Arvostelu: Wonder Woman kakkonen

 

Melkein yhtä kiva kuin ykkönen, ehkä vähemmän syvällisempi, mutta jotenkin intiimimpi ja inhimillisempi - helpommin lähestyttävä. Pidin siitä, että keskiössä oli naiskollegat (Gal Gadot ja Kristen Wiig töissä tutkijoina museossa) ja heidän väliset ongelmat, harvoinpa - varsinkaan supersarnkarigenressä - lähtöasetelma keskittyy naispuolisiin työkavereihin. Tähän leffaan oli löydetty (kuvaaja Matthew Jensen?) tosi pehmeän kuvan luovat filtterit, joka teki elokuvan katsomisesta vielä erityisen miellyttävää. Pakko vielä erikseen nostaa esiin Gal Gadotin karisma, joka näköjään kantaa melkein mitä vaan.

Wonder Woman (Wonder Woman)

[arvostelu sisältää juonipaljastuksia]

Jumala. Se on sana, joka toistuu läpi Patty Jenkinsin (Monster, 2003) ohjaaman elokuvan. Tarinan keskiössä on amazonilainen prinsessa Diana (Gal Gadot), jonka juuret ovat vahvasti jumalmytologiassa. Kun toinen ensimmäinen (blogilla on älykkäämmät lukijat kuin kirjoittajat...) maailmansota levittää siipensä jopa ajan ohitse kulkemalle trooppiselle saarelle, joka on koti tälle muinaisen maailman yhteisölle (Robin Wright, Connie Nielsen ym.), kokee Diana velvollisuudekseen pelastaa ihmiset omalta tuholtaan.

En ollut kovinkaan kiireessä juosta katsomaan taas uutta supersankarielokuvaa, taas uutta syntytarinaa - joka on jo aika kauan ollut loppuun kulutettu kaava. Olen siihen todella turtunut. Elokuvan alussa jaettiin vielä täysin tyypilliset pelimerkit ja mikään ei tuntunut tässä uudelta tai joltain, mitä emme olisi jo nähneet. Tietenkin jokaisessa kuvauksessa on aina omat varjopuolensa ja vaihtoehtoisesti aina omat tunnustusta ansaitsevat tekijänsä. Wonder Womanin kohdalla onnistunutta oli hyvin toimivat henkilöhahmot, naisnäkökulma perinteisesti miesvaltaisessa tyylilajissa sekä ajoittain täysin nappiin osuva huumori. Mutta nämä tekijät yksinään eivät riitä ylittämään sitä taakkaa, mikä elokuvalla on voittaakseen katsoja puolelleen ennalta-arvattavalla juoniskenaariolla. Toisin sanoen, jos elokuva ei tarjoa mitään uutta, mitään arvokasta itsessään jo nähdyn ja kolutun maaperän päälle - oli elokuva kuinka hyvin tehty tahansa - ei se riitä tekemään elokuvasta lähtökohtaisesti parempaa kuin edeltäjänsä.

Sen sanottuani, voin kuitenkin sanoa, että Wonder Woman onnistuu voittamaan katsojan puolelleen. Vaikka se on perinteinen, klassinen sankarimyytti ja ennalta-arvattava sekä jossain määrin kliseinen. Miksi? Ihmisten elämissä jumalalla on aina ollut suuri rooli. Tai ainakin jumalalla ajatuksena. Etsimme merkitystä näennäisesti kaoottiselta vaikuttavaan elämäämme. Aina ei kuitenkaan tunnu siltä, että jumala olisi mitenkään läsnä meidän elämässämme - ja usein olemme hukassa sen kanssa, minkä vuoksi elää - etenkin jos et usko jumalaan. Etenkään jos et usko myöskään mihinkään jumalankorvikkeeseen, mitä kaikilla ihmisillä loppupeleissä on. Joko arvostamme universumin kauneutta tai nautintoa.... tai rahaa, tai onnellisuutta. Nämä ovat kaikki meidän palvonnan kohteita. Jumalan korvikkeita. Eikö? Toisin sanoen jumala on yhtä kuin raha tai onnellisuus, tai kauneus, tai nautinto. Kaikilla on sama funktio. Yritämme täyttää elämämme jollain, jotta meillä olisi syy elää. Tämä on ihmisen biologinen tarve. Evoluutio määrää meidät selviämään ja jotta eläisimme, selviytyisimme, tarvitsemme siihen syyn. Etsimme merkitystä. Mutta jos rationaalisesti yrittää järkeillä elämään merkitystä, tulee häviämään. Mitään objektiivista merkitystä ei ole. Ja siksi olin niin positiivisesti yllättynyt, jopa järkyttynyt, kun Wonder Woman ensin hieman puuduttavan alkupuoliskonsa jälkeen, pistää toisen vaihteen päälle - alkaa käymään keskustelua (periaatteessa) objektiviisudesta, jumaluudesta ja ihmisen elämän arvosta.

Anna kun selitän. Wonder Woman on hahmo, jolla on erittäin vahva moraalikompassi. Hän uskoo hyvään ja taistelee pahaa vastaan. Kuten supersankarit yleensä. Se tekee niistä niin tylsiä, koska ne olettavat, että jotain objektiivisesti hyvää tai pahaa olisi olemassa. Leukani loksahti lattiiaan siinä vaiheessa, kun elokuvan kliimaksissa, pahiksen päihittämisen sijaan, Wonder Woman joutuukin jonkinlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin, jossa hän joutuu itse kyseenalaistamaan hyvän ja pahan objektiivisuden. Hän tajuaa ajatelleensa väärin. Hän kadottaa itsekin merkityksen omista teoistaan. Toisin sanoen hän kadottaa merkityksen elämästään. Hän tiputtaa itse itsensä pois jumalan asemasta. Kaunista, eikö?

Ja tässä kohtaa tematiikka jumalan suhteesta yksilöön tulee peliin. Jumala ei voi asettaa ihmisen elämälle sen enempää arvoa kuin ihminen itse. Wonder Womanin täytyy tehdä ratkaisu löytääkö ihmisyydestä jotain itseisarvoa, vai käytännössä lopettaako ihmiselämä. Ja syyt, miksi hän päätyy löytämään uudelleen moraalikompassinsa, nimenomaan ihmisenä eikä jumalana, ovat henkeä salpaavia.

Rakkaus on tunne, eikö? Siinä mielessä se on sidottu täysin samoihin lainalaisuuksiin kuin mikä tahansa muukin esineellinen arvo. Se ei ole jotain, mikä olisi objektiivista, mikä olisi olemassa irrallisena konseptina ihmisestä. Se on ihmisaivon tuottama tunne. Täten sille ei periaatteessa voi asettaa muuta arvoa kuin rahalle, kauneudelle tai jumalalle. Mutta Wonder Woman tekee silti tietoisen päätöksen, jopa melkein kuin hänellä ei olisi muuta vaihtoehtoa, ja valitsee arvottaa rakkauden silti jumalakseen. Hän siis pragmatisoi ihmisen olevan ihminen. Ja koska ihminen kykenee tuntemaan rakkautta, sen täytyy tarkoittaa sitä, että ihmisen tulisi kokea rakkautta. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että vaikka ihmisen elämästä ei löytyisi mitään perimmäistä objektiivista tarkoitusta, ei tarvitsisikaan. Ainoastaan riittää, että pitää ihmistä ja ihmisen kokemia tunteita arvossa, löytää elämälle merkityksen itsestään ja omasta kokemuksesta ihmisyydestään.

Jotenkin tälläinen tematiikka, että päätetään löytää kauneutta, merkitystä maailmasta, hurmasi minut täysin, ja siksi Wonder Woman nousee aivan supersankarielokuvien aateliin. Patty Jenkins on luonut tähän elokuvaan niin hienon monitahoisuuden. Hän käyttää hyväkseen klassista supersankariasetelmaa ja luo sillä uudenlaista pohdintaa siitä, millaista keskustelua supersankarielokuvassa voi käydä. Gal Gadot on tähän täydellinen pääosa, sillä hänet uskoo naiivina ja pelkistettynä sankarina, mutta sen lisäksi hän on uskottava esitellessään hahmonsa kriisissä, tuoden hänet alas jumalan asemasta, ihmiseksi, virheelliseksi olennoksi, joka myös joutuu kyseenalaistamaan itsensä ja oman arvonsa. Musiikki elokuvassa vielä tukee tätä tarinankaarta ja koko elokuva rakentuu hienoksi kokonaisuudeksi.

Viimeinkin sarjakuvaleffa, joka heittää romukoppaan kaikki vanhat olettamukset ja perinteet. Tässä järjestäen kyseenalaistettiin kaikki lajityypin johdonmukaisuudet (hyvän ja pahan vastakkainasettelu) ja käännettiin se päälaelleen. Pahaa löytyy jokaisesta ihmisestä. Mutta sen vuoksi on juuri taisteltava, eikö?

 ...=)

Hell or High Water (Hell or High Water)

Sanovat, että mikään ei ole pysyvää. Ja kun katsoo Teksasin pölyistä erämaata, joka jatkuu silmän kantamattomiin - ainoa asia, mikä muuttuu on tuulen suunta. Varmasti, kun seisoo keskellä sitä karua, autiota maata, tuntee olevansa maailman keskipisteessä, vain auringonlasku seurana. Siinä ympäristössä on jotain primitiivistä, jotain rehellistä. Kuinka miessukupolvet ovat ruokkineet perheitään kasvattamalla karjaa ja viljelemällä maata. Työllä on tehty tarpeellinen. Siksi Hell or High Water on kalvava kuvaus tästä menneen maailman miljööstä, jonka aika ja muu maailma on jättänyt taakseen.

Howardin veljekset, Toby ja Tanner (Chris Pine, Ben Foster) ovat köyhtyneitä lehmipoikia, jonka omaisuuden ja maan on heiltä kiristänyt velkasaneeraukseen Teksasilainen pankki. Kun veljesten äiti kuolee ja Tanner pääsee vankilasta, muodostavat he suunnitelman, jolla rikkoa sukupolvia kestänyt köyhyys suvustaan ja tarjota parempi elämä Tobyn pojille. He ryöstävät samaisen pankin, joka on ryöstänyt heitä. Jeff Bridges on paikallinen, eläköityvä poliisi, joka on myös kasvanut kiinni arvoihinsa ja tulee elämään lopun elämäänsä pitäen niistä kiinni.

On aina hienoa, kun elokuva on niin vaikuttava, että huomaa saavansa kylmiä väreitä katsoessaan kohtauksia, jossa samaistuu päähenkilöihin ja heidän tilanteeseensa. Vaikka sitä ei sanota suoraan, elokuva on hyvin vahvasti antikuvaus nykymaailmasta. Kuinka korkealiitoinen muutosvirta jättää aina jälkensä. Ei ole mikään salaisuus, kuinka Amerikan takamaat ovat jääneet historian jalkoihin ja pois muutoksen kelkasta. Hell or High Water tuo sen hyytävästi katsojan kasvoille, kuinka mahdotonta tälläisessä paikassa on kasvaa. Ilmapiiri, asenteet ja ihmiset ovat hyvin jämähtäneitä paikoilleinsa. Paikallisen pihviravintolan tarjoilija on valmis sähisemään kuin kalkkarokäärme yhdellekin asiakkaalle, joka uskaltaa tilata jotain muuta kuin T-luupihvin.

Tämä myös tarkoittaa sitä, että tälläisessä paikassa on mahdotonta menestyä. Ei ainakaan rehellisesti. Mikä on katkeransuloista, sillä tässä miljöössä on niin paljon selkärankaa. Ihmiset seisovat tekojensa takana, sanovat asiat suoraan. He tietävät, millaista on raataa pitkää päivää pellolla leipänsä eteen ja he ovat valmiita tekemään sen. Siitä on vain tullut mahdotonta.

Liikutuin enemmän kuin osasin odottaa elokuvaa katsoessani. Taisi kyynel tai kaksikin vieriä poskeani pitkin. Elokuvasta löytyy loppua kohden kohtaus, jossa Tanner sanoo veljelleen rakastavansa tätä. Sen tietää, että tämä on ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä on sanonut sitä toisilleen - mutta mikä tekee tästä kohtauksesta liikuttavan on, että Tanner on valmis seisomaan sanojensa takana ja sitä seuraavat kohtaukset todistavat sen. Sanomattakin lienee selvää, että Ben Fosterin Independent Spirit Award -palkittu roolisuoritus on täydellinen. Ja enempää en siitä edes halua keskustella.

Kaikki elokuvan näyttelijät pääsevät todistamaan luonteensa. Myös siksi, että elokuvan käsikirjoitus on niin sulava, sielukas ja kivuliaan aito. Puhumattakaan siis hauskasta. Nämä hahmot omaavat suuren määrän ironiaa ja tilannetajua. Sen lisäksi, että ovat omilla jaloillaan seisovia henkilöhahmoja. Jeff Bridges on kuin syntynyt poliisin rooliinsa, jossa pääsee viljelemään hetkautuksia ja Chris Pine vetää hyytävän roolin vähäsanaisena miehenä, joka suun avatessaan tarkoittaa, mitä sanoo. Jopa Margaret Bowman yhdessä ainoassa kohtauksessaan nappaa kiinni täysin elokuvan tyylistä ja kohtauksen tunnelmasta ja hioo sen äärimmäisyyksiin.

Hell or High Water on länkkäri. Mutta sanoinkuvaamattoman kaunis sellainen ja jollain oudolla tapaa kuin moderni, päivitetty versio lännenfilmistä. Aika on siirtynyt eteenpäin sitten villin lännen lehmipoikien ja seriffien. Tyylilajilla on termi neo-western. Tässäkin filmissä on cowboyt ja intiaanit, mutta täysin erilaisella pelikentällä. Oli myös syvällistä, miten tässä tuotiin asetaistelu ihmisen omantunnon luo ja annettiin käydä kamppailua keskenään. Elokuvan trailerissa on slogan "oikeus ei ole rikos" ja siitä tämä elokuva syvimmillään kertoo. Tämä on hedelmällinen maaperä erittäin syvälliseen tulkintaan eikä Hell or High Water pölyisestä miljööstään huolimatta, petä. Tämä elokuva seisoo sanojensa takana ja on vaikka valmis kuolemaan niiden puolesta.

 ...=)

Keinoja kaihtamatta (This Means War)

Tämä on yksi elokuva, joka on ollut katsomislistallani jo pidemmän aikaa. Sitten viimein se ilmestyi nettivuokraamoon. No, odotukset olivat ehkä vähän liiankin suuret, mutta ei tämä nyt niin ihmeellinen ollut.

Chris Pine ja Tom Hardy ovat agentteja, jotka rakastuvat molemmat Reese Witherspooniin.

Olipa ihana kirjoittaa tuo juoniseloste tuohon. Muistan, että olen tapellut itseni kanssa etenkin monien fantasiaelokuvien juoniselosteiden kanssa (esim. Thor) kun sitä juonta vaan ei pysty tiivistämään hallitusti... Keinoja kaihtamatta putoaa vähään samaan luokkaan kuin Julia Robertsin ja Brad Pittin projekti The Mexican. Molemmat ovat tähtinäyttelijöillä täyteen ämpättyjä, toiminnantäyteisiä viihdepläjäyksiä, jotka ovat vähän liiankin laskelmoituja. Ja se on jo paljon jos minä sanon, että joku elokuva on liian Hollywoodimainen. Tässä on kaksi sellaista.

Oli Keinoja kaihtamatta ihan hauska ja pari kertaa sai ääneenkin naurahtaa. Minusta tuon elokuvan alkuasetelman keksijä on aivan nerokas. Valitettavasti elokuva jää hyvistä aineksistaan huolimatta vähän vajaaksi. Elokuva on vain niin imelä ja niin epäuskottava ja ei juonen kulkukaan ole mitenkään ihmeellinen. Sääli ajatella, miten paljon joku ohjaaja kuten Paul Feig (The Heat, Morsiusneidot) olisi saanut tästäkin elokuvasta aikaan. Kokonaisuutena elokuva on hieman lattea.

Ehkä yritystä on ollut liikaa tai sitten tekijöiltä on loppunut usko elokuvaan kesken. Se on se vaara tälläisissä suuren budjetin viihde-elokuvissa, että porukat tuntuvat vain leimaavan kortin sisään ja juoksemaan heti palkkapussin kanssa pois kuvauksista, kun kello lyö neljä iltapäivällä. Että ei ole sitä sydäntä asialla. Se on harmi, koska jos olisi, uskoisin, että tämäkin elokuva olisi tuplasti parempi. Mutta kuten George Lucas on sanonut, että jos elokuvan lopussa poika ja tyttö kävelevät käsi kädessä auringonlaskuun, tuo se 10 miljoonaa lisää lippuluukuilla ja tämäkin kävi ihan kerran katsottavasti viihteestä.

Sitten täytyy vielä vähän selventää. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi sekoittavaa, että veljekset Bryce ja Thomas Robinson näyttävät täysin samalta keskenään ja ovat esiintyneet yhdessä (kuten Puutaheinää-blogin Tiinanen minulle paljasti)  The Switch // Vaihtamalla paranee -elokuvassa. Lisäksi toinen heistä on esiintynyt Marley & Me ja Neljä joulua yhdessä päivässä-elokuvissa (onnea vaan arvaamaan kumpi!), mutta vielä sekoittamaan pakkaa, on Keinoja kaihtamatta elokuvassa näyttelijä John Paul Ruttan täysin saman näköinen kuin Robinsonin veljekset. Minä itse asiassa luulin, että toinen veljeksistä roolissa onkin, kunnes elokuvan katsottuani luin ketä siinä näytteli.

[Minä vielä yleensä kerskailen sillä, kuinka hyvin tunnen näyttelijät toisistaan, mutta nyt minut on kyllä voitettu. Olen niin sekaisin!]

John Paul Ruttan

Jompi kumpi Robinsonin veljeksistä

Jompi kumpi Robinsonin veljeksistä

...=)

Kaameat pomot 2 (Horrible Bosses 2)

Palasin halusta nähdä tämän vuoden 2011 hittielokuvan Horrible Bosses jatko-osan. Nauroin itseni kipeäksi ykkösessä, eikä kakkonenkaan kauaksi taas jää. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis esittävät kolmea kaverusta, jotka vihattuaan pomojaan päättävät lähteä yksityisyrittäjiksi "shower-buddy"-keksinnöllään. Christoph Waltz ja poika Chris Pine kiinnostuvat tuotteesta, mutta huijaavat kaveruksilta tuotteet pilkkahintaan. He päättävät kidnapata pojan ja vaatia lunnasrahoja isältä, rahoja, jotka muutenkin kuuluisivat heille. Asiat kuitenkin helpottuvat/monimutkaistuvat kun Chris Pinen poika juonen saatuaan selville haluaakin mukaan juoneen, varastamaan rahaa isältään.

Myös Jennifer Aniston on mukana, samassa törkyisessä hammaslääkärin roolissaan ja tässä ehkä kahta hauskempana. Ihailen komediakirjoittajia. En voisi keksiä mitään vaikeampaa kuin kirjoittaa kahden tunnin edestä vitsejä, tilannekomiikkaa. Ja sitten toistaa se sama! Minulla ainakin ykköseen mennessä odotukset olivat huomattavasti pienemmät kuin kakkoseen ja silti molemmat naurattivat ihan yhtä paljon. Tästä pitäisi ansaita Oscareita!

Jos yksi haittapuoli kakkososasta pitäisi keksiä on, että Charlie Dayn kimitys tässä jatko-osassa ajoittain saavuttaa ärsytyspisteen ja vetää vähän yli, mutta se on vähäistä. Chris Pine on loistava lisä hemmoteltuna poikana ja Christoph Waltz vetää elokuvassa kuin elokuvassa tämän ärsyttävän pahiksen roolin parempana kuin ketään toinen valkokankaalla. Jason Bateman saa entistä enemmän tilaa koomiselle ajoitukselleen, joka on yhtä osuvaa joka elokuvassa. Kaiken kaikkiaan Horrible Bosses 2 on komediana täydellinen; hyvät näyttelijät, hauskat naurut ja tylsistymättömyys elokuvaa seuratessa.

Into The Woods (Into The Woods)

Into The Woods on Rob Marshallin (Chicago) ohjaama musikaalielokuva vuodelta 2014, perustuen Steven Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliin. Into The Woods sai kolme Oscar-ehdokkuutta; parhaasta naissivuosasta (Meryl Streep), parhaasta puvustuksesta ja lavasteista. Tarina kertoo, että Steven Sondheim kirjoitti laulun elokuvaan varta vasten Streepille. Meryl pyysi Sondheimia nimikirjoittamaan nuottipaperin laulusta ja Sondheim kirjoitti siihen: "Don't Fuck It Up" - no ei hätää Steven Sondheim, Meryl suoriutui paremmin kuin hyvin!



Poikkeuksellisesti, voisin antaa lyhyen juoniselosteen itse.
Into The Woods on Disney-musikaali, mutta hyvin erilainen niistä musikaaleista, joita Disneylta saattaisi odottaa. Into The Woods on taianomainen yhdistelmä vanhoja tuttuja, Disneynkin versioimia satuja (oikeastihan sadut ovat Grimmin veljesten); Tuhkimo, Jaakko ja pavunvarsi, Punahilkka, Tähkäpää, mutta Into The Woods tarkastelee myös aikaa onnellisen lopun jälkeen. Varsin synkänkin otteen pitävä Into The Woods kyseenalaistaa niin onnelliset loput, hahmojen moraaliset valinnat sinne päästäkseen, onnellisen elämän oikeastaan. Emily Blunt ja James Corden esittävät leipuria ja hänen vaimoaan, jonka naapurissa asuu noita (Meryl Streep). Leipuri ja hänen vaimonsa eivät voi saada lasta, mutta noita lupaa taikoa heille sellaisen, jos he tekevät hänelle vastapalveuksen. Heidän on mentävä metsään ja haettava hänelle valkoinen lehmä (jota Jack, Jaakko ja pavunvarsi-tarinan Jaakko omistaa), punainen viitta (Punahilkka), Keltaiset hiukset (Tähkäpää), kultaisen kengän (Tuhkimo). Täten metsä ja leipuri vaimoineen yhdistävät nämä tunnetut sadut.

No, tämän takia inhoan antaa juoniselosteita, koska joko ne tulee antaa niin epämääräisesti, että ne eivät kerro oikeastaan mitään, tai sitten selostaa koko elokuva, niin, ettei elokuva itsessään anna enää mitään kerrottavaa. Jos nyt jotain haluaa tietää elokuvasta, niin lainaten Meryl Streepiä: "Tämä on Steven Sondheimia, tämä on hyvää musiikkia, ja fantastinen näyttelijäkaarti ja maaginen ympäristö."

Rob Marshall on upea, visuaalinen ohjaaja. Hän jatkaa, mitä hän saavutti Geishan muistelmien maailmallaan, myös tässä. Hän saa metsän ja tämän valtakunnan sykkimään satujen henkeä ja musikaalisuutta. Tosin Geishan muistelmat sijoittuivat varsin todelliseen, 1800-luvun japanilaiseen maailmaan, mutta samanlaista taianomaisuutta löytyy myös tästä maailmasta. Osuvasti niin, sillä Into The Woods koskettaa paljon enemmän fantasiamaailmaa. Kuka voisikaan ennustaa, millainen mestariteos syntyisi, jos Rob Marshall saisi kätensä johonkin oikeaan fantasiateokseen. Ehkä vielä joskus...

Into The Woods on musikaali. En ole suurin musikaalien ystävä, ja tämäkin siitä syystä saavutti ajoittaiset tylsät hetkensä, kun hahmoilla ei ollut muuta tekemistä kuin laulella, mutta siitä huolimatta, arvostan hyvää elokuvaa, oli se minkä tyylilajin teos tahansa. Into The Woods on melkein kuin laulu, kuin yksi laulu kokonaisuutena. Vaikka se sisältää monta laulua, monen henkilön laulamana, on kuin sama laulu jatkuisi. Kuitenkaan musiikkinumeroiden toteutus ei ole tönkköä, kuten se usein on, jos hahmot vain purkautuvat lauluun. Jotenkin Steven Sondheimin ote on niin vahva, hän on niin suoralla kädellä luonut tämän kertomuksen, että siihen ei voi olla rakastumatta.

Elokuvasta huomaa, että se pohjautuu teatteriesitykseen, valitettavasti. Minä tunnetusti en välitä yhtään teatterista, en tiedä mitään tylsempää. Ja ajoittainen teatterinomainen asetelma elokuvasta löytyy. Ei se kuitenkaan liiaksi haittaa. Lavastesuunnittelusta saatiin ihan oikeutetusti Oscar-ehdokkuus, mutta kuvaus ja erikoistehosteetkin on niin tunnelmaan sopivia ja mukaansatempaavia, että täältä metsästä ei haluaisi edes lähteä pois. Pidän myös paljon käsikirjoituksesta. Pidän siitä, että mennään astetta pidemmälle, haetaan asioiden merkityksiä, pohditaan oikeasti sitä, mitkä arvot ovat tarpeeksi arvokkaita, mikä on oikean ja väärän ero, ja mitä on onnellisuus. Into The Woods on siis se, mitä aina satujen päätteeksi halutaan kuulla, mutta mitä sitten tapahtui?

Tosin on hyvä huomata, että Into The Woods ei kerro näitä tavanomaisia Grimmin satuja niiden kokonaisuudessaan, tai edes miten ne alkuperäisesti on kerrottu. Into The Woods yhdistää ne, ottaa luovia vapauksia ja muuttaa tiettyjä kohtaloita. Mutta kaikki on silti tunnistettavissa ja kaikki yhtä hyviä tässä valloittavassa kokonaisuudessa. Älkää erehtykö, tämä ei ole lastenelokuva. Elokuvassa on paljon myös ironista huumoria, erittäin osuvaa sellaista, varmasti viihdyttävää aikuiseen makuun. On kuitenkin myös hyvä huomata, että Disney ei olisi Disney ellei se vähän pyöristäisi kulmia. Ilmeisesti alkuperäisessä Broadway-näytelmässä hahmojen kohtalot olivat vielä synkemmät. Elokuvaversiossa muun muassa prinssit eivät hylkää (täysin, puoliksi?) prinsessojaan toisiin prinsessoihin, eikä Tähkäpää muutu hulluksi ja kuole, kuten ilmeisesti näytelmässä tapahtuu. Siitä huolimatta pidän tästä uudesta otteesta Disneynkin (*kröhöm Grimmin) klassikoihin...

Meryl Steep on elokuvan sydän. Hän on vauhdissa. Jokainen ajoitus, jokainen repliikki syntyy hänen suustaan täydelliseen rytmiin, kuten aina. Jos hänen näyttelemistään pitäisi yhdellä sanalla kuvata, se olisi virheetöntä. Välillä jopa häiritsevän paljon. Hän tekee kaiken laskelmoidun tarkasti, välillä unohtaen hahmojen sisimmän pois. Siksi hän on minusta musikaaleissa yhdessä valloittavimmissaan muodoissaan. Kuulimme jo hänen vakuuttavat laulunlahjat Mamma Mia!-musikaalissa, mutta tässä hän hyödyntää niitä täydellisesti ronskiin huumoriin, äidillisen rakkauden tuskaan huolesta lapsiaan kohtaan, syvään tunteeseen, epätoivoon, päättäväisyyteen. Tavallaan hän musiikin avulla saa tuotua muuten virheettömään roolisuoritukseen lisäpainoa, lisää sävyä, sielua ja tunteikkuutta. Ehdottomasti, taas, Oscar-ehdokkuuden arvoinen.

Myös Emily Blunt on saanut runsaasti kehua roolisuorituksestaan, ja vaikuttava sekin on. Hän on oikeastaan niin vaikuttava, että tuntuu kuin hän olisi elämänsä roolissa. Hän vain on. Hän istuu rooliin täydellisesti, saa sillä johdatettua elokuvan eri osa-alueet liikkelle, yhdistettyä vaivattoman komiikan synkkään tragediaan ja osoittaa kypsää, kehittynyttä näyttelemistä, jonka avulla hän yhtä aikaa on vaivaton ja luo yhteyden katsojaan. Oikeastaan häntä suorastaan odottaa elokuvassa aina saapuvan valkokankaalle. Tämä on hyvä rooli hänelle.

Koko näyttelijäkaarti on hyvä; Lilla Crawford on yllättävän hyvä, varsin nuoresta iästään huolimatta, Punahilkkana, hänessä ei ole tippaakaan teennäisyyttä ja osoittaa ehkä elokuvan parhaimmat laulunlahjat. Daniel Huttlestone on Jack eli Jaakko, hän lauloi unohtumattomasti jo vuoden 2012 musikaalissa Les Miserables ja nyt hänellä on jopa isompi rooli, Anna Kendrick on musikaaleilla loistanut ennenkin, MacKenzie Mauzy ja Billy Magnussen tekevät varmaa työtä Tähkäpäänä ja hänen prinssinään sekä Chris Pine on varsin loistava Prinssi uljaana, Tuhkimon prinssinä. Hänen musiikkinumeronsa Billy Magnussenin prinssin kanssa on hauskaa katsottavaa. Yllättävää, että Harry Potterin jättiläistä Madame Olympe Maximea näytellyt Frances de la Tour on tässä myös jättiläinen. (Yllättävämmin ehkä, hän on ilmeisesti vain 170 senttimetriä pitkä!). Myös Johnny Depp on mielestäni hyvin roolitettu, vaikka kaikki ei ehkä hänestä tässä roolissa pidäkään, minä pidin, valitettavasti hänen roolinsa jää vain hyvin lyhyeen. (pliis, kaikki tietää mitä Punahilkan sudelle tapahtuu!)

Into The Woods leikittelee vanhoilla saduilla ja vie ne astetta pidemmälle. Musiikki on hyvin soljuvaa ja näyttelijät antavat parastaan. Rob Marshall jatkaa upeiden maailmojen luomista ja saa valkokankaan aina sykkimään taianomaisuutta. Tarvitaanko hyvältä musikaalilta enemmän?

Star Trek Into Darkness (Star Trek Into Darkness)

En muistanut miksi en pitänyt sci-fi-elokuvista, joten katsoin Star Trek Into Darkness-elokuvan.

Star Trek Into Darkness on sci-fi elokuva.

Eipä siinä kai sitten muuta? ...Kyllä, en pidän sci-fistä. Kyllä, pidin Gravitystä ja monista muista sci-fi-elokuvista, mutta en pidä sci-fistä. Liekö syy sitten Star Trek tai Star Wars, en välitä kummastakaan. Molempia katoessa tuntuu, kuin seuraisi lastenelokuvaa. On se sitten säälittävät efektit, köyhät sutkautukset, jotka toimivat vuorosanojen tilalla, ennalta-arvattava musiikki, aivan naurettava juoni kliimakseineen tai jatkuvat kyseleminen elokuvan aikana, että "jos ne kerran osaa poimuajon, miksi ne tarvitsee tätä ja tätä alkeellista, nykymaailman tasoa olevan jutun". Ehkä tässä elokuvassa kliseisyys vielä kiteytyi elokuvan kliimaksiin, jossa yllätys yllätys, pelätään räjähtääkö avaruusalus maan ilmakehässä.
     Star Trek Into Darknessin juoni on sci-fiä. Ei hätää, juoni on täysin helppo ymmärtää ja vaikka kliseinen kohtaus, jossa pahis paljastaa hyvikselle juonensa onkin vähän tylsä ja osa Benedict Cumberbatchin puheesta lentää vähän ohi, voit silti ihailla kauniita erikoisefektejä ja miten ne rappauttaa kanssakatsojiesi aivot.
     Saatan ehkä viedän arvosteluani sen negatiivisuudessa liian pitkälle. Suosittelen siis ehdottomasti kaikkia katsomaan elokuvan, jotka Star Trekistä tykkää, tämä elokuva ei varmasti petä. Ei varmasti, siitä löytyy joka ikinen klisee mitä voi tiedenörtti vain toivoa. Ja itse The Big Bang Theoryn ystävänä tiedän, että jopa Sheldon Cooper kelpuuttaa Zachary Quinton uutena Spockina! Pettymyksiä ei faneille siis juuri tule.

     Kuka minä olen kritisoimaan kokonaista genreä, minuun se ei vain iske. Voin kylläkin todeta, että mielestäni Chris Pine on hyvä Kapteeni Kirk, hänen äänensä on täydellisen auktoriteettinen, yhdistettynä vähän pahaa poikaa ja kapinallista, mikä tekee Kapteeni Kirkista Kapteeni Kirkin. Tiedän myös varmasti, että moniin varmasti iskee köyhät köyhät, kauan sitten kuulleet, kliseiset sutkautukset, kuten, että laivan hajotessa joku huutaa "olin yhden päivän pois laivasta ja käy näin". Huoh, ei, en pidä sci-fistä.
     Star Trek Into Darknessia tähdittää kyllä muutama lempinäyttelijöistäni. Pidän erittäin paljon Anton Yelchinistä, Zoe Saldanasta ja Karl Urbanista ja tietysti myös Chris Pinestä. Star Trek fanit varmaan innokkaan huomaa Leonard Nimoyn tekemän cameonkin. Mutta, Benedict Cumberbatch, ei, ei toimi. Yritän kyllä kaikkeni nähdä hänet Sherlock-fanien silmin, tai LOTR-fanien silmin tai Star Trek-fanien silmin, mutta minusta hän on naurettavan huono osassaa elokuvassa Star Trek Into Darkness. Hänen säälittävät monologinsa johon hän yrittää purkaa jonkin näköistää draamaa yliliikuttamalla suutaan ja pitämällä silmiään niin auki kuin pystyy, jotta edes yksi kyynel vierähtäisi hänen poskelleen, on tuskallista katsottavaa.
    Ei, en pidä sci-fistä. (Elokuvan traileri on kyllä ihan hyvä!)