The Morning Show, 1. tuotantokausi

Steve Jobs perusti Applen vuonna 1976 (yhdessä Steve Wozniakin ja Ronald Waynen kanssa). Ensin tulivat tietokoneet, sitten matkapuhelimet, sitten tabletit, mp3-soittimet ja viime vuonna Apple lanseerasi oman suoratoistopalvelunsa, nimeltään Apple TV +. Voi vain kuvitella, mitä yhtiön tulevaisuuteen vielä kuuluukaan.

Apple on bisneskirjojen jonkinmoinen puolijumala. Sen markkinointikikat, liiketoiminta ja yrityskaari käyvät validina esimerkkinä tyyliin jokaiseen teoriaan. Voisi helposti sanoa, että Apple on yksi maailman vaikutusvaltaisimpia yrityksiä.

Luonnollisesti Apple TV + -palvelun lanseeraustilaisuus muistutti kuin jotain antiikin aikaista jumalanpalvontarituaalia, kun Steve Jobs -teatterin lavalle Apple Parkissa kärrättiin maailman vaikutusvaltaisimpia kasvoja Jennifer Anistonista aina Oprah Winfreyyn asti.

Odotukset palvelun lippulaivaohjelmaa, The Morning Showta kohtaan olivat siis valtavat. Reese Witherspoon on todistanut itsensä yhdeksi aikamme upeimmista televisiotuottajista ja tekijöistä sekä kaiken lisäksi The Morning Show merkkasi jonkinlaista suurta comebackia Jennifer Anistonille televisiosarjoihin.

The Morning Shown aiheena on #MeToo -liikkeen jälkimainingit. Asetelma on tuttu esimerkiksi oikean elämän amerikkalaisesta aamuohjelma Today Showsta, jonka pitkäaikainen juontaja Matt Lauer sai lähteä amerikkalaisten herättäjän pallilta, kun kävi ilmi hänen seksuaalisesti ahdistelleen nuoria, naispuolisia työntekijöitään.

Mitch Kessler (Steve Carell) on The Morning Show -nimisen aamu-uutisohjelman juontaja yhdessä pitkäaikaisen juontoparinsa Alex Levyn (Jennifer Aniston) kanssa. Yhdessä heistä on muodostunut jonkinlainen äiti-isä-parivaljakko amerikkalaisille televisionkatsojille. Kun Mitch saa #MeToo-liikkeen seurauksena potkut, jättää hän Alexin yksin selviämään kohun jälkimainingeissa, sekä uuden ja arvaamattoman juontoparin Bradley Jacksonin (Reese Witherspoon) kanssa. Myös kameran takana kuohuu, kun loput työntekijät aina tuotantoassistenteista (mm. Gugu Mbatha-Raw, Bel Powley, Mark Duplass) televisioyhtiön omistajiin (Billy Crudup, Tom Irwin) asti taistelevat omasta asemastaan. Marcia Gay-Harden on televisiokanavan kohun ympärillä sohiva toimittaja.

Sarjan tuotantoarvo on äärimmäisen korkea. Tähän kaadetun raha näkee, kuulee ja haistaa. Kuvaus, lavastus, puvustus, näyttelijät kaikki ovat korkeaa laatua. Samasta laadusta tulee valitettavasti myös vähän noottia. Sarjan ilme on tummansininen, tummanharmaa, sävyltään monotoninen. Tämä on sinänsä ihan kivan näköistä, mutta kun sarjaa joutuu katsomaan suoratoistopalvelusta, jota itse ainakin käytin läppäriltäni. Se tarkoitti sitä, että läppärin näyttö peitti valtaosan kohtauksista niin, ettei siinä nähnyt täysin, mitä tapahtui. Tällaiseen suoratoistopalveluun olisi sopinut siis jonkun muun värinen sarja.

Myöskään Apple TV+:n käyttöliittymä ei ollut mieluisa. Edellisestä jaksosta ei päässyt kätevästi seuraavaan, vaan se seuraava jakso piti aina klikkailla lukuisan valikon kautta päälle. Itse painikkeet sivustolla olivat hivenen pieniä ja piilotettuja. Toista -näppäin pitäisi olla mielestäni mahdollisimman näkyvillä ja isolla, ettei sitä joutuisi kissojen ja koirien kanssa etsimään.

En myöskään pitänyt sarjan tunnari-introsta. Se kesti aivan julmetun pitkään, eikä siinä ollut mitään mielekästä katsottavaa. Animoidut värikkäät pallot pomppivat tekijänimien vierellä. Kuin jossain lasten ohjelman introssa. Eikä se sopinut sarjan vakavaan ja dramaattiseen tyyliin lainkaan.

No lunastiko sarja odotukset? Ensimmäinen jakso on vaikuttava. Se imee sarjaan mukaan ja tuuttaa sarjan rytmin, hahmot ja tapahtumat katsojalle ryminällä. Sarjan premissi on mielenkiintoinen. #MeToo-liikkeestä on kyllä viime vuosina puhuttu paljon. Joku saattaisi sanoa jopa liikaa. Nyt alkaa näitä #MeToo-sarjoja ja elokuviakin olla iso liuta tehtynä. Mutta The Morning Show ottaa siihen mielenkiintoisen kulman. Se melkein kuin sirpalemaisesti käsittelee aiheen jokaisen puolen. Jokainen sarjan hahmo edustaa vähän omaa näkökulmaa ja mielipidettä koko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeeseen.

Löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota noitavainona, löytyy hahmoja niille, jotka pitävät #MeToota tärkeänä ja tavoiteltavana. Ja löytyy hahmoja myös niille, jotka katsovat koko liikettä vähän kauempaa ja pohtivat #MeToon suhteellisuutta laajempana yhteiskunnallisena asiana. Aiheesta käydään tietysti myös sarjan mittaan keskustelua ja siitä käytävä dialogi on yllättävänkin kattavaa.

Hieman sarja jää kuitenkin aiheen painon alle. Monellakin tapaa. Hahmot ei mielestäni oikein ehdi kehittyä ihmisiksi #MeToo-aiheen ulkopuolella. Ne muodostuvat jollain lailla liikaakin vain välineiksi käsitellä aihetta, ja siksi hahmot tuntuvat ajoittain vähän keinotekoisilta. Myöskään sitä ei käsitellä ollenkaan, mitä tulee #MeToo-liikkeen jälkeen.

Ja huomaan, että tämä sama eteenpäin pääsemisen ongelma on vaivanut sarjan tekijöitä. Nimittäin sarjassa ei oikein päästä eteenpäin. Toinen tuotantokausi on tulossa, mutta miten asiat jäivät ensimmäisen kauden finaalissa, niin pahalta näyttää, että toisellakaan kaudella päästäisiin yhtään sen pidemmälle, kun tässä lopussa nyt avattiin sama aihe tavallaan uudelleen auki.

Enkä sano, ettei aiheesta saisi tehdä sarjoja tai elokuvia eikä sitä saisi käsitellä. Totta kai. Se on ajan ilmiö ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Ja The Morning Showkin käsittelee sitä monipuolisesti. Mutta hirveästi vastauksia tässä ei saatu. Sen syvällisemmäksi mielestäni meno ei käynyt. Päin vastoin, sarja oli ajoittain jopa hämäävän pinnallinen. Kiinnitti liikaa huomiota dramaattistakin dramaattisemmin aamuohjelman kulissien pienimuotoisiin kähminkeihin, ikään kuin katsoja pitäisi niitä vähänkään tärkeänä tai oleellisina. Siksi sarja tuupertui pahasti, mitä pidemmälle se kulki.

Paremmin The Morning Show käsitteleekin ihmisiä kriisinjälkeisessä tilassaan. Siitä syntyy purevampaa draamaa, kuin The Morning Shown yhteiskunnallisempi analyysi. Ja tällä hahmovetoisemmalla puolella näyttelijät pääsevät revittelemään täysillä.

Jennifer Aniston on heti sarjan ensimmäisistä hetkistä lähtien aivan tulessa. On jopa vaikea katsoa häntä tällaisessa roolissa, kun tämä on niin uusi aluevaltaus hänelle. Mutta hän todistaa, että hänessä löytyy monipuolisuutta ja laajaa tulkinnan repertuaaria. Hämmästyttävintä on, miten hyvin hän pystyy pitämään koossa tulkintansa jopa aivan teatraalisimmissa ja melodramaattisimmissa kohdissa. Ja roolihan on vaikea. Hän joutuu sekä kantamaan päähenkilön vastuun harteillaan, että viemään hahmoaan äärimmäisistä tunnetiloista toisiin yrittäessään selvityä vaikean tilanteen ja vaikeiden ihmisten keskiössä. Upea roolisuoritus.

Minun huomioni varasti silti sivuosan Billy Crudup. Hän oli aivan loistava. Olen ennenkin äkkäillyt häntä ties milloin mistä leffojen ja sarjojen sivuosista varastamassa helposti shown päätähdiltä, mutta tässä hän on aivan ennennäkemättömän hyvä. Olisin halunnut seurata hänen hahmoaan paljon enemmän. Hänen viekas hymynsä, salaperäinen luonne ja oudon innostunut asenne olivat maagista seurattavaa. Hän sai jopa aivan mitättömiltä tuntuvat vuorosanat sykkimään elinvoimaa. Hän olisi varmaan yksi niistä näyttelijöistä, joille voisi antaa puhelinluettelon luettavaksi ja se olisi mestarin oppitunti näyttelemisestä.

Myös Marcia Gay Harden vakuutti ja vaikutti. Hänen elämää nähnyt ja sen varrella ehkä kovettunutkin toimittaja oli hyytävä. Steve Carell teki mielestäni hyvin stevecarellmaisen roolisuorituksen. Jos sellaisesta pitää, niin varmasti tykkää tästäkin. Minä en oikein osaa sanoa hänen dramaattisista suorituksistaan. Komedioissa tykkään.

 En puolestaan pitänyt Reese Witherspoonista, Mark Duplassista enkä Gugu Mbatha-Rawista.

Witherspoonin hahmo jäi täysin yksiulotteiseksi. Hiukset eivät sopineet päähänsä ja se hämäsi koko sarjan ajan. Lisäksi hänen haastattelu-kuunteluilmeensä oli suorastaan typerä. Sitä seuratessa tuli mieleen Rachel McAdamsin upea roolityö Spotlight- nimisessä elokuvassa, jossa hän esitti haastattelijareportteria upean uskottavasti. Witherspoon ei. En tiedä, miksi hän oli tässä niin puinen, kun Big Little Liesissa hän oli kuitenkin niin eloisa. Witherspoon on ehkä aina ollut vähän epätasainen. Välillä todella hyvä ja välillä sitten vähän vähemmän hyvä.

Duplassia olen tainnut aikaisemminkin verrata sormien läpi valuvaksi vedeksi ja sitä hän oli tässäkin. Mikä oli suuri pettymys, sillä hänen hahmonsa on melko keskeinen osa sarjaa ja hänen mitättömät näyttelijänlahjansa vähän vesittivät sitä draamaa, mikä muuteen olisi sykkinyt paljon paremmin.

Mbatha-Raw revitteli liikaa. Toisin kuin Aniston, hän ei onnistunut pitämään hahmoaan uskottavana, tasapainossa eikä hallittuna. Sen sijaan hän on epäuskottava, ylidramaattinen ja teatraalinen. Jossain kohtaa olisi voinut vetää iisimminkin, jotta olisi vetänyt katsojaa enemmän mukaan hahmon mielen sisään. Nyt minäkin ainakin jäin vain seuraamaan vierestä, että aha, siinä taas se hermoraunio pimahtaa.

The Morning Show on laadukasta televisiota. Draamaa, johon on panostettu näin paljon, katsoo mielellään. Ja sarjan katsoi mielellään loppuun asti. Löytäisipä siitä jopa toisellekin kerralle tarpeeksi materiaalia katsomiseen. Mutta valitettavasti sarja lässähtää hieman, mitä pidemmälle kuljetaan. Huonoin jakso oli numero kolme, joka kulki täysin paikallaan. Takaumajakson kelailin suoraan läpi, se oli suorastaan turha. Hyvätkään näyttelijät eivät pysty pitämään sarjaa täysin pinnalla, vaan se muuttuu hieman yliteatraaliseksi ja melodramaattiseksi, vaikka mielenkiintoista ilmiötä pyrkiikin käsittelemään monipuolisesti. Lopulta sarjasta jäi vaikutelma hienoisesta varman päälle pelaamisesta. Kuin ei olisi uskallettu tehdä enempää. Aina ei tietysti tarvitsekaan, hyvien näyttelijöiden tulkitsemaa televisio-ohjelmaa katsoo silti. Mutta ei tämä ihan miksikään mestariteokseksi vain nouse.

The Longest Week (The Longest Week)

Astu Woody Allenilaiseen maailmaan, 60-lukua henkivään New Yorkiin - rakastuneiden Olivia Wilden ja Jason Batemanin kanssa. Central Parkin syksyiset lehdet, loft-asunnon korkeat ikkunat ja taidegallerian pimeään iltaan ikkunoista kajahtava valo. Jazz-musiikin korvia hivelevät sävelet, avoauto kiitämässä pitkin maantietä, tyylikäs pariskunta kävelemässä kahvikupit kädessä kohti kotia.

Minulla oli tänään yksi niistä päivistä, kun tuntuu että tekisi mieli hengittää niin kovasti ilmaa ulos kehostaan, että loisi ympärilleen kuplan, joka pitäisi maailman parin metrin päässä loitolla. Kun viimein, viimeisillä voimillani kapusin itseni sisälle asuntooni ja sain heitettyä oven kiinni perässä maailmalle ja sen tuulille - tarvitsin kipeästi jotain mieltä helpottavaa. "Kun menee koti, perhe ja omaisuus, voiko alemmas enää vajota?" luki elokuvan kuvaustiedossa ja se oli kaikki tieto, mitä tarvitsin. Samaistumispisteen, että jollakin muullakin on ollut erittäin pitkä päivä.

The Longest Week on elokuva rakkaudesta. Mutta se sijoittuu New Yorkin hienostopiireihin, eikä heillä niin kauhean huonosti elämässä mene. Silti elokuva toimi erittäin hyvin tarkoituksessaan vapauttaa pieni katsoja suurista murheistaan - ei ehkä tavalla, jota odotin, mutta silti.

Elokuvan maailma nimittäin oli loputtoman mieluisa. Ihanan tunnelmallinen, vanhahtava ja romanttinen. Oikein ääriromanttinen, jossa tarinan henkilöt määrittävät itseään ja elämäänsä vain syvien tunteiden kautta. Siitä koko elokuvan temaattinen rakennekin muodostui - vahvoista tunnekokemuksista - kuten rakkaudesta, yksinäisyyden pelosta ja aikuistumisesta. Tässä ei niinkään tutkita arkirealistisesta viitekehyksestä elämän synkempiä puolia, eikä haeta eskapistista fantasiakokemusta, vaan lähtökohtaisesti vain mietitään klassisen tunneilmaisun merkitystä ihmisyksilölle. Sinänsä todella renessanssin omainen ja siitä inspiraatiotaan hakeva teos.

En ole koskaan liiemmin päässyt oikein sisälle Bachiin. Olen enemmän tykästynyt Beethoeveniin, Shostakovitchiin ja vaikka Chopiniin - näistä suurista säveltäjistä. Mutta sen tämä elokuva teki, että avasi minulle Bachin musiikin tematiikan. Ja jopa vavisuttavan täydellisesti tekikin niin. Kuinka hienosti tämän elokuvan viesti rakkauden monimutkaisuudesta ja sen diagonaalisesta suhteesta menetykseen heijastui elokuvassa käytettävässä Bachin sävelmässä (Air on G String). Ymmärsin sen välittömästi ja tuntui kuin olisin syöksynyt läpi Bachin musiikin kerroksien, päästen sen ytimeen. En osaa pukea sitä täysin sanoiksi, mutta melkein tunsin, mitä Bachin on täytynyt tuntea, kun hän on kirjoittanut musiikkinsa - enkä ole koskaan aistinut yhtä syvää yhteyttä musiikin tekijään.

Elokuva liikkuu koko ajan kuin kahdella tasolla - sillä akateemisen hienostuneella, itsetiedostavalla tasolla, jossa kertojaa käytetään ironisesti ja samaan aikaan jollain aistillisemmalla tasolla, jossa katsoja saa kokea jotain aitoa. Rinnastus kuvataiteeseen ei varmaan ole liian kaukaa haettu tämän elokuvan yhteydessä. Maalauksiakin voi analysoida ja lähestyä monelta eri kantilta, mutta mikä oikeasti ratkaisee on ihmisen välitön reaktio kuvaan, kun hän sen ensin näkee. Siksi en olekaan kiinnostunut tällä erää selittelemään, analysoimaan tai käsitteellistämään elokuvaa sen enempää. Minuun se teki vaikutuksen. Ainakin tänään, tämän päivän jälkeen.

...=)

Melkein julkkis (Almost Famous)

Cameron Crowe ohjasi ja käsikirjoitti vuonna 2000 elokuvan nimeltä Melkein Julkkis. Elokuvan näyttelijät ovat Patrick Fugit, Billy Crudup, Kate Hudson, Frances McDormand, Zooey Deschanel, Anna Paquin, Philip Seymour Hoffman, Jimmy Kimmel ja Eric Stonestreet. Vuoden 2001 Oscar-gaalassa Crowe voitti parhaan käsikirjoituksen Oscarin. Kate Hudson hävisi parhaan naissivuosan Oscarin. Myös Frances McDormand oli ehdolla.
   
Melkein julkkis kertoo lukiolaisesta pojasta, William Millerista, jonka yliopisto-opettaja-äiti laittoi hänet kouluu liian aikaisin. Äiti on myös riitaantunut Williamin isosiskon kanssa. William pääsee Rolling Stonen toimittajaksi ja seuraamaan Stillwater-nimistä bändiä heidän kiertueellaan. William tutustuu erittäin läheisesti bändin kitaristin kanssa ja rakastuu bändin faniin/bändäriin, Penny Laneen.
   
Elokuva on coming-of-age on tarina. Yleensä en ole tälläisten nuorten kasvutarinoiden perään, mutta tässä on jotain poikkeuksellista. Elokuva on suoraan sanottuna virheettömän täydellinen. Crowe on erittäin omaperäinen ja lahjakas ohjaaja. Hänessä on intohimoa ja määrätietoisuutta. Hänellä on näkemystä. Selvästi elokuva on myös kuvaus 1970-luvun rock-kulttuurista ja onnistuu ikuistamaan ajan hengen aukottomasti. Käsikirjoitus on kuin ylistys kyseiselle aikakaudelle. Itse mietin elokuvaa katsoessani, että miten elokuva vastaa täydellisyydessä kyseiseen aikaan, musiikkiin ja henkeen. Vastaus löytyy elokuvan ääniraidalta. Elokuva muodostuu kokonaisuudeksi juuri soundtrackin kautta. Jokainen kappale on tarkkaan harkittu ja ajoitettu. Tietenkin tämä on juuri sopiva ominaisuus elokuvassa, joka kuvaa musiikkikulttuuria. Neil Young sanoi, että Rock'n' roll on täällä jäädäkseen ja niin on Melkin julkkiskin. Crowe ei pyri vangitsemaan levottomuutta ja tai henkeen kuuluvaa angstia vaan pikemminkin juhlistamaan sitä ja se on tämän elokuvan suurin vahvuus; se on kunnianosoitus, tehty nöyryydellä ja tehty palolla.

     
Elokuvan toiseksi suurin vahvuus on Kate Hudson. Olenko koskaan nähnyt yhtä vapaamielistä, sielukasta, henkevää roolisuoritusta kuin Hudsonin tulkinta ikonisesta hahmosta kuten Penny Lane? Hän liikkuu täysin intuition varassa ja saa aikaan puhdasta tunnetta. Jokainen kohtaus, kun hän astuu kameran eteen on kuin rock-legenda jälleen kerran alkaisi laulamaan valokeilassa.  Kuten elokuva, myös Hudson juhlistaa rockia. Hän liikkuu sen ilmapiirissä, hän hengittää sitä. Hänen roolisuoritustaan ei voi vangita. Se on täydellinen. Yhdistelmä tietoa ja taitoa. Hudson on luova. Hän ei ole kangistunut vaan uudistaa hahmoa koko ajan. Hän on läsnä ja hän välittää. Hiottu sympaattisuus, täydellisesti laskelmoitu ajoitus sekä vaistonvarainen tulkinta ovat täydellinen yhdistelmä ja Kate Hudson tekee ehdottomasti uransa parhaan roolisuorituksen, mysteerisen, mielenkiintoisen, syvällisen, luontaisen sekä lumoavan. Hudson olisi ansainnut parhaan naissivuosan Oscarin upeasta, ikimuistoisesta osastaan, jossa rikkoo rajoja ja uhkuu voimaa.
   
Patrick Fugit on perusvarma. Valitettavasti hän tekee juuri ja juuri sen mikä vaaditaan. Hän ei tuo hahmoon mitään uutta ja ei pääse hahmonsa yläpuolelle. Roolisuoritus ehdottomasti pidättelee elokuvaa. On harmi, sillä hänellä olisi ollut mahdollisuudet paljon parempaan. Valittamatta liikaa, ehdotan vain, että esimerkiksi joku muu, kuten vaikka Christian Bale olisi saattanut tehdä paljon parempaa työtä.
 
Frances McDormand on täysin Oscar-ehdokkuutensa arvoinen. En ehkä voittoa hänelle soisi, etenkään Hudsonin yli, mutta erityisesti elokuvan alkukohtaukset ovat täydellisiä, McDormandin ansiosta. Hän on uskottava. Ja se on suurin kohteliaisuus, minkä hänelle voin antaa.
   
Philip Seymour Hoffman, jolta olemme tottuneet näkemään monta mullistavaa roolisuoritusta, on tässä elokuvassa valitettavan jäljessä. Hän on suorastaan unettavan tylsä. Hänellä ilmeisesti oli flunssa niiden neljän päivän ajan, mitä hänen tiukka aikataulunsa ilmeisesti antoi hänelle aikaa tehdä tätä pikku projektiaan. Olisi minusta ollut vain parempi vaihtaa näyttelijää, kun Hoffman ei kiireltään mukamas ehtinyt kunnolla valmistautumaan rooliinsa. Sääli.
   
Stillwater-bändin esittäjä esittävät loistavasti muusikoita. Mutta itse näyttelemisessä ja dialogissa olisi parannettavan varaa. Edes Billy Crudup, jolla olisi ollut Fugitin tapaan tuhannen taalan tilaisuus, tuntuu hukkaavan sen. Huonoa roolisuoritusta elokuva ei ole nähnytkään, mutta toivomisen varaa, monet näytteljät jättävät, etenkin kun elokuvan taso on näin hieno.
   
Kate Hudson varastaa koko shown. Cameron Crowe on luja ohjaaja. Elokuva on ikimuistoinen kunnianosoitus 70-luvun rock-kultuurille ja puhtaasti nerokas, sekä ajaton täydellisyys on elokuvassa koko ajan läsnä.

...=)