Arvostelu: Three Billboards Outside Ebbing, Missouri

Mildred (Frances McDormand) menettää tyttärensä brutaalin murhan takia. Seitsemän kuukautta myöhemmin suru ei ole vielä hellittänyt ja kaiken lisäksi paikallinen poliisi (Woody Harrelson, Sam Rockwell) ei ole saanut mitään aikaiseksi syyllisen löytämiseksi. Hän ostaa kaupungin lieppeiltä kolme mainostaulua, jonka avulla alkaa pitämään asianomaisia vastuussa.

Missourin osavaltio on jumalattoman kaunis. Brittiläisen kuvaajan Ben Davisin kamera maalaa erittäin saturoituneilla väreillä. Elokuvan maailma on oranssin, punaisen ja keltaisen välillä hehkuva auringonlaskua muistuttava maalaus. Erityispisteet haluan antaa myös Carter Burwellin täydellisestä elokuvasävellyksestä (jälleen kerran), mutta sitäkin enemmän lavastustiimille, joka rakentaa tämän pikkukaupungin erittäin henkeväksi, ikonisen täsmälliseksi leikkikentäksi, joka varmasti mahdollistaa niin monen hienon roolisuorituksen.

Etunenässä Frances McDormand johtaa elokuvan kavalkaadia niin vimmaisella väännöllä, että ikuistaa itsensä täysin elokuvataivaan ikimuistoisimmilla väreillä. Hän on myös siksi niin väkevä, koska emme yksinkertaisesti ole nähneet aikaisemmin viisikymppistä tätiä, joka laittaisi menemään samalla kiihkolla kuin esimerkiksi niin moneen otteeseen nähdyt miestoimintasankarit. Niinku kamoon! Tämä muidu heittää molotovin cocktaileja talosta toiseen silkka vimma silmissään. Sen lisäksi McDormand kääntää ajoittain nupit täysin vastakkaiseen kaakkoon ja muistuttaa hahmonsa inhimillisyydestä, herkkyydestä ja voimasta, joka on syntynyt vuosikausien ajan hiljaisuudessa ja kärsivällisyydessä.

Muita onnistujia on Abbie Cornish, joka lumoaa täysin käsittämättömän loitsun ollen yhdessä kohtauksessa sydäntälämmittävän rakastettava ja toisessa kohtauksessa sydäntäsärkevän kohtalokas sekä Lucas Hedges, jonka näyttelijäntaidoissa on niin paljon ammennettavaa, etten edes ilmaisemaan pysty.

Elokuvaa katsoessani minulla tuli mieleen saippuaooppera. Elokuvan jälkeen minun oli pakko googlata, että tulkitsinko tämän täysin väärin, mutta ilmeisesti ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonagh onkin kuin onkin kasvanut saippuaoopperoita katsoen. Itsekin vietin hyvän määrän lapsuuttani saippuaoopperoiden fanina, joten tavallaan haluan antaa ihan huikeat propsit McDonaghin suuntaan. Avainasia kuitenkin ymmärtää on, että minä kasvoin ulos saippuaoopperafanituksesta.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri on harmittavan epätasainen elokuva. Se on voimakas, tulinen marssi kohti väkevää voimanvääntöä, mutta samalla se hukkaa tiensä ja hoipertelee metsään. Inhosin sitä, miten tietyt kohtaukset olivat aivan liian itseääntiedostavia. Esimerkiksi se, että juuri ennen kuin Mildredin (McDormand) tytär on tullut raiskatuksi ja murhatuksi, hän on käynyt äitinsä kanssa riidan, jonka päätteeksi Mildred on huutanut tälle, että toivottavasti tulet raiskatuksi. Tervemenoa uskottavuus.

En ole myöskään täysin varma, mitä elokuva haluaa ylidramaattisuudellaan painottaa. Moneen suuntaan tässä lähdetään kalastamaan - niin perheväkivallan tematiikan, rikosoikeudellisen järjestelmän, rasismin, äidin roolin, koston, parantumattoman syövän, homofobian, lyhytkasvuisuuden, avioeron, yksinhuoltajuuden kuin vihanhallintaongelmien suuntaan. En tietenkään ole mikään draamanoppinut yliopistoprofessori, joka voisi sanoa tarkkaan, mutta minusta tässä on yksi tai kaksi teemaa liikaa. Elokuva haukkaa aivan liian suuren palan purtavaksi, sen lisäksi, että osan näistä teemoista se suorastaan vesittää. Esimerkiksi elokuva on saanut ihan aiheesta paljon parjausta rasismista. Elokuva tekee kaikkensa saadakseen katsojan vihaamaan rasistista, homofobista hullua, joka käyttää hyväkseen asemaansa poliisina aiheuttaakseen paljon pahaa maailmassa ja heti seuraavassa käden käänteessä hänen kaikki syntinsä on ikään kuin pyyhitty pois - enkä tiedä, minkä takia - etenkin kun elokuva on vielä selektiivinen sen suhteen, minkä käytöksen se haluaa anteeksiantaa ja unohtaa sekä sen mistä se ei halua päästää irti kirveelläkään.


Kaiken tämän päälle McDonagh yrittää vielä pehmittää elokuvan sanomaa omintakeisella huumorillaan, mikä sekin mielestäni lentää ohi maalin. Kääpiöille on naurettu viimeksi 1800-luvulla. McDonagh ei ilmeisesti saanut muistiota. Olisin myös kaivannut suoraan sanoen rankempaa elokuvaa. Jos elokuva olisi keskittynyt vain muutamaan näistä itselleen haalimista teemoista - itse olisin suositellut Lucas Hedgesin ja Frances McDormandin hahmojen suhdetta näin traumaattisen kokemuksen jälkeen, olisi elokuva saanut huomattavasti paljon enemmän syvyyttä. Elokuvassa on niin paljon hyvää ja haluaisin pitää siitä paljon enemmän. Näin paljon mahdollisuuksia elokuvan lakonisessa otteessa saippuaoopperamaiseen maailmaan, mutta epätasainen käsikirjoitus hukkaa otteensa viimeistään puolessa välissä elokuvaa.

...=) 

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - part 2)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
Katniss (Jennifer Lawrence) ja Peeta (Josh Hutcherson) elävät lähitulevaiuuden kuvitteellisessa yhteiskunnassa, Panemissa, jota johtaa tyranni Presidentti Snow (Donald Sutherland). Panemin yhteiskunta on sorrettu, epätasa-arvoinen maailma, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisia viihteen muodossa vuotuisessa Nälkäpelissä. Kaksi ensimmäistä elokuvaa sijoittui näihin peleihin ja viimeiset elokuvat: Matkijanärhet (osa 1 ja osa 2) kertovat kapinallisten sodasta Snown johtamaan Capitolia vastaan. Kapinnallisia johtaa puolestaan Presidentti Coin (Julianne Moore).

Ensinnäkin: olipa turha päätös venyttää viimeinen osa kahdeksi elokuvaksi. Osa 1 oli lähinnä tapahtumatonta asioiden paikalleen asettelua viimeistä osaa varten ja tämä elokuvaa oli pelkkää taka-ajoa. Olipas tylsää ja mitäänsanomatonta katsoa kaksi tuntia, kun Katniss joukkoineen juoksee jossain hemmetin tunnelissa ja katsotaan yksi toisensa jälkeen uhrataan periaatteessa turhaan. Etenkin siinä vaiheessa meni hermo, kun Katniss ja muut kuulevat, että heidän puolensa on sotaa jo voittamassa, mutta silti he lähtevät omin voiminensa Presidentti Snowia tappamaan kaiken sotatantereen keskelle. Lisäksi, kun katsoja pistetään kaksi tuntia odottamaan, että Katniss saisi kohdattua häntä niin sortaneen Presidentti Snowin ja sitten tämä vain ohitetaan kättä heilauttamalla, kun siinä vaiheessa sitten viimein Katniss saakin kuin saakin iskun ja taju pimenee. Siinä vaiheessa!

Huonot asiat tuli käsiteltyä pois alta, koska voin tästä kaikesta huolimatta sanoa, että olin tyytyväinen tämän uuvuttavan sarjan päätökseen. Eritoten nostan hattua elokuvan lopulle. Hellanlettas, kun oli niin söpö vauveli Katnissin sylissä ja hymyilevä Peeta leikkimässä toisen muksun kanssa siellä aurinkoisella niityllä! Ihanaa, että kerrankin on uskallettu antaa korni, imelä ja siksi niin upea loppu. Olen eräs, joka ei varmaan koskaan tule toipumaan kahden elokuvan antamista arvista. En vain vieläkään pysty kuvittelemaankaan kuinka kamalaa on pelata jotain peliä, jota kutsutaan viihteeksi ja sinun täytyy selvitä areenalla, jossa jokainen kanssaolija on valmis tappamaan sinut oman henkensä säästämiseksi. Siksi oli mukavaa nähdä, että Katniss ja Peeta saivat ansaitsemansa lopun kaiken kokemansa jälkeen.

En ollut Josh Hutchersonin suurin fani ensimmäisten elokuvien kohdalla, mutta nyt kuulun jo ylpeänä Team Peetaan. Aivan loistavasti valittu Hutcherson herkän, kiltin ja lempeän Peetan rooliin ja aivan oikein Katniss valitsi hänet, karskin ja hieman kylmänkin Galen sijaan. Natalie Dormer valloitti jälleen sydämmeni täydellisenä koviksena, joka osaa taistelussa ottaa kylmäpäisen ammattimaisen asenteen ja potkia perseitä! Mites olis hänestä uusi Bondi!? Ei... Hän on liian hyvä siihen rooliin! Naurahdin oikein kun tajusin, että nyt jäi Gwendoline Christien rooli aika pieneksi. Pikkuseltaan vilahti jossain kohtauksessa. Tämä on harmi, sillä hänessä olisi kyllä ollut ainakin Game of Thronesin pohjalta potentiaalia suurempaankin ruutuaikaan. Sam Claflin on taas loistava, olenkin koko ajan pelännyt Finnickin puolesta ja siksi oli katkeransuloista kun hän kuoli vielä niin turhan kuoleman. Loistavasti Claflin saa kaiverrettua hahmostaan sympaattisen, hyvän puolesta taistelevan, ehkä jo vähän liikaakin todistaneen, rakastuneen miehen.

Jennifer Lawrencen olen todennut jo turhaksi arvosteltavaksi, sillä hän on aina niin täydellinen, että se on jo itsestään selvää. Lisäksi hän mielestäni on luonut hienon arkin tälle hahmolle. Hän silti on arka, vaisu, ehkä vähän rajukin Katniss, mutta hän on silti kasvanut ja muuttunut Katniss, jota ajaa aivan eri motiivit kuin ensimmäisessä osassa. En käsitä, miten Lawrence tämän tekee. Erityisen hieno hän on kun hän pääsee näyttämään äärimmäisiä tunteita, kuten surua tai raivoa. Nämä kohtaukset ovat raakoja, aitoja sekä erittäin vaikuttavia. Lawrencen poikkeuksellinen lahjakkuus näyttelijänä ilmenee siinä, että hän on erittäin luonnollinen, raaka sekä aito näyttelijä. Katso, arvostelinpas häntä sitten kuitenkin... Liam Hemsworth ei ole näyttelijänä mitenkään omaan makuun, mutta sopii tuollaiseen vaniljaisen sankarin arkkityyppi rooliin ihan hyvin. Julianne Moorea en vieläkään koe kovin pelottavaksi pahikseksi, mutta kiva nähdä, että häneltä sentään luontuu vähän monipuolisempaakin roolia, kuin mihin yleensä on urallaan tottunut. Oli myös kiva nähdä Mahershala Alin saavan aika paljonkin ruutuaikaa.

Koin elokuvan tasapainon vähän häiritseväksi. Välillä juostiin kuin päättömät kanat henkemme edestä ja sitten tuijotellaan ja seisoskellaan ja istuskellaan minuuttikausia kuin jotkut patsaat, enkä ihan ymmärtänyt miksi. Muutenkin käsikirjoitus ei ole mitään älyn juhlaa, juoni ei oikein koostu mistään muusta kuin taistelukohtauksista ja dialogi on erittäin puista. Ei tässä kenelläkään oikein ollut kahta sanaa enempää sanottavaa kenelläkään. Vähän enemmän olisin toivonut jotain kunnon pohdiskelua ja väittelyä jostain yhteiskunnallisesta teemasta, kun nyt annetaan taas kerran vain nuolen ratkaista kaikki ongelmat. Mutta tämä toimii loistavasti vangitsevasta toimintapätkästä sekä elokuvasarjan ansaitsemasta päätösosasta. Muutenkin elokuvasarjan tunnelma, hahmot ja teemat ovat jo kauan aikaa sitten jo ikuistuneet legendaariseksi elokuvaviihteeksi, joka toivottavasti kertoo ihmiselle syvempääkin saarnaa oikeasta ja väärästä.

...=)

Seitsemän elämää (Seven Pounds)

No kylläpä alko leffanpätkä hiljaseen, niin hiljaseen! Kyllä siinä ehti haukotuksen jos toisenkin päästää ilmoille, ennen kuin alko Will-poika leffassaan jotain tekemäänkin. Tämä johtuu siitä, että elokuvan rakenne leikittelee sillä, mitä katsoja tietää ja mitä ei tiedä. Tämä puolestaan johtuu siitä, että ilmeisesti käsikirjoittajalla on ollut joku selittämätön tarve pitää loppuratkaisu yllätyksenä. No valitettavasti se ei tule yllätyksenä, eikä sellainen twisti lopussa edes sovi tämänkaltaiseen elokuvaan. Monet elokuvan kohtauksista olisivat olleet paljon koskettavampia, jos olisimme tienneet alusta alkaen Smithin päähenkilön motiivit. Will Smith siis haluaa auttaa ihmisiä - siinä on elokuvan juoni. Emme tiedä miksi. Paitsi, että kyllä sen nyt vähän tyhmempikin heppu takaa osaa arvata.

Nyt kun loppuaratkaisua pidettiin "salassa" ihan viime metreille asti, antamalla vain lyhyitä välähdyksiä tapahtuneesta takaumien muodossa, tuli Smithin päähenkilöstä jopa sellainen vaikutelma, että heppuhan on ihan jälkeen jäänyt. Ei kyllä ole hänen parhaita roolejaan tämä tälläinen itsensä vähän liian vakavasti ottava hahmo, sillä Smithän on kaikkea muuta kuin - ja sellaisiin rooleihin sopiikin kuin se kuuluisa nyrkki siihen kuuluisaan silmään. En ole koskaan oikein pitänyt Rosario Dawsonista, eikä tämäkään ole poikkeus ja siksi myös elokuva hakee vähän suuntaansa minun silmissäni.

Kerrankin voin kuitenkin kehua, että hyvin oli käytetty hyväksi musiikkia, kohtauksen emotionaalisen latauksen vapauttamiseksi - juuri niin kuin sitä kuuluukin käyttää. Elokuvan viimeinen 45 minuuttia kuluu oikein verkkaisestikin, mutta se ei valitettavasti korvaa menetettyjä minuutteja elokuvan alkupuolelta, jotka olivat täysin turhia. Jos joku tätä elokuvaa alkaa katsomaan, niin en oikein voi suositella. Alku on niin kankeaa, että saisi aikamoinen maagi olla, että elokuvan lopun saisi taiottua niin hyväksi, että se pelastaisi jo alkaneen haukotusjuhlan. Enkä tosiasiassa pitänyt edes elokuvan lähettämästä viestistä.

Oli aikoinaan ihan kivaa miettiä supererogatoristen tekojen merkitystä ja mahdollisuutta sekä käsitystä laupiaasta samariasta, kunnes sitä kasvoi aikuiseksi ja ymmärsi oppia katsomaan asioita toisestakin näkökulmasta. Hyvää tekeminen saa itsellekin hyvän mielen. Täten, johtopäätöksenä; täysin epäitsekästä avunantoa ei ole olemassa. Elokuvaa yrittää ottaa kantaa kuolemaan ja sen hyvittämiseen, jonkinlaiseen karmaan tai elämän tasapainoon, hyvän tekemiseen, hyvittämiseen ja siihen, onko yksilöllä oikeus auttaa ja ennen kaikkea kysymykseen, että ketä tulisi auttaa ja millä hinnalla. Elokuvan otannasta aiheeseen tulee kuitenkin mieleen yksi jakso Frendit-sarjasta (kuvitella!). Phoebe ja Joey kiistelevät siitä, onko täysin epäitsekkäistä tekoja olemassa. Joey on sitä mieltä, että ei ole. Phoebe haluaa todistaa Joeylle, että epäitsekkäitä tekoja voi tosiaan tehdä ja menee puistoon ja antaa mehiläisen pistää itseään. Ensinnäkin Joey osoittaa heti perään, että mehiläinen luultavasti kuoli heti pistoksen jälkeen ja toiseksi teko ei olisi epäitsekäs vaikka kuinka se olisi auttanut mehiläistä, nimittäin tällöin Phoebe olisi saanut siitä ensinnäkin sen mielihyvän, että auttoi mehiläistä kuin myös, että hän oli oikeassa, eikä Joey. Olisin toivonut vähän harkitumpaa aiheen käsittelyä elokuvalta.

...=)

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockinjay - Part 1)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)
En varmaan koskaan tule pystymään katsomaan Nälkäpelin kahta ensimmäistä osaa uudelleen. Nälkäpeli ja Nälkäpeli: Vihan liekit keskittyivät nimenomaan Nälkäpeliin, sen kauheuksiin ja tuon lähitulevaisuuden yhteiskunnan ehkä järkyttävimpään todellisuuteen, jossa nuoret lapset joutuvat tappamaan toisiaan. Olin itse niin henkisesti rikki ne katsottuani. En usko, että pystyisin katsomaan ne uudelleen, tietäen, mitä ne ovat. Sen sijaan tätä kolmatta osaa, Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1:stä, on huomattavasti helpompi katsoa.

Sarjan kolmas osa jatkaa siitä, että Katniss on pelastettu pelistä ja viety District kolmelletoista. District 13 uskottiin olevan tuhottu, mutta selviää, että tämä tuhansien ihmisten yhdyskunta on vetäytynyt maanalle. He ovat siellä vuosikymmeniä odottaneet kapinan puhkeamista, jotta he voisivat vallata takaisin Panemin yhteiskunnan, jota Capitol ja Presidentti Snow johtavat. Jotta kapina syttyisi todella tuleen, Katniss valjastetaan propagandafilmien keulakuvaksi, matkijanärheksi, innoittamaan ihmisiä kapinaan. Samalla hän on erossa Peetasta, jota ei pystytty pelastamaan pelistä ja joutui Capitolin vangiksi.

Matkijanärhi, osa 1 on selvästi vain lopun alkua. Se on väliosa. Mitään mullistavaa tai eeppistä tai edes kauheaa ei elokuvassa liiemmin tapahdu. Meille avataan, mitä on tapahtunut maailmassa sillä aikaa, kun Katniss, Peeta, Finnick ja muut ovat yrittäneet selvitä peleistä. Kapina on juurtunut yhteiskuntaan ja levottomuuksia esiintyy siellä täällä. Samaan aikaan Julianne Mooren esittämän Presidentti Coinin johtama District 13 on saamassa yhä enemmän jalansijaa "sijaishallintona" alkaen muistuttaa uhkaavasti vain toista kopiota Capitolista. Elokuvaa on jopa nautinnollista seurata. Saamme vähän aikaan hengittää syvään ja tutustua tarkemmin näihin hahmoihin ja ymmärtää näiden ihmisten perimmäiset motiivit vielä tarkemmin, ennenkuin uhkaava sisällissota todella käynnistyy.

"...todella hyvä elokuvakokemus"

Elokuva ei ole yhtä raaka, eikä edes yhtä vaikuttava kuin kaksi ensimmäistä osaa. Pidän siitä, sillä tämä kolmas osa tekee hienoa työtä sitoen aiempia elokuvia yhteen ja esitellen pikkuhiljaa vimeistä koitosta, niin sanotusti. Tuo lähitulevaisuuden maailma on yhä hienosti toteutettu ja visualisoitu. Tästä vain puuttuu se totuus Nälkäpelistä, jota oli minun ainakin todella vaikea sulatella, että miltä se tuntuu taistella omasta elämästä, lain nimissä, tappaen toisia, jotka yrittävät samaa. Kuitenkaan tämä kolmas osa ei jää täysin kahden aikaisemman osan varjoon, vaikka tästä puuttuvasta, aika oleellista elementistä, niin voisikin päätellä. Sen sijaan, että katsojan huomio olisi täysin pelissä, näemme todella mielenkiintoista pohdintaa siitä, mitä sisällissota ja kapina tarkoittaisivat lähitulevaisuuden yhteiskunnassa. Kuvaus on siis todella realistista ja puhuvaa. Elokuva ottaa kantaa niin median valtaan kuin ihmisten perimmäiseen olemukseen ja siihen, mitä he haluavat.

Nälkäpelissä ja Outolinnussa on samanlaisuutensa. Molemmat keskittyvät tulevaisuuden yhteiskuntaan, mitä eriskummallisine hallintoineen ja sitä vastustaviin kapinoihin, molempien johtohenkilönä aikuisuuteen astuva nuori nainen. Minulle, ehkä Outolintu puhuttelee hieman enemmän ja arvostan kaikkea sitä tulkintaa, jota siitä pinnan alta löytyy. Nälkäpeli puolestaan puhuttelee sen kokonaisvaltaisuudella. Tämä maailma, nämä ihmiset, juonikuviot ovat kaikki toteutettu tarkkuudella ja hiottu kertomaan jotain perimmäisistä arvoista, jotka määrittävät ihmisyyttä, kuten rohkeus, viiisaus ja oikeudenmukaisuus. Outolintu ehkä keskittyy puolestaan enemmän ihmisten yksilöllisyyteen ja itsensä löytämiseen. Jos näin karkean jaottelun voi tehdä.

Matkijanärhi, osa 1:sen budjetti, eli sen tekemiseen käytetty raha oli 125 miljoonaa dollaria ja se näkyy. Harvoin puhun dvd:n mukana tulevista lisämateriaaleista, mutta tässä kohtaa ne on ehkä hyvä tuoda esille. Niistä kerrotaan hyvin se valtava määrä työtä, jota Nälkäpelin kulisseihin on upotettu. Taustamateriaali sisältää muun muassa infoa siitä, kun elokuvan suuret joukkokohtaukset, esimerkiksi sairaalassa, joka on täynnä haavoittuneita, vei suuren määrän resursseja, kun satoja ihmisiä maskeerattiin arpisiksi ja loukkaantuneiksi. Pukuja elokuvaan tehtiin myös satoja. Elokuvan taustatiimit valmistelivat elokuvaa kuukausia ennen kuvausten alkua. Rahalla saa, eikö?

Erittäin hieno onkin elokuvan tarjoama otanta maanalaisen yhteiskunnan elämään. District 13 on pysynyt maanalla vuosikymmeniä. Kaikki on säännösteltyä, kaikki on hyvin sotilaallista, Nuorimmat asukit eivät ole koskaan nähneet auringonvaloa. Heillä on samanlaiset vaatteet ja hyvin minimaaliset asuinolot. En ole ihan täysin varma Julianne Mooresta. Ehkä hänen näyttelemisensä vain on liian älykästä minulle, mutta minusta hän oli vain kovin pliisu ja mitäänsanomaton, ollakseen johtaja, joka myöhemmin ilmeisesti, mikäli tämä elokuva antaa yhtää osviittaa, muuntautuu aikamoiseksi diktaattoriksi.

Jos Julianne Mooren näytteleminen on liiankin sulavaa omaksi parhaakseen, niin niin on ainakin Donald Sutherlandin. Edellisissä osissa hän pystyi rikkomaan sitä julkisuuspintaa, jonka hahmo antaa itsestään ilmi, ja raottamaan pahan säteitä, mutta tässä hän on ihan joku nukke. Hän ei vaikuta minulle kovin ilkeältä mieheltä, päin vastoin. Outolinnussa sentään Kate Winslet pistää palamaan kaameana ämmänä, jota haluaisi vain läimäyttää poskelle, mutta Presidentti Coin ja Presidentti Snow ovat kuin mitäkin kissanpentuja Winsletiin verrattuna. Ainakin tämä elokuva jättää nämä hahmot jopa yllättävän etäisiksi. Sutherland onnistui paremmin aiemmissa osissa ja elokuvien juonikaari ilmeisesti liikkuukin niin, että vasta viimeisessä elokuvassa, Mooren Coinista paljastetaan jotain enemmän. Silti, olisin halunnut saada tässäkin elokuvassa jo jotain enemmän heistä.

Jennifer Lawrence, sen sijaan, kuten aina, on loistava. En edes jaksa laulaa hänelle taas toista ylistyslaulua. Hän on paras, joo, joo! Sen sijaan voisin ylistää Natalie Dormeria iänikuisuuksiin. Hänellä on uskomaton kyky olla läsnä, uskoa jokaiseen vuorosanaansa ja ilmentää joka sekunti hahmonsa ominaisuutta. Tosin, koen, että hän on hieman väärin käytetty tässä. Hän oli niin loistava psykopaattisena murhaajanerona Holmes NYC:ssa ja juonittelevana kaunottarena Game of Thronesissa ja tässä hän on "vain" apuri Katnissin taustajoukoissa. Mutta hän vetää roolin kuin roolin hyvin. Mutta sanonpahan vain, että hänelle olisi pitänyt antaa Sutherlandin tai Mooren rooli.

En niin välitä liiemmin Josh Hutchersonista tai Liam Hemsworthista. Hutcherson on kovin tavallinen ja Hemsworth vaikuttaa aina vähän vajaalta, kuin hän ei tarkkaan tietäisi mitä hänen ympärillään tapahtuu. Joten tämä kolmiodraama kuvio tässä Nälkäpelin ytimessä on minulta lentänyt koko ajan vähän yli. Tosin koen silti, että he kumpikin sopivat omiin rooleihinsa, niin, että esimerkiksi eivät sopisi esittämäänt toistensa rooleja. Näyttelijöinä heissä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä. Jena Malonea käytettiin tässä pätkässä aivan liian vähän, huomioiden sen, mihin hänellä olisi mahdollisuudet, kuten aikaisempi osa näytti. Elizabeth Banks on elokuvan valopilkku. Hän löytää aina "sen jonkin" osan hahmostaan, minkä osaa painottaa eniten ja siten tuoda hahmostaan parhaat irti. Pidin paljon Mahershala Alista House of Cardsissa, mutta tämä rooli on lähes näkymätön, samoin Woody Harrelsonin.

Sam Claflin puolestaan, vetää aika näkyvänkin roolinsa kunnialla. Hänellä on tärkeä kohtaus kohti elokuvan loppua, jossa hänen tulee puhua Panemin kansalle propagandafilmin välityksellä. Hän ilmentää loistavasti määrätietoisuutta, syvää tunnetta ja on suoraan sanottuna vaikuttava. Sen lisäksi hänellä on lukuisia kohtauksia pitkin elokuvaa, jossa hän saa hyvin tuotua hahmon tunteet pinnalle. Hän hengittää kohtausta ja elää täysin hahmon mielialan johdateltavana. Myös Philip Seymor Hoffman, niissä vähäisissä kohtauksissa, joita hänelläkin on, ilmentäävä sujuvaa näyttelemistä, jossa vuorosanat ovat kuin suoraan hänen omasta päästään. Hänellä on, tai oli, uskomaton kyky tuoda hahmo niin paljon alas käsikirjoitetusta henkilöstä, oikeaksi, suunnittelemattomaksi, hetkessä eläväksi ihmiseksi.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (onpa kauhea kirjoittaa tuota nimeä tuohon joka kerta) on väliosa hyvin toimivassa elokuvasarjassa. Sillä on kuitenkin omatkin ansionsa ja pääsee ajoittain jopa todella mielenkiintoiseen pohdintaan yhteiskunnan ja sen ihmisten suhteesta ja niiden välillä muodostuvista säröistä. Tuotanto-arvoltaan laatuluokkaa, elokuva on mielenkiintoista seuravattavaa ja jälleen kerran todistaa Jennifer Lawrencen tähtiloistoa. Kaiken kaikkiaan todella hyvä elokuvakokemus, vaikka vertailussa jääkin aiempien osionsa varjoon, vain hieman, mutta ehdottomasti jää.

...=)

Nälkäpeli – Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire)

>Nälkäpeli (elokuvarja)

Nälkäpeli-elokuvasarjan toinen osa Vihan Liekit ilmestyi vuonna 2013, Francis Lawrencen ohjaamana. Sen pääosissa on Oscar-voittaja Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Oscar-voittaja Philip Seymour Hoffman, Oscar-ehdokas Stanley Tucci, Donald Sutherland, Sam Claflin, Jena Malone ja Lynn Cohen. Elokuva perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan.

      Vihan liekit jatkaa siitä mihin Nälkäpeli jäi. Katniss ja Peeta ovat voittaneet 74. Nälkäpelin ja aloittavat voittajien kiertueensa. Katnissin kapina Capitolia vastaan on kuitenkin aloittanut mellakat ja Katnissia pidetään inspiraationa. Capitolin johtaja Presidentti Snow uhkaa Katnissia ja tämän perhettä, jos hän uhmaa vielä enemmän ja täten Snow yrittää saada kansaa rauhoittumaan. Vaikka Katniss ja Peeta tekevät kaikkensa, Snow päättää järjestää 75. Nälkäpelin kunniaksi entisten voittajien Nälkäpelin, jossa kilpailijat siis koostuvat pelkästään edellisistä voittajista. Katniss ja Peeta molemmat osallistuvat. Tällä kertaa peli on kuitenkin erilaista ja niin on osallistujien asenteetkin.

    Ei ole helppoa olla seuraajaelokuva edelliselle, niin menestyneelle elokuvalle. Vihan liekit täyttää onneksi kaikki odotukset ja jopa ylittää ne. Elokuva jatkaa upeasti siitä, mihin edellinen osa loppui ja saa vietyä juonta aivan toiseen suuntaan. Käsikirjoitus on mahtava. Olin erittäin yllättynyt sen upeasta tasosta, mielenkiintoisista henkilöhahmoista ja luovasta ideoinnista. Tarkoittaen sitä, että juoni saatiin toimimaan, eikä se jäänyt paikalleen hetkeksikään. Myöskään ylimääräisiä aukkoja ei ole ja sitäkin enemmän syvällistä draamaa ja tunnetta. Vähän elokuva kärsii sen tyylilajista ja pakollisesta kolmiodraama-asetelmasta, mutta se ei elokuvakokemusta haittaa yhtään. Valitettavasti myös ensimmäisen osan tiukka ja vaikuttava ote on jokseenkin tässä elokuvassa hävinnyt, mutta se antaa nimenomaan tilaa hahmojen syvenemiselle ja yksityiskohtaisemmalle draamalle. Francis Lawrence on upea, hyvin on löydetty seuraaja Gary Rossille. Lawrence ottaa täysin oman asenteen elokuvaan ja se saattaa jopa olla toimivampi kuin Rossin. Vihan liekit on monelle tapaa parempi elokuva kuin edeltäjänsä, mutta kuitenkin niin erilainen, että niiden paremmuutta on vaikea verrata. Miksi edes pitäisi. Nälkäpeli on elokuvasarjana aivan uraauurtava. Siinä on surua ja naurua ja hyvää asennetta ja realistisuutta ja hyvin toimivaa kerrontaa sekä uskottavaa toimintaa. Mikä minusta on hienointa näissä elokuvissa on, miten aidosti on niiden maailma totetutettu ja miten vapaasti se on luotavissa. Tavallaan näen sen maailman taiteilijan tauluna ja elokuvantekijät maalareina.

     Jennifer Lawrence on monta kertaa todistanut uskomattomat näyttelijäntaitonsa ja jatkaa hän hyvää linjaa tässäkin elokuvassa. Hänellä on vaivaton taito kannatella elokuvaa, saada hahmo uskottavaksi ja ensimmäisen elokuvan tapaan tehdä päähenkilö mielenkiintoiseksi. Hän osaa hyvin tehdä yhtenäisen, vaikuttavan roolisuorituksen, jossa ei ole nähtävissä yhtää epärealistisuutta, ylinäyttelemistä tai teennäisyyttä. Lawrence on kiinni hahmossaan, mikä on kaikilta näyttelijöiltä suotavaa. Hän myös osaa olla syvällinen ja dramaattinen ja koskettaa aidolla tavalla.

      Olen, edelleen, vaikuttunut lopun näyttelijäkaartin luonnehdinnoista. Uudetkin näyttelijät hoitavat homman kotiin, Sam Claflin on hienostunut näyttelijä. Hän persoonallistaa hahmon upeasti ja tekee siitä omansa. Jena Malone seuraa aivan jalan jäljissä, hän on loistava roolissaan, saa tuotua niin paljon vaivattomuutta ja luontevuutta ja samalla mielenkiintoisuutta sekä sympaattisuutta.

     Vihan liekit on upea jatko upeasti alkaneelle elokuvasarjalle. Elokuva on virheetön ja vielä enemmän. Myös antaa upean odotuksen jatkolle sekä viihdyttää katsojaa uskomattomalla tavalla. Tulkitsee edelleen vahvoja teemoja todella luontevasti ja jopa ylittää edeltäjänsä maineen.

9-

...=)

Nälkäpeli (The Hunger Games)

>Nälkäpeli (elokuvasarja)

Nälkäpeli valmistui vuonna 2012, perustuen Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan. Elokuvan ohjasi Gary Ross ja sitä tähdittävät Oscar-voittaja Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Liam Hemsworth, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Oscar-ehdokas Stanley Tucci, Donald Sutherland, Alexander Ludwig, Amandla Stenberg ja Wes Bentley. Elokuva tuotti yhteensä yli 600 miljoonaa dollaria.
     Katniss Everdeen asuu tulevaisuuden dystopiassa, jossa kansalaisten kapinan jälkeen, maan Capitol on perustanut vuotuisen Nälkäpelin, jossa jokaiselta maan vyöhekkeeltä, joita on 13, valitaan yksi 12-18-vuotias poika ja yksi 12-18-vuotias tyttö, kilpailemaan Nälkäpelissä. Nälkäpelin voittaakseen täytyy tappaa kaikki muut kilpailijat. Nälkäpelissä on vain yksi voittaja. Kun Katnissin sisko valitaan Nälkäpeliin, ilmoittaa hän itsensä hänen sijastaan. Hänen vyöhekkeeltään valitaan Nälkäpeliin myös Peeta Mellark ja heidän välillä paljastuu olevan rakkautta.

     Nälkäpeli tunnetaan niin hyvässä kuin pahassa. Toisaalta sitä on verrattu sellaisiin elokuviin kuten Twilight, mutta toisaalta monet kriitkot ovat ylistäneet elokuvaa. Mielestäni Nälkäpelissä ei ole mitään samaa kuin Twilightissä, ainoastaan saman ikäinen kohdeyleisö. Yllätyin todella positiivisesti Nälkäpelin realistisuudesta, syvällisyydestä ja aidosta tulkinnasta. Tietenkin elokuvan aihe on täysin järjetön, mutta upea ohjaaja Gary Ross saa taottua Nälkäpeliin jopa liikaa todentuntuisuutta. Aihe on pelottava ja täysin mielikuvituksen ulkopuolella. Se käsittelee järkyttävän rajuja teemoja kuten kuolema, sota ja ihmisen käyttäyminen äärimmäisissä olosuhteissa. Se ottaa myös kantaa yhteiskuntaan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Elokuvan upea toteutus antaa vihiä, että se oikeasti olisi mahdollista tulevaisuudessa saavuttaa tämän kaltainen tila sivilisaatiollemme, että ihmiset pitävät nuorten kidutustappovankileiriä viihteenä. Se, tässä elokuvassa onkin järisyttävintä, sen uskollisen tarkka tulkinta olosuhteista, joissa Nälkäpeli voisi tapahtua. Koko elokuvan ajan, itse tunsin ainakin, miten sairasta koko touhu on, mutta uskoin siihen joka sekunti. Saavuttaakseni mielikuvituksen rajani, voin kyllä myös todeta, että itse kilpailutilanne elokuvassa ei ollut mitenkään realistinen, mutta äärettömän järisyttävä. Pidin erittäin paljon lukuisista elokuvan kohtauksista, aidosta dialogista ja tunneraa'asta kuvauksesta.
    Elokuvan käsikirjoitus on hieno, mutta siinä on paljon aukkoja. Tunteet ovat hyvin vahvasti kuvattu, mikä on elintärkeää elokuvan onnistumiselle. Pidän myös elokuvan tavasta jättää ilmeisimmät sanomatta ja keskittyä asettamaan katsoja päähenkilön asemaan. Lavastukselle täytyy antaa erityis maininta sekä tietenkin puvustukselle ja editoinnille sekä kameratyöskentelylle ja kaiken yhteen nitovalle ohjaukselle. Gary Ross antaa itsestään todella vahvan kuvan tämän elokuvan avulla. Uskon, että hän tulee vielä nousemaan todella suurelle, hänen elokuviensa kanssa. Joka tapauksessa, kuten jokaisessa elokuvassa, minusta elokuvan paras osa on näyttelijäsuoritukset. Minusta tuntuu, että vielä erityisemmin Nälkäpelissä hyvillä roolisuorituksilla on avainasema.
     Jennifer Lawrence on ehdottomasti sukupolvensa paras näyttelijä. En ole eläessäni nähnyt yhtä pelotonta näyttelijää. Lawrence onnistuu vangitsemaan täydellisesti monia aitoja reaktioita, tunnetta ja realistisuutta sekä kliseettömyyttä. Hän ei pelkää tulla lähellä katsojaa, mikä tekee roolisuorituksesta erityisen voimakkaan. Hän vastaa täysin hahmon vaatimuksia. Mikä minut erityisesti vakuutti hänen roolisuorituksessa oli, että hän onnistui tekemään mielenkiintoisen hahmon. Monta kertaa elokuvan sivuhahmot ovat paljon mielenkiintoisempia kuin päähenkilö. Päähenkilö on yleensä se totuuden ääni ja katsojan silmät sekä tarkkailija, joka vain seuraa sivusta mielenkiintoisia sivuhahmoja. Mutta ei Lawrence. Hän onnistuu tekemään päähenkilöstä kerrankin sen syvällisen, mysteerisen hahmon, jonka puolelle katsojan on mieleistä asettua. Lawrencen tulkinta on vahvaa, aitoa sekä kuvaavaa. Hän onnistuu yhtenäistämään hahmon ja tekemään siitä uskottavan erityisen äärimmäisissä tilanteissakin. Tilanteessa, joista ei ole mitään aiempaa näyttöä, eli voisi sanoa, että roolisuoritus on todellakin luova. Vain erittäin taidokas näyttelijä pystyy tämän luokan roolisuoritukseen ja Lawrence on äärimmäisen lahjakas näyttelijä.

     Olin erittäin vakuutuunut Lenny Kravitzin roolisuorituksesta. Hän onnistuu ikään kuin painottamaan elokuvaa oikein ja välittämään todella läsnäolevia tunteita. Hänen hahmo on mielenkiintoinen ja syvällinen, kiitos Kravitzin. Hän vastaa täysin Lawrencen energiatasoa ja saa aikaa erittäin luontevan ja vahvan roolisuorituksen.
    Pidin myös Donald Sutherlandin roolisuorituksesta, erityisesti siitä, miten hän pystyi välittämään vuorosanoja ilman vuorosanoja. Eli todensi hahmon tunteet ilman dialogia, mikä on todella keskittyneen näyttelemisen merkki. Hänessä ilmenee vahvasti pahuus ja saa luotua valkokankaalle auktoriteettisen, uhmaavan vaikutelman pelkästään kehonkielellään. Tietenkin hänen vuorosanansa vain vahvistaa tätä, mutta hänen hahmonsa voisi olla vaikka mykkä, eikä haittaisi yhtään. Tämä on todella hienostunutta näyttelemistä.
    Stanley Tucci on vahvasti kosketuksissa hahmoonsa. Hän kanavoi koko elokuvan tunnelmaa hahmoonsa ja hänessä ilmenee erityisesti koko elokuvan olemus, kuinka väärin ja kuinka vinksahtanut koko maailma elokuvassa on. Josh Hutcherson vastaa juuri oikein Peetan tarkoitusta ja saa hänen motiivit todella luontevasti kuvattua. Hän saa katsojan puolelleen ja vakuuttuneeksi omista tarkoitusperistään, mikä on oleellista koko hahmolle. Hutcherson siis onnistuu paremmin kuin hyvin. Peetasta tulee juuri niin sympaattinen kuin on tarkoituskin. Hemsworthista voisi sanoa melkein täysin samaa, kummatkin tekevät juuri oikeanlaisen roolisuorituksen, aukkoja jättämättä. Myös Alexander Ludwig on vahva elokuvassa. Hänellä on elintärkeä kohtaus elokuvan loppupuolella ja onnistuu siinä, mikä mielestäni sitoo täydellisesti koko elokuvan yhteen.
       Nälkäpeli on raaka elokuva. Se on äärettömän aito ja mielenkiintoinen ja sisältää todella syvällistä tulkintaa. Sen reaunoja on hieman puhdisteltu, mutta voi olla, että se on loppujen lopuksi vain hyvä asia. Gary Ross ja Jennifer Lawrence ovat unohtumanton tiimi. On vaikeaa kuvata näin epärealistisia aiheita näin realistisesti, mutta Nälkäpelissä kaikki palaset ovat kohdallaan.

8 1/2
"Neljä tähteä"

North Country (North Country)

Niki Caro ohjasi Michael Seitzmanin käsikirjoittaman elokuvan, jonka pääosassa on Oscar-voittaja Charlize Theron vuodeksi 2005. Sivurooleissa on Oscar-voittaja Frances McDormand, Sean Bean, Oscar-ehdokas Richard Jenkins, Oscar-ehdokas Woody Harrelson, Oscar-ehdokas Jeremy Renner, Michelle Monaghan ja Oscar-voittaja Sissy Spacek.
     North Country kertoo Josey Aimesista, joka jättää väkivaltaisen aviomiehensä ja muuttaa takaisin vanhempiensa luokse omien kahden lapsensa kanssa. Hänen isänsä on perinteinen ja ei oikein hyväksi Joseyn uutta työtä hiilikaivoksella, jossa on itsekin töissä. Työt hiilikaivoksella tuottavat kuusinkertaisesti enemmän palkkaa kuin esimerkiksi parturin työ. Uudessa työssään Josey joutuu kestämään kaivosmiesten töykeää käytöstä häntä ja muita naistyöntekijöitä kohtaan. Kun eräs työntekijä nimeltä Bobby Sharp seksuaalisesti häiritsee häntä, hän nostaa syytteen Bill White-nimisen asianajajan avustuksella. Bill Whitea esittää Woody Harrelson. Joseyn äitiä esittää Sissy Spacek ja kollegoita Frances McDormand ja Michelle Monaghan.
      North Country perustuu Lois Jensonin oikeaan haasteeseen, jonka hän nosti vuonna 1991. Elokuva on dramatisoitu ja oikea Josey Aimes (Jenson) on oikeasti erilainen kuin Theronin tulkitsema versio. North Country on tunteita nostattava elokuva. Se saa veren kiehumaan ja antaa visuaalisen ilmeen, surkeille oloille, joista on kyllä totuttu kuulemaan. Naisten asema miesvaltaisessa ammatissa, etenkin maaseudulla perinteisten arvojen velloessa ei ole hyvä. Elokuva on suuresti kantaa ottava ja Niki Caron ohjaus on hyvin voimakasta ja hyvin ulottuvaa. Se saa viestin perille. Pysäyttävä on hyvä sana kuvaamaan kokonaisuutta. Käsikirjoitus on muuten hyvä, mutta hienoista kliseisyyttä ja ennalta-arvattavuutta esiintyy.
    Charlize Theron on upea näyttelijä. Jälleen kerran hän tulkitsee vahvaa naista, jota yhteiskunta kaltoin kohtelee ja tässä tapauksessa miesyhteiskunta. Theron on vahva, aito, virheetön ja dramaattinen. Hän hallitsee hyvin hahmonsa ja saa hyvin johdateltua elokuvaa. Hän on hyvin monipuolinen tulkitsija ja tässäkin elokuvassa tekee ikimuistoisen roolisuorituksen.
     Frances McDormand on elokuvan sydän. Mieleenpainuvassa sivuroolissa ja hän valloittaa valkokankaan ja luo syvällisen, dramaattisen, pysäyttävän ja uskollisen roolisuorituksen, joka on juuri oikea sivurooli. McDormand on luotettava näyttelijä ja peloton niin monessa suhteessa. Hän tarttuu hahmoon ja julistaa sen sanoman.
     Muut näyttelijät seuraavat Theronin ja McDormandin jalanjäljissä, kuitenkin Richard Jenkins erottuu myös edukseen. Hän on vahva, aito ja sydäntäriistävä. Hän osaa luoda elokuvaan henkeäsalpaavaa jännitettä ja upeita kohtauksia ja hän osaa todella ottaa parhaat irti dialogista ja vastanäytellä ehkä parhaiten kuin kukaan muu.
    North Country on varmaa laatua. Theron ja McDormand ovat elokuvan avain menestykseen ja vahva, pysäyttävä elokuva on hieno.

8+

...=)