisen. Hän omistaa näyttelemisen. Hän saa hahmoihinsa kaivattua maanläheisyyttä, mutta kuitenkin tekee niistä viihdyttäviä. Uskottavuus, on sana, joka kuvaa hänen näyttelemistään. Hän itse ymmärtää hahmon ja osaa näyttää sen. Vaikuttavaa. Huomionkipeänä ja aikuistumattomana FBI-agenttina hän vakuuttaa. Jeremy Renner on myöskin tulessa. Hän on hyvä näyttelijä ja todistaa kykynsä vielä paremmin. Ainoa, minkä olisin ehkä jättänyt pois elokuvasta on Roberts DeNiron kameo. Se on niin kliseinen jo, ei katsoja näe mitään muuta kuin DeNiron, eikä hänkään kyllä juuri tee mitään vakuuttaakseen katsojaa. Elokuva olisi saattanut jopa toimia paremmin, jos hänen hahmonsa olisi säilynyt enemmän mysteerinä.
     Joka tapauksessa ei elokuvasta paljon valitettavaa löydy. Lukuisat ikimuistoiset kohtaukset ja legendaariset hahmot ovat huipputasoa ja David O. Russell jättää katsojan vain haluamaan lisää.

Public Enemies (Public Enemies)

Michael Mann ohjasi vuonna 2009 gangsterielokuvan, jonka pääosissa on Johnny Depp, Marion Cotillard, Channing Tatum ja Christian Bale. Elokuva perustuu Bryan Burroughin kirjaan. Elokuva tuotti yli 200 miljoonaa dollaria.
     Public Enemies kertoo John Dillingeristä, 1930-luvulla toimineesta gangsterista. Laman aikaan, lehdistö seurasi tiukasti miehen toimia ja Dillinger ryösti pankkeja. FBI:n johtaja J. Edgar Hoover aloittaa Dillingerin kiinnioton ja nimittää operaation johtoon Melvin Purvisin. Dillinger tapaa myös Billie Frechetten, josta hän lupaa pitää huolta.
     Michael Mann on rohkea tarinan kertoja. Hän ei tyydy tavanomaisiin metodeihin vaan kuvaa elokuvaa niin kuin itse näkee parhaaksi. Public Enemies on upea, autenttinen kuvaus ensinnäkin aikakaudesta, mutta myös tarinasta ja John Dillingeristä itsestään. Ohjaus puhuu jo puolestaan. Mannin luovat ratkaisut ovat vertaansa vailla ja hän on kykenevä todella moniulotteiseen elokuvantekoon. Hän ottaa riskejä, ja kaikki eivät osu maaliin, mutta sekin on parempi kuin tylsä ohjaustyyli. Käsikirjoitus on erittäin yksilinjainen. Se ei pidä katsojaa idioottina vaan kuvaa tapahtumat kuin ne oikeasti tapahtuisivat. Tietenkin jotain aukkoja ja virheitä siinä on, mutta loppujen lopuksi käsikirjoitus on virkistävän erilainen, suora ja vaatimaton. Elokuva toimii sellaisella rytmillä, että sitä on mielenkiintoista seurata. Tunnelma ja sävy ovat hvyin hiottuja ja elokuvasta tulee ainutlaatuinen sekä omallalaillaan uskottavan kaunis.
     Johnny Depp on laajan repertuaarin omaava näyttelijä. Hänen uransa aikana kuvaama hahmokavalkadi on ainutlaautinen ja Depp on monipuolinen näyttelijä, todisteena siitä kolme Oscar-ehdokkuutta. Public Enemiesissä Depp on aivan vallaton. Hän heittäytyy mukaan uskomattomalla energialla ja kuvaa hahmoaan ennen kaikkea erilaisena ihmisenä. Hän uudistaa hahmoa joka kohtauksella ja saa aikaan todella syvyyttä ja tunnetta. Hän ottaa hahmon omakseen ja antaa kaiken irti itsestään. Hän on peloton, mutta samalla vankka.

     Christian Bale on todellinen luonnenäyttelijä. Hän on omistautunut roolilleen ja häntä ei ole tunnistaa. Hän on toinen ihminen ja ottaa ammattinsa tosissaan. Hän kykenee luomaan hahmoon vaikuttavaa virtausta ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa elokuvan kanssa. Hän rakentaa hahmoa ammattitaidolla että omistautumisella. Bale on realistinen ja uskottava.
      Marion Cotillard on kaunis näyttelijä. Hän luo hahmoihinsa aina jotain erityislaatuista ja saa ne sykkimään kovemmin kuin mitä kukaan toinen pystyisi. Hänellä on huomattava lahjakkuus asettua jokaisen hahmonsa asemaan ja tuoda esiin loistavasti hahmon kokemat tunteet. Cotillard on moniulotteinen, aito, varma sekä uskottava. Hän näyttelee tunteella ja heittäytyy mukaan intohimoisesti.
      Public Enemies on riskeillä pelaava elokuva. Michael Mann on luova ja rohkea ohjaaja ja tekee pelottoman elokuvan. Johnny Depp, Christian Bale ja Marion Cotillard tulkitsevat roolejaan antaumuksella ja tuloksena on surullinen, mielenkiintoinen ja tunnelmallinen elokuva.

7 1/2

...=)

Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises)

Yön ritarin paluu on Chritopher Nolanin supersankarielokuva. Hän kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä veljensä Jonathanin kanssa. Se on Nolanin Yön ritari-trilogian viimeinen osa. Se tuotti yhteensä yli miljardi dollaria. Sen pääosissa on aikaisemmista elokuvista palaavat Oscar-voittajat Christian Bale, Michael Caine, Morgan Freeman ja Oscar-ehdokas Gary Oldman. Uusia lisiä näyttelijäkaartiin on Oscar-voittajat Anne Hathaway, Marion Cotillard ja Joseph Gordon-Levitt ja Tom Hardy.
    Yön ritarin paluu kertoo Bruce Waynesta/Batmanista (Christian Bale), joka on erakoitunut omaan kartanoonsa puhuen vain hovimestarinsa Alfredin (Michael Caine) kanssa. Elokuva alkaa kartanossa pidettävistä hyväntekeväisyysjuhlista, joissa mm. Wayne-säätiön hallituksessa istuva Miranda Tate (Marion Cotillard) kyselee Brucen perään. Yhdeksi työntekijöiksi tekeytynyt Selina Kyle (Anne Hathaway) murtautuu kartanon kassakaappiin ja herättää Brucen huomion. Kun Gotham Cityn (kuvitteellinen kaupunki, jossa he elävät) alamaailmassa alkaa kuhista terroristi Banen (Tom Hardy) luotua kauhua, Wayne uskoo, että on hänen aikansa palata maailmaan niin miljonäärihyväntekijänä kuin supersankarina, Batmaninakin.

    Yön ritarin paluu on paras supersankarielokuva, jonka olen nähnyt. Se kilpailee kunniasta edeltäjänsä Yön ritarin (2008) kanssa. Christopher Nolan on yksinkertaisesti nero. Hän luo omalaatuisia elokuvia, joiden jokseenkin synkkä maailma on mielenkiintoinen, nerokkaasti rakennettu ja tiivistunnelmainen. Hänen upeat tulkintansa ovat aitoja ja viihdyttäviä. Ne ovat kliseettömiä, yllätyksellisiä ja taiteellisesti ainutlaatuisia. Yön ritarin paluu keskittyy nimenomaan supersankarin omaan identiteettiin. Kaikilla muilla on selkeä kuva Batmanista, mutta miten löytää itsensä, mistä tietää mitä itse haluaa? Ja ennen kaikkea kehen voi luottaa? Nolan käsittelee näinkin viihteellisessä elokuvassa niinkin synkkiä teemoja ja onnistuu vakuuttamaan sekä viihteen osalta, että syvällisen draaman. Hän tuo siis esiin molempien maailmojen parhaat puolet ja tekee mahdottomaksi kenenkään seurata hänen jalanjälissään. Yksi avain onnistuneeseen elokuvaan on mielenkiintoiset henkilöhahmot, niitä on tässä elokuvassa enemmän kuin tarpeeksi.
     Christian Balen ankara tulkinta Bruce Waynestä on elokuvan yksi monista hienoista puolista. Hän tulkitsee hahmon upeasti fyysisellä täydellisyydellä, uskottavuudella sekä omistautumisella. Hän on täysin hahmon sisässä ja käsittelee hahmoa kuin taideteosta. Kuin upeaa avantgarde-taideteosta. Intohimolla, antaumuksella ja puhtaasti täydellisellä näyttelemisellä. Hän on aito.
      Michael Caine tekee elokuvassa mieleenapainuvan sivuroolin. Vähillä kohtauksillaan hän tuo elokuvaan tunnetta ja syvällistä draamaan ja tulkintaa. Hän omaksuu Alfredin roolin ja luo upean kuvauksen ihmisestä, joka ei enää jaksa. Caine on näyttelijöiden aatelia ja saa sen tuntumaan lastenleikiltä.
     Morgan Freeman on elokuvan viihdepuolen näyttelijä. Hän tietää olevansa sivuroolissa ja leikittele sen kanssa ja luo hahmoon omaa mustaa huumoria, tunnepitoista karismaa ja vuosien kokemuksella hankittua säteilyä ja huomion viemistä. Hän on nappivalinta Lucius Foxin rooliin.

    Anne Hathaway tekee omalaatuisen, miellyttävän, sympaattisen sekä syvällisen tulkinnan kissanaisesta. Hän onnistuu upeasti hahmon fyysisyydessä ja heittäytyy rooliin täydellä antaumuksella. Hän saa luotua draamaa ja tunnetta sekä aitoa viihdettä ja karismaa. Hän omaksuu täysin roolin itselleen ja varastaa shown. Hahmo, mikä olisi helppo ylinäytellä Hathaway kuvaa hahmon juuri oikealla tasapainolla unohtamatta elokuvan tyylilajia.
     Marion Cotillard tekee armottoman sympaattisen tulkinnan hahmosta, jolle sitä ei välttämättä tarvitsisi myöntää. Hän hakee hahmon motiivit juuri oikein ja hänen kemiansa Balen kanssa on unohtumatonta. Hän on viehättävä, dramaattinen, viihdyttävä ja uskottava että traaginen juuri täydellinen Miranda Tate...
      Tom Hardy, Joseph Gordon-Levitt ja Gary Oldman ovat kaikki vakavasti otettavia näyttelijöitä ja kaikki antavat oman panostuksensa elokuvaan. Huolimatta roolinsa vakavuudesta Gordon-Levitt käsittelee hahmoaan sympatialla ja oikealla motiivilla. Hardy menee todella pitkälle vastatakseen hahmon vaatimuksia ja kukaan ei varmasti pysty kiistämään etteiko Hardy olisi uskomaton roolissaan. Oldman on jo sen verran kokenut näyttelijä, että pystyy leikittelemään hahmollaan, katsomaan kuinka pitkälle pystyy sen viemään ja hänen henkeäsalpaava tulkintansa on elokuvan hienoimpia.
    Yön ritarin paluu on jälleen yksi saavutus Christopher Nolanilta. Hirveän moni ei pystyisi yhdistämään kaikkia miellyttävää viihdettä että realistista draamaa ja syvällistä teemaa. Nolan on upea elokuvaohjaaja ja Yön ritarin paluu lajityyppinsä paras elokuva.

9 +

...=)

Taistelija (The Fighter)

Taistelija on David O. Russellin vuoden 2010 elämäkerrallinen-urheilu-draama. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Christian Bale, Oscar-ehdokas Mark Wahlberg, Oscar-ehdokas Amy Adams ja Oscar-voittaja Melissa Leo. Elokuva tuotti yli 129 miljoonaa dollaria. Bale ja Leo voittivat osistaan parhaan miessivuosan ja parhaan naissivuosan Oscarit ja elokuva oli ehdolla parhaan elokuvan Oscariin, David O. Russell parhaan ohjaajan Oscariin, Pamela Martin parhaan leikkauksen Oscariin ja elokuvan käsikirjoitus oli myös ehdolla parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscariin. Amy Adams hävisi Leolle parhaan naissivuosan Oscarin.
       Taistelija kertoo Micky Wardista (Mark Wahlberg), nyrkkeilijästä, joka ei pärjää hirveän hyvin. Hänen veljensä Dicky (Christian Bale) on hänen valmentajansa. Dicky oli ennen nyrkkeilijä, jonka huippuhetki oli kun hän peittosi Sugar Ray Leonardin televisioidussa ottelussa. Nykyään hän on koukussa heroiiniin. Mickyn äiti Alice (Melissa Leo) on hänen manageri. Kun Micky joutuu ottelemaan itseään huomattavasti painavamman vastustajan kanssa, jotta hänen äitinsä ja veljensä saisivat rahat ottelusta hän kyllästyy ja jättää nyrkkeilyn vähäksi aikaa ja alkaa seurustelemaan baarimikon, Charlenen (Amy Adams) kanssa. Dicky yrittää saada rahaa rikollisilla toimilla ja joutuu vankilaan. Samaan aikaan televisiosta ilmestyy häneen keskittyvä dokumentti huumeiden vaikutuksista, jonka Dicky luuli keskittyvän hänen omaan comebackiinsä. Dicky päättää muuttaa elämäntapansa ja rueta harjoittelemaan taas. Samaan aikaan Micky aloittaa uudelleen uransa uuden valmentajan kanssa.
      Taistelija on uskomaton elokuva. Se on realistinen, arka kuvaus koruttomista ihmisistä. Ihmisistä, jotka pitävät väkivaltaa oikeana ratkaisuna. Elämä, joka täytyy turruttaa huumeilla ja ansaita rahaa, millä hinnalla hyvänsä. Perheenjäsenet ovat toisilleen vain hyödykkeitä. David O.Russell on oman sukupolvensa hienoimpia ohjaajia. Hän on uskomattoman ankara, mutta luo todellista taidetta. Hän saa kaivettua hahmoista esiin sydänlangat ja paljastettua ne yleisölle. Hän luo tunnelman, jossa katsoja haluaa pistää kädet silmiensä eteen ja oikeasti huutaa: "lopettakaa!". Hän kuvaa veljesten suhdetta armotta ja paljaasti. Hän todistaa kaikille olevansa upea elokuvantekijä ja kykenevä mihin tahansa.

       Mark Wahlberg on hieno Micky Wardina. Hän on todella panostanut hahmon fyysisyyteen ja kuvaa uskottavan nyrkkeilijän. Hän on uskollinen ohjaajalle ja käsirkirjoitukselle ja saa aikaan vahvoja virtauksia elokuvassa. Hän omistaa valkokankaan ja käyttää hyväkseen ja taistelee upeasti taiteen vuoksi.
      Christian Bale on sanoinkuvaamaton. Siinä missä Wahlberg menee pitkälle valmistautuessaan rooliin, Bale menee vielä pidemmälle. Hän näyttää crack-addiktilta, kuulostaa ja elehtii. Hänellä on perustaidot täysin hallinnassa ja luo niiden päälle upean skaalan tunnetta. Hän on täysin kotonaan valkokankaalla ja luo mykistyttävän, henkeäsalpaavan roolisuorituksen, jota on melkein tuskallista katsoa. Bale hallitsee niin vastanäyttelemisen kuin kameralle näyttelemisen paremmin kuin todellat monet muut. Hän hallitsee taiteensa ja luo mestaritaidonnäytteen siitä, mihin todella pystyy.

     Melissa Leo on ehkä helpoimmassa roolissa. Hänellä on Oscar-akatemian silmiin täydellinen rooli. Sanavalmis äitihahmo. Hän tekee sen virheittä, mutta jättää harvinaisen paljon puutteitta ja aukkoja ja tekee vain tavallisen roolisuorituksen, mikä ei vastaa elokuvan laatutasoa.
     Amy Adams on yhtälailla tulessa kuin Bale. Hän ei pelkästään raaputa pintaa niin kuin Leo vaan kaivaa hahmon sisimmän auki ja paljastaa sen katsojille. Hän kuvaa naisen, joka on inhmillinen, kuitenkin elämän kovettama ja aidosti rakastunut. Adamsin roolisuorituksesta näkee koko hahmon menneisyyden, tulevaisuuden toiveet ja nykyhetken olotila. Se on jo liian lähellä täydellisyyttä.
     Taistelija on arka ja paljas elokuva. Se on upea kuvaus perheestä, elämästä ja rakkaudesta. David O.Russell todistaa taas kerran hiotut elokuvantekijän taitonsa ja antaa maailmalle mestariteoksen.

9+

...=)