10 Years (10 Years)

Elokuvan nimi voisi ihan yhtä hyvin olla luokkakokous. Channing Tatum, Oscar Isaac ja Chris Pratt kävivät samaa lukiota. Nyt he näkevät taas 10 vuoden kuluttua. Elokuva tapahtuu yhden päivän aikana ja mikä pitkä päivä se onkaan. Tämä on yksi niitä tapauksia, joissa keyven, siirappisen musiikin elokuvan päälle lätkäyttäminen ei sitä pelasta. Elokuva on tylsä ja juoni mitäänsanomaton. Toisin sanoen ei tässä mitään tapahdu. Dialogi on epäolennaista ja hahmot yksipuolisia. Outo elokuva, jossa ei ole päätä eikä häntää. Saa katsojan, tai ainakin minut, miettimään, miksi tälläinen elokuva on tehty?

** (kaksi tähteä)

Oli aikakin (About Time)

Richard Curtis on mies sellaisten elokuvien takaa kuten Notting Hill (1999), Bridget Jonesin päiväkirja (2001), Rakkautta vain (2003) ja Mr. Bean-elokuvat. Hän on kuin jumala minulle. Hän on myös vuoden 2013, Rachel McAdamsin ja Domhnall Gleesonin tähdittämän romanttisen komedian, About Time / Oli aikakin, tekijä. Ja hän ei petä.

Domhnall Gleeson on Tim, brittiläinen nuorimies, jonka isä (Bill Nighy) kertoo hänelle hänen 21-vuotis syntymäpäivänään, että perheen miehillä on kyky matkustaa ajassa taaksepäin. Tim päättää käyttää lahjaansa valloittaakseen elämänsä rakkauden Maryn (Rachel McAdams) sydämen. Matkan varrella hän oppii asian jos toisenkin ajasta ja elämästä.

On kuin joku olisi tehnyt elokuvan minulle. Rakastan ajan teemaa ja mikä parempi tapa tutkia sitä kuin aikamatkustus. Lisäksi olen heikkona hyviin romanttisiin komedioihin ja tämä on vielä yksi, joka juhlistaa elämän rikkautta, positiivisuutta ja onnellisuutta. Itse asiassa jopa niin, että lopussa olin varma, että nyt kadun kulmalta syöksyy bussi ja ajaa jommankumman päähenkilön yli. Ei voi elokuva olla näin täynnä hyvää mieltä ja onnea. Paljastin loppuratkaisun tarkoituksella, koska sen takia ei todellakaan tätä kannata katsoa, vaan sen matkan... klisee. Tiedän. Oli pakko. Harvoin sitä saa itkeä ilosta, mutta nämä tapahtumat ja oppitunnit, joita elokuva antaa, ovat kauniita.

Tietenkin aikamatkustus on haastava aihe. Siihen liittyy niin paljon ongelmia, koska teoriassa sen ei tulisi edes olla mahdollista. Puhutaan myös juurikin perhosvaikutuksesta. Esimerkiksi asia, jota elokuva ei tunnu tunnistavan on, että miten joku voi kuolla, jos on mahdollista palata ajassa taaksepäin? On myös outoa, että on katsottu tarpeen laatia säännöt aikamatkustukseen, ensimmäinen niistä ollen, että ei voi matkustaa ajassa tulevaisuuteen, ja tätä sääntöä rikotaan heti alkajaiseksi, sillä ilmeisesti jos on matkustanut ajassa taaksepäin, voi matkustaa menneisyydestä takaisin siihen hetkeen, jolloin palasi menneisyyteen. Jos tämä on mahdollista, niin sehän sitten avaa purkillisen käärmeitä, jos puhutaan juonen aukottomuudesta. Joka tapauksessa, kyseessä ei ole mikään sci-fi-rymistely, vaan tunnelmallinen romanttinen draama, joten pienoiset puutteet juonen loogisuudesta annettakoon anteeksi, hyvän elokuvan ja juonen soljuvuuden nimissä.

Domhnall Gleeson on, järkyttävästä nimestään huolimatta, todella virkistävä miespääosa romanttisessa komediassa. Hänellä on punaiset hiukset, hän on aika laiha ja hän on enemmän joka kadun mies, kuin Walk of Famen mies, esimerkiksi. Hän on yksi syistä, miksi elokuva pysyy niin maanläheisenä, melko lennokkaasta teemastaan huolimatta. Rachel McAdams on aina loistava, etenkin romanttisissa rooleissaan.

Jopa elokuvan sivuroolit ovat loistavia. Esimerkiksi Timin (Gleesonin) työkaveri Rory (Joshua McGuire) on hurmaavan säälittävä ja Timin setä Uncle Desmond (Richard Cordery) on sympaattisen outo. Lindsay Duncan, Timin äitinä, valaisee läsnäolollaan koko valkokankaan.

Sen sanottuani kuitenkin ei tätä elokuvaa voi juuri mikään varjostaa. Nautin siitä suunnattomasti. Se on kaunis, sentimentaalinen (ja tarkoitan sitä kaikella hyvällä), hyvän mielen elokuva, josta voi nauttia niin hyvänä kuin huonona päivänä ja tämä pelastaa molemmat. 

...=)

RED 2 (RED 2)

>RED (ensimmäinen osa)
Tämä leffa on ollut katsontalistallani jo varmaan kaksi vuotta. Nyt viimein sain aikaiseksi/mahdolliseksi sen katsoa ja eihän se pettänyt.

RED 2 on siis jatkoa vuoden 2010 menestyelokuvalle RED. Samat näyttelijät Bruce Willis, John Malkovich, Mary-Louise Parker ja Helen Mirren palaavat jatko-osaan muutaman uuden tulokkaan Catherine Zeta-Jonesin, Anthony Hopkinsin ja Byung-hun Leen kanssa. Molemmat elokuvat kertovat palkkamurhaajista, entisistä sellaisista; Bruce Willisin Frank Moses ja John Malkovichin Marvin Boggs ja nykyisistä; Helen Mirrenin Victoria, Zeta-Jonesin Katja ja Leen Han. Elokuvasarjan alkuasetelma on se, että Willisin Frank Moses on ikään kuin eläkkeellä, mutta hänet halutaan jatkuvasti tappaa.

Monta kertaa jatko-osissa on se pelko, että ovatko ne yhtä nautittavia kuin jatko-osat. Tässä ei ole sitä pelkoa, sillä RED 2 on melkein kuin katsoisi RED (ykkösosan) uudelleen. Juonen rakenne, yliampuvat toimintakohtaukset ja kieli poskessa-tehty huumori jatkuvat täysin samanlaisina kakkososassa. Ottaen huomioon, että ykkösosa ei ole mitään Shakespearea, en tiedä voiko kakkososan älylliseltä simulaatiolta paljon odottaakaan. Päin vastoin, on jopa täysin suotavaa, että elokuvat ovat niin samanlaisia, sillä kyseessä ei olekaan mikään Shakespeare-wannabe-teos. Tämä on nautittavaa viihdettä ja annetaan sen siis olla sellaista.

Kuten sanottu, nautin tästä konseptista suunnattomasti. Tällälailla kuuluu toimintakomediat toteuttaa. Kaikki kohtaukset ovat todella siistejä ja saavat haukkomaan henkeä, hahmot ovat todella badasseja ja huumori on tarpeeksi kevyttä pitämään tunnelman soljuvana. Mikäs tässä siis, nautinnollinen leffa, hyvät näyttelijät, jopa minulle entuudestaan tuntematon Byung-hun Lee yllätti positiivisesti, Helen Mirren on tietysti aina yhtä herkullinen ja Catherine Zeta-Jones yksi lemppareitani. Ja vaikka en henkilökohtaisesti ymmärrä John Malkovichin näyttelijän uraa (minusta hän on yksi mieleenpainumattomimmista kasvoista, joita tiedän) ei hänkään tässä varsinaisesti petä. Tämä on myös laatuesimerkki siitä, että elokuva ei yritä olla muuta kuin se on. Hyväksyy oman tyylilajinsa ja kohdeyleisönsä ja antaa palaa, anteeksipyytelemättä. Siksi: yllätän ehkä itsenikin, näin positiivisella arvostelulla:

...=)