Arvostelu: The Shape of Water

Elisa (Sally Hawkins) on 60-luvulla töissä paikallisen tutkimuslaitoksen siivojana. Yhdessä kollegansa Zeldan (Octavia Spencer) kanssa, hän törmää laitokseen vangittuun merenmieheen (Doug Jones), jonka Yhdysvaltojen armeija uskoo olevan jonkinlainen ase Kylmässä sodassa ja kilpavarustelussa Neuvostoliiton kanssa. Elisa kuitenkin rakastuu mysteeriseen olentoon ja kehittää sille pakosuunnitelman yhdessä naapurinsa (Richard Jenkins) ja tutkimuslaitoksen tohtorin (Michael Stuhlbarg) kanssa.

13 Oscar-ehdokkuuden The Shape of Water on hyvin kaunis elokuva. Lavastuksen Oscarin voisi samantien jo nakata leffan suuntaan. Samaten Alexander Desplatin elokuvasävellys tulee voittamaan. Päähenkilö Elisa on mykkä, joten sanojen puuttuessa, elokuvan ranskalaishenkinen musiikki alkaa puhumaan päähenkilön puolesta ja tekee sen niin koskettavasti.

Ymmärrän täysin syyt rakastua elokuvaan. Se on tulinen hymni erilaisuudesta, altavastaajan asemasta ja inhimillisyydestä. Se on myös koskettava kuvaus rajoja rikkovasta rakkaudesta. Ajankuva on nautinnollinen ja kerronta huokuu elokuvallisuutta. Tämän teoksen on veistänyt mies, joka rakastaa elokuvaa.

Pidin elokuvaa mahdottoman mielikuvituksellisena, herkkää kauneutta vaalivana ja jopa jossain määrin yllättävänä. Hahmot eivät olleet loppupeleissä aivan sitä, mitä he sanoivat olevansa, mikä sinänsä pelasti paljon elokuvassa, sillä jossain kohtaa näytti jo siltä, että elokuvasta tulisi liiaksi asti satu, jossa on pelkät hyvät ja pahat puolet. Jopa pääpahiksen hahmolle annettiin lisämotivaattoreita.

Erityisen kauniina pidin Octavia Spencerin roolityötä. Hänen taholtaan tulee elokuvan vaikuttavin hetki, kun hän todistaa, että koviten huutava ei ole aina oikeassa, vaan hiljaisuudessa on jotain opittavaa: kuuntelemisen taito. Hawkins on tietysti hypnoottinen maalatessaan hahmoaan ilman ääntä, mutta jollain oudolla tapaa suurinta vaikutusta ei tee hänen kasvot ja ilmeet vaan hänen näyttelemisen fyysisyys. Erittäin puhdasta elokuvanäyttelemistä ja Jenkinsin hunajaisen kertojaäänen haluaisin joka elokuvaan.

Rakastin myös sitä, että elokuva ei häpeillyt näyttää kunniaa elokuvantekemisen konservatiivisuudelle. Elokuvassa on paljon viittauksia vanhoihin elokuviin ja asuupa päähenkilö elokuvateatterin yläpuolellakin. Mutta sen lisäksi elokuva on rakennettu kuin vanhaa arkkia noudattaen, klassisia linjoja mukaillen. Tämä tekee elokuvasta jokseenkin määrin ennalta-arvattavan, mutta sitäkin suloisemman seurata.

...=)

Yön eläimet (Nocturnal Animals)

Tom Ford on mies, joka tuntuu ymmärtävän elämää. Liikutun syvästi tarkkaillessani hänen työn hienovaraisuutta. Kuinka hän niin hellästi heijastaa elämän pintaväreilyt elokuvan kieleksi. Hänelle tarinankerronta on mahdollisuus tulkita syvällisyyttä, viestiä siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Hän antaa hahmojensa toimia shakkinappuloina, joita hän liikuttaa mestarillisella päättelykyvyllä, luoden kuvion, joka kertoo katsojalle jotain oleellista.

Lukuisassa kohtauksessa elokuvan aikana, katsomme päähenkilömme Susanin (Amy Adams) hetkiä, joissa hän katoaa ajatustensa virtaan. Minkälaisen ihmisen sanoisitte olevan hyvin poissaoleva? Ne, jotka nauttivat elämästään ja kokevat sen kiinnostavana, ovat läsnä hetkissä. Ne, jotka kokevat elämänsä tyhjäksi, tarkoituksettomaksi, haahuilevat ajatuksissaan. Jopa Susanin äänensävy on monotonisen lakoninen.

19 vuotta sitten Susan erosi ensimmäisestä aviomiehestään Edwardista (Jake Gyllenhaal). Edward on taitelijasielu, jota Susan rakasti, mutta valitsi silti käytännönläheisemmän ja tulevaisuuden kannalta realistisemman vaihtoehdon (Armie Hammer). Nyt, 19 vuotta myöhemmin, Edward lähettää Susanille kirjoittamansa kirjan. Kirjassa Ray (Aaron Taylor-Johnson) raiskaa ja murhaa Tonyn (Gyllenhaal) vaimon ja tyttären, jonka takia alkaa armoton kostokierre.

Avatakseni juonen ihan suomeksi: Kirja edustaa oikeaa elämää. Raiskaus- ja murhaskenaario edustaa Edwardin tuntemuksia siitä, kun toinen mies (Hammer) varasti elämänsä rakkauden (Adams). Tulkinnanvaraiseksi jää minkälainen Edwardin kosto oikeassa elämässä on. Itse tulkitsin elokuvan lopun siten, että sekä Edward että Susan saivat jonkinlaisen sulkeuman. Edward sai Susanin tajuamaan kuinka tyhjää Susanin elämä on ilman häntä ja Susan sai helpotusta siitä, että Edward sai kalavelat maksettua.

Voisin kuolla tämän näyttelijäkaartin puolesta. Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Karl Glusman ja jopa Andrea Riseborough roolissa, jossa en häntä taaskaan tunnistanut ja järkytyksekseni äkkäsin vasta jälkikäteen tekijäluettelosta. Siinä on näyttelijä, jota voi sanalla sanoen sanoa kameleontiksi. Gyllenhaal on aina vaarallisen aliarvostettu ja antaa taas sydäntäsärkevää roolityötä kaksoisroolissaan. Hän on niin hemmetin kosketuksissa roolihahmoonsa ja osaa ilmentää hahmonsa asemaa tarinankerronnan elementtinä. Taylor-Johnson tekee mieleenpainuvan roolin ällöttävänä antagonistina. Yllätys, yllätys kuitenkin suurimman vaikutuksen tekee Amy Adams.

Finaalikohtauksessa hänellä on pivotaalinen rooli ilmentääkseen elokuvan viestin. En ymmärrä kuinka Tom Ford on uskaltanut jättää koko elokuvan makaamaan yksittäisen eleen varaan, mutta aivan viimeisillä sekunneilla hän ottaa lähikuvaa Adamsin silmistä. Se sekunnin murto-osan välähdys, minkä hän silmillään näyttää kertoo enemmän kuin tuhat riviä dialogia olisi voinut.

En ole uskonnollinen, mutta uskoakseni sanat, jotka kiekuivat ulos suustani olivat "Herrajumala" elokuvan ilkikurisessa jump-scare kohdassa. Koen velvollisuudekseni varoittaa, että sellainen elokuvassa on, sillä en pitänyt kokemusta mitenkään miellyttävänä. Sitä kohtausta lukuunottamatta, pidän Nocturnal Animalsia täydellisenä elokuvana.

Jotkut ihmiset ovat lahjakkaita. Tom Ford on tehnyt vain kaksi elokuvaa, aikaisemman elokuvan ollessa vuoden 2009, aivan yhtälailla täydellinen elokuva, A Single Man. Tapa, jolla Ford rakentaa elokuvaa. Kuinka jokainen solu hänen elokuvastaan on tarkkaan mietytty osa kokonaisutta. Yksittäisen kohtauksen valot ja värit jopa kertovat tarinaa. Olen aina yhtä imaistu hänen elokuvansa sisään ja minusta se on suurin komplimentti, jota elokuva-arvostelija voi antaa - minä en edes ollut erityisen innoissani tästä Teksasin pölyiselle aavikolle sijoittuvasta rikosjännäristä, joten minun suositustani voisi pitää suurena.

...=)

Man of Steel (Man of Steel)

Tulin tässä miettineeksi, että onko muka uuden Superman-leffan luojat ottaneet nimelle mallia Suomesta? Suomeksihan Supermies on Teräsmies ja uusimman, Zack Snyderin ohjaaman Supermies- elokuvan nimi on Man of Steel eli Mies teräksestä.

Muuta mielenkiintoista ei tässä supermiesleffassa olekaan, kyllä on niin perus, kliseinen supersankarielokuva, että. Tyypillistä erikoistehosteilla paukuttelua ja ei tarinaankaan juuri mitään uutta oltu kehitelty. Toisin kuin esimerkiksi Nolanin Yön ritari-trilogiassa, joka onnistui loistavasti muuttamaan koko tunnelman batmanista ja tuomaan todella paljon syvyyttä, ei Snyder kyllä edes yritä.

Edes puvustus ei ole onnistunut, ja minä en yleensä tähän kiinnitä juuri huomiota, sillä yleensä kyllä puvustuksessa onnistutaan. Mutta nyt on kyllä sen verran kliseistä jopa puvustus, esimerkiksi Amy Adamsin esittämä lehtinainen on kyllä niin perinteinen lehtinainen, että ei vääräksi henkilöksi voi juuri luulla.

Positiivista kuitenkin elokuvassa Diane Lanen, yhden lempinäyttleijöistäni, läsnäolo. Tosin kohtaus, jossa hänet on maskeerattu vanhan näköiseksi ja hän näyttelee "pojansa" Henry Cavillin kanssa, voisin kuvitella, että he ovat aviopari, sillä vaikka Lanen maskeeraisi kuinka vanhaksi tahansa, hän on nuorekkaan kaunis. Eli siinäkin kohtauksessa oli uskottavuus kaukana.

Lisäksi Michael Shannon tekee aivan kaamean roolisuorituksen pahiksena. Hän oli niin hyvä Revolutionary Roadissa ja nyt hän sortuu mitä järkyttävimpiin pahiskliseisiin. Esimerkiksi tulkitessaan ilkeää ilmettään hän siirtää toisen kulmakarvansa ylös.

Eli loppulauselma: turhaa kamaa. Ja syy, miksi minäkin olisi jo valmis antamaan suuremmat budjetit vaikka draamaelokuville ja jättäisin ne rahat tälläisistä tusinatuotteista pois. Olisi vähän oikeudenmukaisempi maailma. Mutta sen sanottuani, tämän parissa viihtyi ihan hyvin kaksi tuntia ja välillä pystyi käymään jääkaapilla ja palaamaan leffan pariin, menettämättä yhtään mitään, joten kai tämä lauantai-illan viihteestä käy. Tosin, taas, en tiedä, pitäisikö elokuvan suurin arvo olla, että se toimii lauantai-illan viihteenä. Kuka tietää.

Eikö heitä voisikin luulla rakastavaisiksi, ennemmin kuin äidiksi ja pojaksi?

...=)

Revolutionary Road (Revolutionary Road)

Revolutionary Road on vuonna 2008 valmistunut yhdysvaltalainen draama elokuva. Sen ohjasi Oscar-voittaja Sam Mendes ja sitä tähditti Oscar-voittajat Kate Winslet, Leonardo DiCaprio, Kathy Bates ja Oscar-ehdokas Michael Shannon. Shannon oli ehdolla parhaaksi miessivuosanäyttelijäksi juuri Revolutionary Roadista.
  Revolutionary Road kertoo Frank ja April Wheelerista, avioparista, 1950-luvulla. Heillä on kaksi lasta ja April on heidän kanssa kotona, kun Frank käy töissä. Heillä on naapruipariskunta ystävinään ja heidän elämänsä vaikuttaa täydelliseltä. Heidän avioliittonsa on kuitenkin ongelmissa. April on epäonnistunut näyttelijän urallaan ja Frank on kyllästynyt töihinsä. He haluaisivat pois tästä postikorttielämästä ja suunnitelevat muuttavansa Pariisiin. Suunnitellessaan muuttoa, Frankin mieli kuitenkin muuttuu kun hänelle tarjotaan ylennystä ja kun hän kuulee, että April on taas raskaana. April kuitenkin ahdistuu yhä enemmän ja haluaa Pariisiin ja suunnittelee jopa aborttia.
   Revolutionary Road on hyvin uskomaton elokuva. Se raaputtaa pintaa tavallisten ihmisten elämästä. "I want to feel things. Really feel them.", "Who made these rules anyway?". Synkkiä kysymyksiä, siitä, mitä me oikeasti haluamme. Onko koko esikaupunkimalli: valkoinen aita ja kaksi lasta vain istutettu meidän mieliimme, jotta olisimme kunnon kansalaisia? Mitä me oikeasti haluamme? Ketä on me? Yhteiskunta on me. Elokuva siis pistää jokaisen miettimään mikä on vapaus.

   Sam Mendes on uskomaton ohjaaja. Hän voitti Oscarin upeasta elokuvasta nimeltä American Beauty, joka käsittelee vähän samoja teemoja. Revolutionary Road on kuitenkin erilainen. Siinä missä American Beauty keskittyi yksilön identiteettiin ja vapauteen, Revolutionary Road keskittyy enemmän rakkauteen ja avioliittoon ja velvollisuuksiin ja myös vapauteen. Vapauteen tehdä mitä haluaa. Elää ilman siteitä. Mendes osaa hyvin hienovaraisesti luoda tietyn angstin hahmoille ja koko elokuvalle. Hän kiinnittää huomion juuri oikeisiin paikkoihin. Hyvin ensiluokkaista ohjaamista.

   Kate Winslet on ilmestys, joka kerta kun hänen kasvonsa ovat valkokankaalla. Hän on aivan käsittämättömän lahjakas näyttelijä ja on todistanut kerta kerran jälkeen mahtavuutensa. Hän toimii poikkeuksellisen hyvin yhteen Leonardo DiCaprion kanssa. Heidän valkokangaskemiaa ei voi oppia. Sanat eivät riitä kuvailemaan DiCaprion ja Winsletin suorituksia. Täydellistä heittäytymistä.
   Michael Shannon on elokuvaan kuin tehty. Niin täydellinen roolisuoritus se on. Hän ei näyttele vaan hän tarkkailee ja laskee jokaisen silmän räpäytyksenkin oikeaan aikaan. Hän luo hyvän vastapainon Winsletin ja DiCaprion hehkuvalle näyttelijäntyölle. Kaikki toimii yhteen.
   Revolutionary Road on syvällinen elokuva. Sitä se todellakin on. Se on draaman tarkoitus; saada ihmiset ajattelemaan. Ja tämä elokuva on elokuva sanan jokaisessa merkityksessä. Sanoinkuvaamaton.

9

...=)