...elokuvista, sarjoista ja vähän muustakin

Westworld, 1. tuotantokausi

Westworldia on verrattu Game of Thronesiin. Siksi minulla ei alun alkaen ollutkaan juuri kiinnostusta sarjaa kohtaan, kun olen vähän väsynyt Game of Thronesiinkin. Mutta kun HBO Nordicin ilmaisen kuukauden päätin käyttää hyväksi, niin ajattelin ottaa kaiken hyödyn irti. Jos olisin vain tiennyt, että Westworld on kaikkea, mitä Game of Thrones ei ole, olisin katsonut tämän jo paljon aikaisemmin.

Westworldissa on yhdeksän tunnin mittaista jaksoa ja puolentoista tunnin finaalijakso eli mikään kevyt rupeama tämä ei ollut katsoa. Mutta luultavasti sinulle käy kuten allekirjoittaneelle, että on niin sarjan pauloissa, että katsoo koko kauden putkeen. Erityisesti sarjan loppua kohden, en vain pystynyt lopettamaan jaksojen katsomista, kun halusin niin paljon päästä loppuun ja saada selville palapelin viimeisen palasen. Westworld on yksi kaikkien aikojen kryptisimmistä sarjoista, joka punoo itsensä sellaiseen labyrinttiin, että katsoja alkaa jo epäillä, että päästänkö sieltä koskaan pois. Mutta finaalin viimeiset hetket ovat todellakin odotuksen arvoiset. Kuva selkenee ja kaikki käy järkeen. Hatunnosto tekijöille, että ovat näin pieteetillä hioneet niin monitahoisen juonen, että katsoja pakostakin uppoutuu sarjaan sisälle.

Westworld pähkinänkuoressa kertoo tulevaisuuden teemapuistosta, johon turistit menevät elämään tekoälyjen keskelle. Teema puistossa on villi länsi ja käytännössä he voivat tehdä tässä todellisuudessa mitä vaan: tappaa, raiskata, olla sankari tai roisto. Teemapuistoa pyörittää salaperäinen yritys, jossa on myös omat mysteerinsä ja juonenkulkunsa. Esimerkiksi Evan Rachel Wood, Thandie Newton, James Marsden ovat robottitekoälyjä sidottu elämään teemapuiston todellisuudessa vain turistien mielihaluja tyydyttääkseen ja Anthony Hopkins, Luke Hemsworth, Jeffrey Wright ovat teemapuiston taustatyöntekijöitä vetelemässä marionettien naruja.

Jo ensimmäinen jakso teki selväksi, että tässä haetaan jotain enemmän, mitä Game of Thrones voi esimerkiksi antaa. Ja puhun vain Game of Thronesista tässä yhteydessä siksi, että se on looginen vertailukohta. Maailmat ovat jokseenkin samankaltaiset. Vaikka kuinka ihailen Game of Thronesin laajaa ja kattavaa universumia, on se jättänyt minut jokseenkin kylmäksi, kun olen tajunnut, että sielläkin vain pyörä pieni pyörii, eikä mikään koskaan ratkea. Westworld puolestaan paljastaa kaikelle syvemmän merkityksen. Tämän maailman taustalla on mysteeri jos toinenkin, kaikilla salattu taka-ajatus tai piilotettu suunnitelma tulevaisuuden varalle. Jokainen hahmo yrittää selvittää jotain maailmastaan tai itsestään. Tavallaan Westworld on kuin Game of Thrones kohtaisi Ex Machinan, mutta ei sinne päinkään. Westworld on yksi kokonaisvaltaisimmista sarjoista, mitä olen nähnyt.

Tavallaan on harmikin, että tässä on päädytty televisiosarja formaattiin. Se avittaa tarinankerrontaa, kun sille uhrataan paljon aikaa, jopa 10,5 tuntia, mutta jos sarja olisi typistetty vaikka kolmen tunnin elokuvaan, olisi se ollut hitonmoinen elokuva. Sarja nimittäin on aika elokuvallinen. Sillä on hieno juoniarkki ja kaunis tematiikka, jonka varaan kaikki rakentuu sarjassa. Ensimmäiset jaksot eivät vielä tarjoa juurikaan cliffhangereita, mutta sanoisin, että ainakin kolmannesta jaksosta eteenpäin, jokaisessa jaksossa paljastetaan syvempi tarinan taso, joka vain aiheuttaa halun tietää enemmän ja päästä syvemmälle tarinaan... rakastan, rakastan, rakastan näin huolella tehtyä tarinankerrontaa!

Ironista, että sarjassa puhutaan niin paljon jumalista, sillä sellaisiksi haluaisin kutsua sarjan tekijöitä. Kaikki yksityiskohdat aina visuaalisesta maailmasta, hahmoista, tarinan syvemmästä merkityksestä, tarinan piilotetuista kerroksista aina dialogiin asti on niin hemmetin hienoa. Sarjassa on useita kohtauksia läpi kaikkien jaksojen, joista voisi mistä tahansa kehystää mietelausetaulun. Oma suosikkini on:


"Ah, my father used to say that only boring people get bored."
"Mine, too. I used to think it's only boring people who don't feel boredom, so cannot conceive of it in others."

Heti alusta alkaen suosikkihahmokseni nousi Maeve, jota esittää niin suurella intohimolla taianomainen Thandie Newton. Antakaa tälle naiselle kaikki maailman palkinnot. Hän on samalla aikaa mahdottoman karismaattinen, raaka sekä kykenevä niin puhtaaseen emootioon, että hän vetää jalat pois alta. Myös Anthony Hopkins muistuttaa, miksi on aikanaan noussut jollain Hannibal Lectereillä niin mestarilliseksi näyttelijäksi. Jeffrey Wright oikeastaan avautui minulle tämän sarjan myötä. Sarjassa on monta näyttelijää, josta en niin välitä, kuten Evan Rachel Wood, Ben Barnes, Tessa Thompson ja Jimmi Simpson, mutta ei heidänkään ontohko näytteleminen haittaa. Ed Harris, Luke Hemsworth ja James Marsden ovat suhteellisen vähänpuhuvissa rooleissa, ainakaan minua ei hirveästi heidän hahmonsa kiinnostanut. Mutta ihailen kyllä tätä kattavaa maailmaa, mikä hahmoilla on luotu. Saattaa kuulostaa sekavalta, mutta sarjan juonen perille pääseminen on todella vaivatonta, mutta kuitenkin mielenkiintoista.


En tiedä, kuinka kykenevä olen edes jaksamaan ylistää tätä sarjaa. Sen saavutusten luetteleminen on jo uuvuttavaa. Tälläiset mestariteokset ovat tarkoitettu kaikkien nähtäväksi. Ajoittain sarjan graafinen väkivalta kävi vähän liiaksi ainakin minulle, mutta muuta valitettavaa en sarjasta keksi. Jonathan Nolanin kynästähän tämä sarja on käsittääkseni syntynyt, eli sekin toiminne suosituksena joillekin, ketä Nolanien töitä on joskus ihailleet. Mitä minä kuitenkin aina etsin elokuvista ja tv-sarjoista on jokin alla makaava jännite tai dramatiikka, josta saisi sitä syvällisyyttä narratiivisen juonen tapahtumille. Westworldissa sitä syvyyttä on vaikka muille jakaa. Ihan konkreettisestikin tämän villin lännen maailman alla tapahtuu yhtä sun toista. Mutta jos etsit älyllistä viihdettä, jossa pohditaan ihan kaikkea aina yksilön identiteetistä, olemassaolosta, elämän merkityksestä ja sen lisäksi jotain, minkä parissa voi viettää aikaa ja uppoutua viihteeseen antaumuksetta, Westworld on sarja sinulle. Toisin sanoen Westworld on sarja kaikille.






...=)

Big Little Lies, 1. tuotantokausi

HBO Nordic ei ole tähän asti houkutellut oikeastaan lainkaan. Game of Thrones oli oikeastaan ainoa sarja, minkä takia sen olisi voinut ottaa käyttöön, mutta niitäkin tulee YLEltä ihan kohtuudella ja muutenkin minulla jäi GoT toistaiseksi kesken - ainakin siihen asti, että pystyn katsomaan kaikki tuotantokaudet loppuun asti ja tiedän, että jatkoa ei tule. Mutta kun HBO Nordiciin tuli sekä Big Little Lies että FEUD: Bette and Joan, niin siinä vaiheessa minäkin tavallaan magneetin tavoin vetäydyin kohti tätä suoratoistopalvelua. Mikäpä siis parempi aika käyttää hyväksi heidän tarjoaman ilmainen ensimmäinen kuukausi...

Big Little Lies kertoo Monterrey -nimisen rantakaupungin perheistä. Useimmat heistä ovat rikkaita ja hyväosaisia. Heillä on pienet lapset samassa koulussa ja erityisesti lasten äidit muodostavat oman pienen yhteisönsä, johon mahtuu draamankaarta. Kun yhtä koulun lapsista kiusataan, kohdistuvat epäilyt tiettyyn lapseen, mikä aiheuttaa myös välirikon vanhempien välillä. Lopussa joku kuolee.

Ensinnäkin siis sarjan näyttelijäkaarti on täydellinen. Oscar-voittajat Reese Witherspoon ja Nicole Kidman sekä Shailene Woodley, Laura Dern (jotka ovat aiemmin näytelleet äitiä ja tytärtä), Alexander Skarsgard ja jopa Zoe Kravitz saatu samaan, nimekkääseen listaan tähtien tähtiä. Erityisesti Witherspoon ja Kidman vetävät parhaimmat roolit. En yhtään ihmettelisi, jos Emmy-ehdokkuuksia olisi tulevaisuudessa. Luultavasti Kidman ainakin saa jotain huomiota perheväkivallan uhrin roolistaan. Muutenkin tosi virkistävää, että sarjassa keskitytään nimenomaan näiden naisten elämään, näkökulmaan ja välisiin suhteisiin. En tiedä onko sen seuraus vai mikä, mutta pari sarjan miesnäyttelijää onkin sitten auttamattoman huonoja. En pitänyt Adam Scottin takertuvaisesta roolista, mutta huonoimman vedon tekee James Tupper (näyttelijä, josta en ole aikaisemmin kuullutkaan). Onpa pölkky näyttelijä, vailla minkäänlaista pelisilmää.

Big Little Lies on erittäin herkullinen murhamysteeri. Enemmänkään tämä ei kylläkään ole perinteinen rikosdekkari, vaan tässä pikemminkin vain käsitellään tarina, joka johtaa tälläiseen lopputulokseen. Pidin ehdottoman paljon sarjan tyylillisistä ratkaisuista. Ohjaaja Jean-Marc Vallee on ennenkin todistanut kykeneväisyytensä erittäin draamalliseen kerrontaan (Wild, Dallas Buyers Club) ja erityisesti ohjauksellinen jälki Big Little Liesissa on mahtavaa katsottavaa. Tyylillä leikitellään ja musiikkivalinnoilla kerätään katsojan huomiota. On oikeastaan vaikea kuvailla sarjan tyyliä sitä näkemättömälle. Välillä rakenne heittelehtii tulevan ja menneisyyden välillä ja unia ja fiktiivistä tapahtumakulkua heitellään kulkevan narraation päälle. Mieleen tulee musiikkivideo tai muotikuvaus. Ehkä tästä voisi vetää jotain päätöksiä myös sarjan teemoihin. Yksi hienoimmista kantavista teemoista oli mielestäni täydellisyyden tavoittelu. Etenkin se, miten näennäinen täydellisyys on niin haurasta. Kaikki sarjan hahmot tuntuvat peittelevän jotain ja kaikilla on omat arat heikkoutensa.


Toinen teema sarjassa on tietenkin perheväkivalta ja onhan se aika väkevästi esitettykin. Kidman vetää aika vereslihalla roolinsa ja paljastaa tälläisen naisen ja tämän psyykeen erittäin raa'asti. On mielenkiintoista nähdä tälläinen suhde ja miten sellaiseen on ajettu ja miten sellaisessa eletään. Kuinka ihminen on niin valmis selittelemään itselleen jopa konkreettista fyysistä väkivaltaa. Joku voisi käyttää hienoja psykologisia termejä kuten kognitiivinen dissonanssi. Eiköhän myös Skarsgard saane jotain ehdokkuuksia sekä fyysisestä että emotionaalisesti vaimoaan hyväksikäyttävän limanuljaskan roolistaan. Niin pistävästi hän tulkitsee tämän hahmon, jonka mielestäni Mindy Kaling summasi parhaiten:


Tälläisiä sarjoja ei ole oikeastaan nähty aikaisemmin. Sarjoja siis, jossa päästäisiin näin täsmällisesti katsomaan elämään monen naishahmon kautta. Siinä toisessa naisvetoisessa sarjassa, jota katson (FEUD: Bette and Joan) on hyvä sitaatti, jossa sanotaan, että kun naiset tekevät menestyksen (elokuvasta, sarjasta, mistä vain) sitä sanotaan onnenpotkuksi. Toivottavasti Big Little Liesin kaltaiset sarjat yhä pidemmälti vain raivaisivat tietä. Minä ainakin olen täällä katsomassa.

Myös Reese Witherspoon on hiljaa, mutta askel askeleelta tehnyt tietään yhdeksi nykyajan vaikuttavimmista hahmoista viihdeteollisuudessa. Hän on osoittanut älykkyytensä jo aikaisemmin tuottamalla muun muassa Wild ja Gone Girl- elokuvat. Sen lisäksi hän tuntuu aina vain paranevan näyttelijänä. Häntä on helppo aliarvioida, mutta nyt viimeistään otan hänet tosissaan.




 ...=)





The Burning Plain (The Burning Plain)

Kirjoittaessani tätä, on kaunis sunnuntai-iltapäivä. Aurinko lämmittää mukavasti ikkunaa. Ulkona puiden lehdet tanssivat kevyessä tuulenvireessä. On huhtikuun alku, joten luonto ei ole vielä täysin herännyt kevääseen, mutta ensimmäiset merkit ovat jo nähtävissä. Avaan ikkunan. Linnun laulu raikaa täysillä korviini.

Aiemmin aamulla nukuin myöhään, söin pitkään aamiaista, nousin sängystä vasta puolenpäivän aikaan ja katsoin elokuvan. The Burning Plain valikoitui Netflixistä. Sitä selaillessani päättelin, että vaikka kuinka haluaisin muuta, täytyy minun hyväksyä, että kaikki elokuvat eivät ole minua varten. Mafiaveljiä, The Big Lebowskia tai Butch Cassidy and the Sundance Kidia on kaikkia suositeltu ja arvostettu erittäin hyviksi elokuviksi. Niissä vain ei ole mitään, mikä kiinnostaisi minua. Minun on myös erittäin vaikea tarttua vanhempiin elokuviin. Mutta päättelin myös, että ehkä se on ihan okei. Ei minun tarvitse olla jokaisen elokuvan kohdeyleisöä. The Burning Plain nimittäin oli erittäinkin mielenkiintoinen. Nykyajan indie-draamaa loistavien näyttelijättärien pääosilla.

Elokuvan juonesta on oikeastaan mahdotonta kuvailla mitään, antamatta juonipaljastuksia, joten siksi tyydyn toteamaan, että tämä on kolmen sukupolven tarina rakkaudesta, menetyksestä ja katumuksesta. Elokuvan rakenne on erittäin sirpaloitu ja oma aikansa menee yhdistäessä kaikkia tapahtumia ja henkilöitä toisiinsa. Erittäin nopeasti kuitenkin katsoja pääsee kärryille ja ehkä jopa vähän ohittaa elokuvaa sen omassa kerronnassa, sillä selvästi paljastukset, joita säästettiin loppuun, pystyi päättelemään jo paljon aikaisemmassa vaiheessa ja siksi elokuva ei saanut ihan täysin kunnollista arkkia luotua. Kun ottaa katkonaisen kerrontatyylin pois yhtälöstä, on oikeastaan vaikeakin miettiä, mitä tästä elokuvasta jää käteen. Virheensä siinä oli, esimerkiksi useat sivuhenkilöt jäivät täysin turhiksi ja jopa häiritseviksi elementeiksi tarinassa. Yleinen virhe on tehdä sekundäärisistä hahmoista tyhmiä ja vain päähenkilöt omaavat jonkinlaisen ajatuksen juoksun. Tosi useat elokuvat käyttävät tätä asetelmaa, koska se on helpompaa jättää vähemmän sisäistä maailmaa omaavat henkilöt toissijaisiksi. Jos elokuva joutuisi kuvaamaan jokaisen henkilön tuntemuksia, upottaisiin siinä hyvin nopeasti loppumattomaan suvantoon. Älykkäimmät elokuvantekijät kuitenkin tietävät, miten hyödyntää sivuhahmoja, tekemättä heistä yksiulotteisia.

Olin kuitenkin ihan hyvin sisällä elokuvassa ja se piti otteessaan - liekö siksi, että olen kohdeyleisöä. Sitten taas Taxikuskin kohdalla voisin sanoa, että se leffa ei pitänyt otteessaan sitten lainkaan, vaikka muut pitäisivät sitä maailman mielenkiintoisimpana elokuvana. Syytä on myös mainita, että tämän teoksen tahtipuikoissa on sama mies kuin Amores Perrosin, 21 Gramsin ja Babelin käsikirjoittaja, joten CV näyttää ihan päällisin puolin kohtuulliselta. Lisäksi rakastuin tämän elokuvan tunnelmaan.

Kim Basinger tekee hallitun roolisuorituksen, minulla oli vain vähän vaikeuksia nähdä näin kaunis nainen jumissa kotielämässä jossain Teksasin takamailla. Kohtaus, jossa hän vaelteli yksinänsä, hänen perheensä ollessa töissä ja koulussa, talonsa takapihalla ruokkien kanoja, oli jotenkin erityisen häiritsevä, koska uskottavuus loisti poissaolollaan.

Charlize Theronin parhaimpiin rooleihin tämä ei kuulu, hän jättää roolityönsä jotenkin hirveän laimeaksi ja hänen nuorempaa versiotaan esittävä Jennifer Lawrence näyttelee kepoisesti Theronin vaikka suohon, niin voimakkaan roolityön hän taas vetää. En ymmärrä, miten ihmiset sanovat, että Lawrence olisi yliarvostettu näyttelijä. Yritin ihan tarkkailla tekisikö hän virheen virhettä elokuvassa tai jäisikö roolisuoritus jotenkin, vähän edes vajaaksi, mutta hän silti pääsi yllättämään minut ja sai unohtamaan, että edes näyttelee. Hänessä on vain jokin sisäinen voima, mikä tekee hänestä luontaisesti kykenevän näyttelijän. Lohduttaudun sillä, että Katherine Hepburniakin tituleerattiin uransa alkuaikoinan myrkyksi elokuvan tuotoille - mutta en sen puolen ymmärrä edes, miksi Kim Basingeriä joku sanoisi yliarvostetuksi. Minusta hänkin on erittäin dramaattinen näyttelijä, joka tekee mielenkiintoisia ratkaisuja roolisuorituksissaan.

The Burning Plain ei ole parhaita elokuvia, enkä sitä välttämättä edes suosittelisi katsomaan. En saanut elokuvalta sitä, mitä lähdin etsimään sen päälle pistäessäni. Sen sanottuani kuitenkin, unohdin hetkeksi oman maailmani ja uppouduin näiden, hyvien, Oscar-palkittujen näyttelijöiden hahmojen maailmaan. Enemmän vain tälläistä elokuvantekemistä tähän suuntaan, kiitos! Pidin elokuvan kohtalokkuudesta.


 ...=)